Armotonta menoa

Armotonta menoa

Muistan, miten aikoinaan, Neuvostoliiton pyhiä tekstejä lukiessa yhä uudelleen hätkähdytti saman käsitteen käyttö. Kyseessä oli armottomuus, беспощадность.

Vihollinen oli aina tuhottava nimenomaan armottomasti ja vihollisiahan löytyi, luoja paratkoon, niin maan sisältä kuin ulkoa.

Solženitsyn kiinnitti joskus huomiota siihen, että neuvostoihmiseltä (sovetski tšelovek) vaadittiin nimenomaan tuota armottomuutta, tinkimätöntä ideologian noudattamista myös tunteen tasolla.

Kun tsaarinaikana Siperiaan marssivia vankeja oli nimitetty ”onnettomiksi” ja kansa oli heitä mielellään syöttänyt ”kristuksen tähden”, oli moinen suhtautuminen ainoan oikean ideologian vihollisiin Neuvostoliitossa rikos. Sama koski kaikkea kontaktia ja mitä ilmeisimmin myös vääriä ajatuksia ja ehkä niitä nimenomaan.

Järjestelmän tuomitsema kansan vihollinen ei ollut suinkaan ”yksi meistä”, vaan nimenomaan yksi heistä ja se tarkoitti, että näiden kahden välillä vallitsi antagonistinen vastakohtaisuus, minkä saattoi sovittaa vain siten, että toinen tuhosi toisen. Tämä kuului ”tieteellisen ajattelun” keskeisiin periaatteisiin eikä ollut mikään mielipidekysymys, saati omantunnon kysymys.

No, vanha sanonta ”keltä hirmu, siltä armo” sisältää sen ajatuksen, että se, jolla on suurin valta, voi halutessaan myös armahtaa, vaikka voisikin iskeä pään poikki ja vaikka kyseinen henkilö sen jopa ansaitsisi.

Iivana Julma oli, kuten tiedämme, sairaalloisen julma ja aina valmis kidutuksiin ja veritöihin. Kuten yhä uudelleen jaksetaan todeta, häntä ei kuitenkaan nimitetty ”julmaksi” sanan nykyaikaisessa mielessä, vaan hirmuiseksi, groznyi eli siis hirmua, pelkoa herättäväksi.

Tässä kohden kannattaa varmaan myös hieman pohtia sitä, mikä merkitys tuolla ”julma” sanalla on suomen kielessä ennen ja nyt.

On helppo havaita, ettei sana välttämättä viittaa armottomuuteen tai sadismiin, vaan pikemmin suuruuteen ja mahtavuuteen. Laulussa sanotaan tänäkin päivänä, että hain hampaat ovat ”julman suuret”, joulun tulo jännittää lapsia ”julmasti” ja turisti ihailee Julmaa Ölkkyä, vaