Kun pukki palautti naapurisovun

Joulupukin seikkailu rajaseudun kiroissa

Ukko oli vanha ja lihava, mutta yllättävän ketterä. Ohjasperät vain viuhuivat, kun hän läiskäytti ajoporoa persuksille.

Pulkka oli kiertänyt jo viisi kertaa ympyrää sankassa lumipyryssä, eikä yksi poro enää oikein jaksanut sitä vetää kaksimetrisessä hangessa.

Pukki olisi kironnut, jos olisi voinut, mutta tiesi arvonsa ja asemansa. Kiukku vaihtui itsesääliksi. –Täällä sitä sitten pitää vanhan ukon könytä tuiskussa ja pakkasessa. Eivät saa ryökäleet lahjojaan jaettua ilman minua. Ja nykyään pitää olla aina suu maireessa niin kuin sillä papilla, joka valehteli, että kaikki pääsevät taivaaseen.

Oikein pisti vihaksi, kun ajatteli kaikkia niitä koulukiusaajia ja eläinrääkkäjiä, jotka tekopyhästi luimistellen vakuuttelivat olleensa koko vuoden kilttejä kuin herran enkelit. Ja katin kontit! Ennen oli pukkia pelätty ja pitikin pelätä. Usein sai toimia piiskurina, kun eivät vanhemmat, ketaleet, ottaneet itselleen sitä roolia, vaan ulkoistivat kuin Kutsetti sellunkeiton.

Nyt ovat kaikki niin maireita, niin maireita. Ilettti vanhaa pukkia kun ajatteli, että tämmöinen hirmuinen matka oli tehtävä sen takia, että sitten näyteltäisiin monessakin talossa helppohintaista komediaa. Joskus tulikin mentyä taloon nälissään ja täynnä kiukkua. Kun karjaisi oven takaa julmasti, niin jopa muistui pahat teot mieleen lapsille ja vähän vanhemmille.

Kerrankin oli jo vähällä, ettei alkanut nahkainen poropiiska heilua pirtissä, kun hutikkaiset vanhemmat kehua retostivat kunnotonta koltiaistaan, vaikka tiedustelu kertoi siitä pennusta vallan muuta. Mutta silloin kurkisti oven takaa pikku Irmeli, joka sai pukin sydämen sulamaan ja niin tuli joulumieli siihenkin kotiin. Ihan oli tippa silmässä lähtiessä, kun kaikki vakuuttivat olevansa tulevana vuonna kiltimpiä.

Mutta nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Pukki oli yleensä suunnistanut tähtien mukaan, mutta eihän niitä nyt näkynyt. Ei näkynyt yhtään mitään muuta kuin pimeyttä. Kompassin oli tonttu Tomppeli särkenyt ja silloin pukki oli kirota täräyttänyt, niin että vieläkin harmitti oma tarpeeton äkkipikaisuus. Mutta tärkeä olisi nyt ollut se kompassi. Muuten käy pukille köpelösti, millä nyt ei niin ole väliä, koska nuoremmille tämä homma muutenkin kuuluisi. Mutta lapsia käy sääliksi. Pukin tilastojen mukaan yli kahdeksankymmentäseitsemän prosenttia pilteistä oli kirkassilmäisiä silkohapsia, jotka olivat oikeasti herttaisia kuin herran enkelit.

Pukki ähkäisi epätoivoissaan ja vetäisi taskumatista konjakkia. ei pukki perso viinalle ollut, ainakaan kovin, mutta oli tässä yritettävä pysyä lämpimänä ja hengissä. Tämä oli totinen paikka eikä poron pieksämisestä mitään apua ollut, mietti pukki vähän nolona.

Silloin alkoi suuren kuusen latvan kodalla tuikkia tähti, joka loisti yhä kirkkaampana. Asia oli selvä!

Betlehemin tähti, pukki ymmärsi. Nyt kun ollaan ehkäpä kaksisataa virstaa Korvatunturilta etelälounaaseen, lienee Betlehemin sijainti kuta kuinkin eteläkaakossa. Ehkäpä suunnassa sataviisikymmentä? Mutta eihän kompassia ollutkaan mukana ja suuntimalevy, pelarus oli särkynyt, kun poro oli tallannut sen päälle.

Mutta joka tapauksessa, suunta oli otettava tähdestä vähän oikealle, ettei jouduttaisi Pietariin. Pietarissa näet oli pakkasukko, joka varjeli reviiriään mustasukkaisesti. Aivan kirjaimellisenkin mustasukkaisesti.

Muutama joulu sitten oli pidetty pientä palaveria pukkien kesken, saunottu ja otettuvähän oluttakin. Siinä kun oli tunnelma kohonnut, oli pukki hieman leikkisästi läpsäyttänyt Snegurotshka-tyttöstä pyllylle, mistä pakkasukko oli pahoittanut mielensä. Snegurotshka oli vain nauranut ja hymyillyt entistäkin veikeämmin –mitäpähän muka tässä!

Mutta vähän kireissä tunnelmissa siinä sitten oli erottu ja poroja valjastaessaan oli pakkasukko supattanut pukille, että oli paras pysyä rajan omalla puolella, muuten, nimittäin… ja ukkeli oli vilauttanut reessä heinien alla pilkottanutta väkipyssyä, jonka pukki tiesi ladatuksi karkealla suolalla.

Niinpä sitä sitten suunnattiin kohti etelää ja Suomen lasten joulukuusia! Matka alkoi sujua mukavasti ja pikku hiprakassa pukki laulaa loilotteli: ”Hei rota plii ja hei rota plii… Mennään ja otetaan me pakkasukko kii!” Sen verran oli naapurin epäystävällisyys ruvennut korpeamaan. Sitä paitsi naapurissa oli ruvettu hävyttömästi valehtelemaan siitä, että pukki muka vei perheiltä lapsia ilman mitään syytä ja myi niitä kovaan hintaan.

Pthyi!

Pukki oikein sylkäisi. Jos maailmassa oli jotain, mitä hän ei voinut sietää, niin sitä olivat eläinrääkkääjät ja valepukit. Ja tuota muistellessaan pukkia vähän nolotti se Rudolfin pieksäminen, mutta kyllä se riähkä vielä joskus keriäisi taas pahojaan tekemään, joten ei kai se niin väärinkään ollut.

Ja niin pukki selvitti pikavauhtia koko Kaakkois-Suomen ja kuunteli kymmeniätuhansia joululauluja, kehui lapset ja söi suklaata. Alkoi oikein röyhtäyttää. Närästykseen hän nautti Rennie-tabletin.

Logistisena suorituksena tämä lahjojen jako oli sitä luokkaa, että pani vähän rintaa röyhistämään. Palkatkoonpa vain tähän jotain kauppakamarinulikoita, saa tulla vasikkahaallinen eikä riitäkkään… Siinä ikäsyrjijät saavat vielä imelän pieraista ajatteli pukki hieman vahingoniloisena, mitä heti kyllä katui. Olihan muistettava asemansa.

Kun viiletettiin jossakin Kiantajärven maisemissa, näkyi yllättäen yön pimeydessä toinenkin valjakko, jolla ei ollut ajovaloja. ”Rajanloukkaus!” ajatteli pukki. Mennäänpäs vähän juttelemaan.

Ja pukki veri turkin kätköistä 58 kaliberisen ratsupistoolinsa, joka oli ladattu pukkihauleilla. Ei nyt ihan käyttöä varten, mutta noin demonstraatioita varten, ja itsesuojelua. Olihan pukin vuosittaisen kuorman arvo varovastikin arvioiden laskettava miljardeissa.

”Stooi!” karjaisi pukki, kun vieras reki saavutettiin ja laukaisi tussarinsa ilmaan. Sitäkö ollaan rajoja loukkaamassa? eikös nyt enää mikään riitä!

Pakkasukko, sillä hän se oli, näytti nololta ja levitteli käsiään: ”Nietu tut dorogi, a hobune mestnosti ne znaajet. A ty pro tshto, druzhok?”

No kyllähän pukki ymmärsi, että eksyminen on inhimillistä. Mukavahan oli nähdä pakkasukko kerrankin sovinnollisena ja hämillisenä. Snegurotshka taas hymyili lumoavaan tapaansa ja iski pukille silmää. Pakkasukon selän takaa lähetti vielä lentosuukkosen sulohuuliltaan.

”No, mitäpäs myö vanhat pukit” pukki sanoi luonto jo pehmenneenä. Eihän ne rajat siitä rikki mene, jos vähän yli karauttaa. Ei niitä siirtelemässä kukaan ole!”

Ja pukki vetäisi turkin taskusta pitkänomaisen putellin, jossa oli jokun linnun kuva. ”Davai, nalivajem-ka!” Ja pakkasukkoa ei tarvinnut kahdesti kehottaa. Konjakin miellyttävä lämpö siinä valui itse kunkin jäseniin ja kun oli tulihtoilla pari tuntia rupateltu mitä ystävällisimmässä hengessä, päätettiin lähteä itse kukin kotia kohti. Oli paras olla odottamatta aamua, jollin liikennevalvonta alkoi pelata ja saatettiin puhalluttaa.

Hyvästiä huiskuttaessaan pukki mietti, että kaikissa meissä taisi vähän vikaa olla. Ei välttämättä paljon, mutta aina sen verran, ettei kannattanut ruveta toisille ärhentelemään ja turhia moralisoimaan.

Ja pukki muisti, miten Korvatunturin vanha erakko oli joskus sanonut: ”Hyvä nuapurisopu on niin tärkee asia, että siitä voep maksoo vaekka viissattoo markkoo vuoteen”. Se ukko se kyllä tiesi kaiken, vaikkei hänellä muita naapureita ollut kuin pukki. Viisas oli hän, ajatteli pukki kunnioittavasti, vaikka ei itsekään mikään tyhmä ollut ja ainakin oppi jatkuvasti uutta.

Ensi vuonna pukki jättäisi piiskat kotiin ja nahkaisen pororuoskan sijasta ottaisi vain pikkuisen raipan, jolla voisi rapsutella Rudolfia korvien välistä. Hohhoi- jaa-jaa. Siinäpä se taas meni yksi joulu.

Joulusatu

Ja nyt pojat rauhoitutaan kaikki joulun viettoon! Ohessa joulusatu, joka perustuu tosiasioille, niinkuin tämänkin ajan joukkotiedotus yleensä. N.B. "Perustuu".
Jätän tietotoimistojen vapaaseen käyttöön.

Ukko nousi pankolta. Joulusatu

Talo oli vanha, yli satavuotias eikä siellä ollut kukaan tiettävästi asunut kolmeenkymmeneen vuoteen, tuskin käynytkään. Tuvan lattialla ja pöydällä oli paksusti pölyä ja hämähäkinseitit tarttuivat kasvoihin, kun taskulampun valossa tutkittiin tienoota.

Ulkona paukkui pakkanen ja tähdet tuikkivat pilvettömältä taivaalta. Turkki ei ollut tässä tilanteessa yhtään liikaa, mutta olihan hienoa päästä viettämään autiossa vanhassa talossa oikein vanhan ajan joulu. Siellä sitä oli tunnelmaa! Pirtin hiljaisuudessa aika näytti pysähtyneen,

Uuni oli vanhaa piisimallia ja se näytti ehjältä, joten mitäpä muuta kuin kokeilemaan lämmittämistä. Puoleksi romahtaneessa liiterissä oli kuiva nurkkaus, josta saatiin kelvollisia puita.

Uuni syttyi, mutta savutti aika lailla. Liekit loimottivat kuitenkin tunnelmallisesti ja tulen rätinässä alkoi tuntua  hyvin kodikkaalta. Silloin jostakin kuului outo ja römeä ääni ”aaarrghh…” ihan kuin joku olisi unissaan kiskotellut.  Sitten kuului outoa murinaa ja ikään kuin hevosen hirnahdus. eikä se kuulunut ulkoa.

Säikähtämättä ei tätä menoa olisi kestänyt sankarikaan. Meiltä jäi molemmilta suu auki, sillä talo oli taatusti tyhjä. Sen ovella oli ollut pönkä ja sen ympärillä puhdas lumi ilman jälkiä. Silloin taas kuului kaamea, melodialtaan nouseva ääni. Se muistutti, kuten saattoi kuvitella, helvetin neljännessä piirissä kärsivän ihmispolon päästämää tuskan parahdusta. Puntit tutisten yritimme katsoa ovia ja ikkunoita, orsien päällekin. Siellä ei ollut mitään.

Kohta alkoi kuulua selvää ihmisääntä, yskintää. Se tuli uunin pankolta. Sen jälkeen siellä joku alkoi karautella kurkkuaan ja niistellä. Ääni muistutti postitorven törähdystä. Sitten se, mikä lieneekin, kolisteli vielä pankon päällä. Siellä ilmeisesti siirreltiin tiiliä ja hiilikoukkuja, mitä lienee tavaraa pankolla ollut. Kilisi ja kalisi. Välillä kuului niistämistä ja röhkimisen kaltaista ääntä. Pahkasika?

Kun vapiseviin käsiin jostakin löytyi taskulamppu, saatettiin sen valossa  huomata, että pankolla makasi ja nyt oli jo puoleksi istualleen noussut kummallinen olento, joka oli noin kymmenvuotiaan lapsen kokoinen, mutta parrakas ja taisi olla ryppyinenkin. Kasvot olivat ilmeisesti harmaat, joskin päältä mustuneet. Juuri tällainen tyyppi tuli mieleen, kun käytettiin sanontaa ”ukon turjake”. Ukolla oli päässä koivistolainen karvahattu ja harteilla sarkapomppa, jalassa oli pussihousut ja töppöset.

Hän könysi alas pankolta ja katseli pöllämystyneenä, näytti aivan samanlaiselta kuin ne rappeutuneet oopiuminpolttajat, joita niin usein olin nähnyt Sinkiangin uiguurialueilla.

Kiinaa hän puhuikin. Osoitti likaisella sormellaan sukumme dinaarisesta verenperinnöstä kertovaa nenääni ja sanoi ilkeästi: ”Gao bi-zi! gao bi-zi, ee-eh! Ni bu-shi Shanghai-ren ma?”

Suutahdin vähän ja vastasin: ”Gui-zi! Wo ye shuo putonghua! Ni shi yi-ge Rantasalmi-ren, shi Kammola-ren, you-meiyou?”

Vaikka ukkelin mandariinikiina oli sinänsä moitteetonta, huomasin heti korostuksen, jota löytyy lähinnä Rantasalmen kihlakunnasta, ehkäpä juuri Kammolan ja Kyrsyän kylistä Sulkavan pitäjässä.

Ukko vaikeni hämillisenä ja nyökytteli. ”No niinpä niin. Shanghaistahan lähdin jo viimeisellä riisilaivalla ennen Oopiumisotaa. Alkaa muisti palailla pätkittäin.”

Ukko yski ja köhi ja karautteli kurkkuaan ja huokaili: ”hoohhoijaa, jaajaa”. ”Mikä on vuosi, mikä maa, entä valuutta”?

Puujalkavitsiin oli vastattava samalla mitalla ja sanoin, että armon vuotta 2014 sitä tässä eletään, Jeesuskin on syntynyt ja siitä on aikaa, mutta osuuskaupan mielestä syntyy taas kohta uudelleen, kun nääs on joulu. Vaan mitäs vieras on puuhaillut, kun ei asiaa tiedä?

Ukko urisi jotain vieraista ja omista ja sanoi, ettei ole vuosista eikä pahemmin vuosikymmenistäkään hibernoidessa lukua pitänyt. ”Hiperborealaisia ollaan, nääs”, hän hekotteli muka vitsikkäästi ja lisäsi ”giper-borei, jees! Tšuhonskaja krov!”

”No se on ukko maailmaa kierrellyt”, kysyin. Kosmopoliitteja näemmä olette, mutta mistä alun perin? Ei kai nyt kuitenkaan Kiinasta sentään?

”Jos on nuorukainen kuullut sanan ’kantapeikko’, niin sellainen olen tässä talossa minä, et siis sinä” urisi ukko ja alkoi hiljalleen naputella jotakin, mikä näytti kädessä olevalta maljakolta. Kohta keräsi sieltä jotain töhnää ja kääri sanomalehtipaperiin, sytytti sitten tötterön uunissa. Mitään puhumatta ukko veteli savuja posket lommolla ja puhalteli kattoon. Tämä ilmeinen pilkanteko tupakkalaista ja sen tarkoituksista näytti törkeältä ja haisi hirveältä, mutta ukko alkoi jo vähän hymyillä, kun sai tuota saastaa keuhkoihinsa.

Hirveä kessunkäry alkoi täyttää huoneen, mutta tuntui siltä, että sekin oli parempi kuin se haju, joka varmastikin tuli tuosta epäsiististä turjakkeesta, jonka lähellä oli pakko vaistomaisesti pidätellä hengitystä.

”Mitä te ukko poltatte ja miksi”, kysyimme ehkä vähän koppavasti ja syyllistäen, mutta tällaisessa yhteydessä se on hyväksyttävää. ”Eikö se ole ikävä yskiä sitten ja kärsiä kaiken maailman nuhasta ja bronkiiteista”?

”Älä nuori mies viisastele” oli vastaus. ”Ukot rykivät aina. Se kuuluu vanhojen ukkojen virkaan ja toimenkuvaan. Ennen hibernointia polttelin viitisenkymmentä vuotta. Piippua vetelin ja kessusätkiä. Ilman niitä olisin viettänyt köyhän elämän. Mikäpä tässä on rykiessä. Oli se sen väärtti, jottas tiedät. Ilot oli vähissä, mutta kessua riitti aina ja hyvä niinkin.

Poltettuaan kaamean tötterönsä lopuilleen ukko sylkäisi sormiinsa, jotka olivat tainneet kärähätää sätkän kanssa touhutessa ja huokasi nautinnollisesti. ”Tähän vielä tuoretta ruisleipää ja maalaisvoita. Tai siansivua. Tai vaikka lippeekalloo”.

”Savo näyttää sujuvan?” ehdotin.” Suattaapa sujuvakkiin”, ukko urahteli. Mutta nyt hakekaa te nuoret ukolle apetta, alkaa jo olla ruoka-aika. Käväisen pihan perällä rykäisemässä pihkatapin ja toivon, että sillä välin saatte aikaan jotakin, joka tuottaa teille aitoa antajan iloa”.

Yllättävää kyllä, ukko saattoi siis käyttää varsin kirjallisia ilmauksia ja vaikutti milteipä intellektuellilta. Ettei vain olisi se entinen yliopiston rehtori, jonka väitettiin takavuosina lavastaneen kuolemansa ja oikeasti hävinneen maailmalle, ehkäpä seilaamaan meriä, ehkä muuten vain kuljeksimaan. Haudattaessa oli arkku ollut kumman kevyt ja joku oli ollut näkevinään rehtorin irvistelevän hautajaisväelle kuusiaidan takaa, josta hän muka olisi kuunnellut kauniita puheita, joita ei eläessään ollut paljon osakseen saanut tai ainakaan ansainnut.

Kun ukko palasi pirttiin, oli pöytään pantu yksinkertainen jouluateria. Ruisleipää, maalaisvoita ja rasvaista kinkkua, sinappiakin. Lanttulaatikkoa oli, samoin maksalaatikkoa, mutta imellettyä perunalaatikkoa ei, sillä se oli mielestämme joutava ja naurettava länsisuomalainen tapa. Juomana oli kirnupiimää ja kotikaljaa. Alkoholia ei ollut.

Ukko kävi muitta mutkitta pöytään ja alkoi jauhaa ruokia. Välillä röyhtäili hartaasti. ”Eikö sattunut väkevää olemaan, napanderin verran?” ukko kysyi.

Silloin muistin, että auton takakontissa vai oliko reen heinälaatikossa, oli taskumatti, jossa oli Viru kange-viinaa, tuhtia tavaraa.

Sepä ukolle kelpasi. Hän torjui ajatuksen lantraamisesta ja veteli läskikimpaleiden välissä sievoisia ryyppyjä. Näytti siltä, että tämä häntä miellytti.

Turjake oli alkanut kiinnostaa minua. ”Oletteko yliopiston rehtori”? kysyin ennen kuin olin ehtinyt ajatella kysymyksen typeryyttä.

”Hehhehhehhehhee”, ukko hekotteli. ”Sitä syntiä en ole tehnyt”. ”Mutta on sitä kyllä ehtinyt kaikenlaista, ennen hibernointia siis. Onpa hyvinkin, on,on.”

”Onko mualimmoo kierretty?” yritin tuttavallisesti savoksi.

”Kierretty on, tahkoakin, mutta kyllä tämän pallon satun tuntemaan, kun on mety pitkin ja poikin”. Nämä nyt eivät muille kuulu, mutta kun nyt kerran kysyt, niin sinulle kerron, että kerran olin pulska mies ja pulskan laivan kapteeni. Laiva oli kuunari. Kaksi mastoa, raakapurjeet keulamastossa ja kantavuus puolen sataa lästiä. Seilattiin Ranskaan ja Espanjaan. Haettiin suolaa ja viiniä, vietiin lankkuja, sian harjaksia, pajun kuorta, tervan kusta ja pikiöljyä.

 Laiva haisi kuin rankkitynnyri, kun kerran otettiin tärpättilasti. Miehet karkasivat joka satamassa jos nukahdin vahdissa. Kerran sitten sitoivat minut ja irrottivat köydet. Olipa mukava sitten yuksin manöveerata tärpättilastissa Hullin möljään, kun vuorovesiportteja juuri suljettiin.” Ja sen tein yksin” turjake sanoi ylväällä äänellä. ”Sitä sai meinaan juosta välillä mastoon purjeita kasaamaan, sitten keulaan ankkuria  heittämään ja taas ruoriin ja kahvelipurjeita laskemaan. ”Yksin” sanoi ukko ja äänensävyssä oli suorastaan ylväs kaiku. Tuollaiselta saattoi näyttää Napoleon sen jälkeen kun keisariksi itsensä kruunasi.

Ukko taisikin olla jo vähän hiprakassa ja laulaa jollotteli pian merimiesengelskalla:

Sou louver joor topseils änd fööl ap joor spänköörs,

Froo-om äshänt tuu Silliss is töötifaiv liig!”

Ukko vaikeni ja sanoi arvokkaasti: “Sii-säntiis”. Sen päälle otti pitkän ryypyn Viru kangeta ja ähkäisi ja irvisti kammottavasti.

On pakko sanoa, että tämä humalaisen loilotus teki juuri tällä kertaa omalla omituisella tavallaan aikamoisen vaikutuksen ainakin minuun, ehkä toveriinikin. Vaikutus oli jopa edullinen. Jopas olikin ukko! Kylläpä ainakin valetta osaa lappaa kuin unikirja. Lienee kirjoja lukenutkin?

 ”Siitä taitaa siitä haaverista olla jo mennyt vuosisata- pari”, arvelin.

”Viime reissu tehtiin armon vuonna kaheksantoistasataa kuusikymmentäseitsemän” ukko lasketteli. ”Suolalastissa jouduttiin pohjoismyrskyyn Ristnan luona ja kestettiin Suurupiin asti. Puomi katkesi käännöksessä ja prammitanko putosi styyrmannin varpaille. Hyvä mies jäi pois pelistä. Minun lisäkseni paatissa kykenivät enää toimimaan minä ja kokki. Meillä oli kyllä mukana pari Hullista haalittua koiranvittua muka miehistönä, mutta ne vain oksentelivat messissä, joka haisi kuin bordelli Barcelonassa.

Kahdestaan saatiin prassata skuutit ja välillä juosta veivaamaan ruoria. Kuunari rekasi hurjasti ja broutsasi lukemattomia kertoja. Ihme että mastot kestivät. Kliivari ja reivattu mesaani veivät paattia minkä veivät. Mikä voitiin, tehtiin. Koetettiin pysyä erossa rannasta, mutta niin vain sitä mentiin Suurupin matalalle ja ammen plottis!”

Tunnetkos muuten laulua siitä priki Bluebirdistä, joka oli Hullin kabotaasipaatteja. Tunsin kapteenin ja tunsinpa sen ruotsalaisenkin, joka sidottiin sen ruoriin ja unohdettiin noukkia pois, kun toiset jätti laivan. Se oli niin, että

”Den va Bluebird den brigg

det vas Bluebird från Hull,

som på julafton sjuttiotvå…”

”No laulun tunnen ja hyvä onkin, taitaa olla Evert Taubelta. Mutta entäs se teidän paatti”?

”Niin, meidänkö?” ” Ettäkö paatti.”

”No teillähän kuunari meni kiville Suurupin luona, vai kuinka? Mitenkäs kävi?

”No, mitenkäs siinä käy, kun puhaltaa yksitoista bofooria  ja kahdenkymmenen jalan korkuiset aallot alkaa hakata laivaa vasten kalkkikiven särmiä?”

”Meni paatti pohjaan?”

”Meni paatti ja sata tonnia suolaa. Jäi koko maan muikut suolaamatta sinä syksynä. Ne oli pakko hapattaa ja koko Suomi haisi sinä talvena aivan sietämättömästi. Monet pakenivat maasta Petroskoihin, kun ei Amerikkaan päässyt jäiden takia. Siellä oli Vienanmeren varnitsoista vielä saatu suoloja , pystyivät ihmiset jotenkin elää kituuttelemaan säädyllisesti. Suolaa edes oli ja teetä, ei kahvia. Sokeria oli pääsiäisenä. Huhhuh. Oli paha paikka ja paha vuosi!”

”Annoitteko meriselityksen? Mitä sanottiin raastuvassa?”

”Yrittivät pistää minut vastuuseen. Olin reivannut liikaa purjeita, joten paatti ei jaksanut nousta tuuleen ja ajautui karille. Minun vika sitten! Hyväpä oli pöydän takaa viisastella, kun ei ollut katsomassa kymmenmetrisiä aaltoja. On tässä seilattu Riossakin ja Biskajalla. Mutta Itämeren aallot on ilkeitä, ne nousee kuin seinä ja ryskyttää laivaa, lyövät yli kannen. Ja minun vikahan se, tietenkin”.

”No huhhuh”. On sitä sitten nähty kaikenlaista. Miten työ tulia tänne?” utelin savoksi. Oli alkanut kiinnostaa.

”Pääsin Tallinnasta soutuveneellä karkuun ja hiippalilin metsiä pitkin tähän taloon, jossa olin huutolaispoikana kerran. Kävin pangolle makaamaan ja otin taskusta amuletin, jonka olin ostanut Shanghaista. Siinä on outoja voimia ja sanotaan, että oopiuminpolttajat käyttävät sitä, kun haluavat irrottautua paheestaan. Hibernointi voi kestää yli sata vuotta. Minulla varmaankin sitten puolitoista. En tiedä, kannattiko koko homma, mutta tässä sitä ollaan. Kuunarin karilleajo taitaa olla jo vanhentunut juttu.”

Sanoin, että kyllä siitä vielä on paperit tallella, mutta vakuutusyhtiötä ja oikeudenomistajia ei enää ole, joten sopii kyllä tulla ihmisten ilmoille.

”Jaajaa”, ukko tuumiskeli ja ryki. Viinaryypyt olivat antaneet hänen harmaille kasvoilleen terveen punaisen värin ja hän nikotteli välillä. Silmät tuikkivat ystävällisesti, kuin vain ne nousuhumalaisella voivat.

”Jaajaa”. Olisihan tuo varmaan kiinnostavaa käydä katselemassa, miltä näyttää Sulokava tähän aikaan. Taitaa siis joulukin olla. Onko saatu riisiä tänä vuonna, jotta putroa olisi jouluksi? Entäpä kanelia?”

Vakuutimme, että kaupoissa oli nyt kaikenlaista. Kinkun ja voin ukko oli tyydytyksellä huomioinutkin. Kannattaisi käydä katsomassa, vaikka puoteja oli vain kaksi.

”No ei taida sitten kovin hääppöstä olla, kaksi puotia, uutta muotia”, ukko riimitteli. Mutta pakko on mennä katsomaan. Kahvia ja sokeria tässä mieli tekee, hän sanoi ja kaivoi esille valtavan lompakon, jossa oli Suomen suuriruhtinaskunnan hopeamarkkoja ja Venäjän paperiruplia. ”Eiköhän se raha vielä maassa kelpaa?”

Tuohon emme oikein osanneet vastata, mutta annoimme ukolle varmuuden vuoksi sata euroa lainaksi, jotta hän saisi tehtyä välttämättömät ostoksensa välipäivinä.

Itse päätimme lähteä talosta pois. Näytti siltä, ettei ukon joulumieli enää enempää kaivannut seuraa, eikä meidänkään tunnelmamme sitä enää edellyttänyt. Nyt voisi varmaan poistua talosta, niin oma kuin olikin. Tuntui, kuin olisimme menneet sinne jonkin toisen omistamaan valtakuntaan, vaikka meillä oli talon kauppakirjat kunnossa ja lainhuudatus vetämässä. Ukko oli varmaan joku kulkumies, joka piilotteli poliisia. Yliopiston rehtori hän ei varmaankaan ollut. Ja miten hän olisi voinut olla purjelaivan kapteeni? Kovin oli pieni kooltaankin.

Mutta onhan tässä maailmassa kaikenlaista. Kuka näitä kaikkia ymmärtää. Olipahan siinäkin kummallinen ukko!

Ja niin sitä jätettiin ukolle jouluruokia ja juomia ja toivotettiin hyviä pyhiä. Kuivia halkoja  siellä riitti ja nyt hänen siellä  kelpasi käydä makaamaan lämpimälle pankolle viettämään Vapahtajan armorikasta syntymäjuhlaa, kylläisenä ja pienessä hutikassa.

Liinakko ravasi metsätietä ja tähdet tuikkivat taivaalta, lumi narskui ja polle pärskähteli. Tierat lentelivät kavioista ja aisakello kilisi.

Tämä oli erikoinen joulu. Emme kertoisi ukosta kenellekään. Niin oli varmaan parasta, me päättelimme.

Nyt oli sentään joulu ja ihmisillä hyvä tahto, kerrankin.

Ajan henki ja suunta

Ajan henki ja suunta

Was ihr den Geist der Zeiten heisst,

im Grunde ist der Herren eigner Geist…

Ajan henki on asia, kjota varmaan usein suotta mystifioidaan. Ihmisten päässä se sentään viimekädessä asuu, kuten Goethe esitti hupaisassa, vaikka hänelle epätavallisen latteassa epigrammissaan.

Toki ajan henki on muutakin kuin sen maalliset, lihalliset asuinsijat .Se on yleistä valmiutta uskoa jotakin, odottaa jotakin ja olla valmiina johonkin, niin ajattelussa kuin teoissa.

Suomessa ajan hengen aistii kouriin tuntuvasti monista historiallisista dokumenteista. Se on toisinaan ollut kansallista innostusta, yksimielisyyden tunnetta tai joukkomittaista pahastumista. Joskus se on vallannut milteipä koko kansan, joskus vain pienen osan siitä. Oleellista on ollut tunne asian vastaansanomattomasta oikeutuksesta ja polttavasta ajankohtaisuudesta.

 Ajan hengen ulkopuolelle jääviä on ylenkatsottu, säälitelty ja demonisoitu. Neuvostoliitossa lehdet julkaisivat joskus palstaa ”aikakauden edistystä vastaan” (вопреки времени), jolla ironisesti kerrottiin sellaisista ulkomaan elävistä, jotka eivät ymmärtäneet, mitä mieltä asioista oli nyt oltava.

Meillä ilmestyi joskus lehti, jonka nimi oli paljonpuhuvasti Ajan Suunta. Vastoin lehden julkaisijoiden uskoa, sen aate ei kuitenkaan ottanut tarttuakseen ja vuoden 1939 vaaleissa sen aatemaailmaa kannatti vain vähäiset neljä prosenttia äänestäjistä.

Monia tietenkin sekä huvitti että kiukutti ”suuntalaisten” katteeton uskonvarmuus ja jotkut vaivautuivat sitä parodioimaankin. Ilmestyi muun muassa lehti ”Hulinan suunta. Liikemiesten porukan äänenkannattaja”.

Liike ei todella saavuttanutkaan tosiasiassa ”ajan henkeä” määräävää asemaa. Se jopa yritettiin kieltää, mutta sai sitten jäädä rauhassa riutumaan, kuoli ja haudattiin talvisodassa ja sen saksalaisvastaisessa aallossa, mutta nousi kolmantena vuonna haudastaan, vähän pöllämystyneenä, mutta vahingoniloisena ja kiukkuisena, tullakseen pian aktiivisesti unohdetuksi ja demonisoiduksi, kuten menneisyyden kummituksille aina tapahtuu ja historian armoton logiikka on.

Ajan henki oli kerran jälleen voimissaan U.Kaleva Kekkosen hallituskaudella. Sen evankeliumi oli lyhyt ja helppotajuinen: ”Ei ole muuta totuutta kuin Paasikiven totuus ja Kekkonen on hänen profeettansa”. On merkillepantavaa, miten jäännöksettömästi Suomen kansa tällä kertaa omaksui ajan hengen. Totisesti, ei V.V. P(utin) kaikessa kansansuosiossaan ollut aidosti yhtä palvottu kuin UKK. Tai ainakaan enempää.

Kekkosen linja oli ennen muuta älyllisesti perusteltu valmius ja taipumus edistää isänmaan etua ainoalla oikealla tavalla. Siihen liittyi emotionaalinen puoli, joka lähinnä tarkoitti moraalista tyydytystä ja ylemmyyttä sen johdosta, että oli kyetty nousemaan juoksuhautoihin jääneiden eilispäivän miesten tasoa ylemmäs ja ymmärrettiin realiteetit. Siitä ja vain siitä kaikki viisaus alkoi ja saattoi alkaa. Asia oli niin triviaali, ettei sen kieltäjiä voinut kuin halveksia, ehkä joskus voitiin ymmärtävästi sääliä.

Kekkoslaisuus ei kuitenkaan ollut varsinainen uskonnollinen liike. Ehkä sitä saattoi jonkinlaisena kansalaisuskontona pitää ja Kekkosen oikeuden ja välttämättömyyden tunnustaminen oli tietenkin politiikan piirissä eräänlainen Test Act, jonka suorittajat ainoastaan olivat kelvollisia kansakunnan palvelukseen poliittisella areenalla.

Mutta toki tässä oli kysymys ennen muuta älyllisestä suorituksesta ja olisi ollut hieman hullunkurista ajatella, että meillä olisi syntynyt jonkinlainen nuorten kekkoslaisten aatteellinen liike Atatürkin kannattajien tai Naši-nuorten tapaan, joka olisi vaatinut itselleen monopolia aitoon suomalaiseen elämänkatsomukseen. No ehkä nyt pientä yritystä siihen suuntaan oli.

Ajan hengen suuri ilmaus tuohon aikaan oli kuitenkin taistolaisuus. Se, joka on sen kerran nähnyt, ei koskaan unohda näkemäänsä ja tietää, että kaikki on mahdollista. Tuo tietoisuus on aika kammottava.

Taistolaisuuden asiallisesta sisällöstä ei tässä kannata puhua. Siinä oli joka tapauksessa pari mielenkiintoista seikkaa, joista yksi oli sen voittokulun (триумфальное шествие) tavaton nopeus.

Tuskin oli sodanjälkeinen sukupolvi ehtinyt opiskella rationaalisuutta ja kriittistä ajattelua Betrand Russellin ja G.H. von Wrightin hengessä, kun sen etummaiset rivistöt löi kirjaimellisesti lakoon paksuakin paksumpi brežneviläinen jargongi, joka oli kyllin röyhkeää esittääkseen kovin vaatimattomat käytännön saavutuksensa ihmiskunnan kehityksen huippuna.

Eihän taistolaisuus tietysti ollut sen enempää kaiken kattava ajan henki kuin sekään aate, joka julkaisi aikoinaan Ajan Suunta-lehteä. Mutta vahvempi se Suomessa silti oli, kaikilla mittareilla mitaten, ja vaarallisempi.

Toinen seikka, jonka taistolaisuudesta voi nostaa esille, on sen adeptien habitus. Voin helposti nähdä jälleen silmieni edessä sen tyypillisen uskovaisen, jonka silmät hehkuvat omituista sisään kääntynyttä hehkua, kun hän latoo suustaan dialektisia argumentteja, joissa olemassa olevan vastakohdat ja tulevaisuuden varmuudet todistavat enemmän, monin verroin enemmän kuin se, mitä nyt vajavaisessa todellisuudessa havaitsemme tai ymmärrämme.

Saman uskovarman ilmeen, johon liittyy halu puhua loputtomasti omasta aatteesta ja valmius naurahdella niiden vastaväitteiden johdosta, joita pelkkä logiikka tai aatteen vastustajat ovat aina valmiita tarjoamaan, voi kyllä tavata myös vegaaneilla ja vihreillä. Hekin ovat usein samannäköisiä. Voin kuvitella, että samalta näyttivät myös Kiven veljekset silloin, kun he nousivat saatanaa vastaan ”kuin uskon sankarit tuliset miekat kourissa”, kuten asia ilmaistiin.

Saattaa olla, että aikakausi on taas vaihtunut tai vaihtumassa. Uutta taistolaisuutta tuskin saa keitetyksi kokoon pelkästä queer-ideologiasta tai edes sen vastustamisen vastustamisesta. Sen paratiisi on kai sentään liian valju, ainakin ellei sitä yhdistä vihreään eskatologiaan.

Uutta kekkoslaisuutta sen sijaan tuntuu olevan ilmassa. Tarkoitan siis kekkoslaisuudelle analogista asenneilmastoa. Se liittyy taas Venäjään ja Nato-keskusteluun.

Nyt ajan henki on toisen lainen. Se joukko, joka pitää itseään ”moraalisena enemmistönä” –ilmaus tarkoittaa, että se on vähemmistö, mutta että sen mielipide on oikeutetumpi kuin enemmistön- on jälleen asettunut vastustajiensa yläpuolelle ja argumentoi julistamalla näkemystensä merkitsevän tosiasioiden tunnustamista ja sen mukaisesti ainoaa oikeaa ja rationaalista lähtökohtaa viisaudelle myös käytännön politiikassa.

Kuten edeltäjänsäkin, tämä uusi ortodoksia demonisoi vastustajansa myös menneisyydessä. Sen historianselityksen mukaan ”suomettuminen” oli pelkoon, petturuuteen, kavaluuteen ja pyrkyryyteen perustunut maanpetoksellinen liike, joka oli masinoitu naapurimaasta käsin sen etujen edistämiseksi ja sen henkiset perilliset ovat  parhaimmillaan irrationaalisia toiveajattelijoita ja pahimmillaan pettureita ja pelkureita. Aksiomaattinen  totuus on, että kuten aikoinaan suomettuminen, myös tämä sen henkinen perintö on maallemme häpeäksi ja meidän on mahdollisimman pian ja totaalisesti karistettava se harteiltamme voidaksemme puhtain käsin ja kirkkain otsin käydä kansainvälisen yhteisön eteen veljeskansamme Viron lailla.

Kuten jo sanoin, en osaa oikein tätäkään hämmästyä, sillä minusta tuntuu, että olen jo nähnyt kaiken, ehkä enemmän kuin on yhdelle ihmiselle kohtuullista. en välitä kiistellä uskovaisten kanssa, heidän laatunsa on otsaan kirjoitettu eikä siitä muutu.

Sitä kuitenkin seuraan ja tarkastelen kummastuksella ja mielenkiinnolla, että muutos on taaskin niin kovin nopea, joskaan ei totaalinen. Yhteiskunnan etummainen valiokaarti ryntää aina historian barrikadeille ennen kuin poroporvari ehtii huomata sellaisia olevankaan.

 Itse en toki sinne pyri millekään puolelle. Tuntisin itseni vain koomiseksi, jos pukeutuisin goottityyliin ja alkaisin julistaa, että minun aatteeni ja näkökulmani kuuluu tähän päivään ja että eilispäivästä ei kannata perustaa, koska silloin ei viisautta vielä ollut eikä voinutkaan olla. Totuutta en väitä tuntevani, mutta olen sen tuntemisesta kyllä rajallisten edellytysteni puitteissa kiinnostunut.

Kuten jokainen sukupolvi joutuu aivan itse kohdaltaan keksimään seksin ja sen vuoksi kuvittelee, ettei sitä ennen heitä kukaan ollut keksinyt, niin se myös löytää omat intohimonsa ja päämääränsä selittäessään maailmaa ja politiikkaa. Onhan tämä sen oikeus eikä sitä kannata vähätellä. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva. Ei se pelkästään koomista ole.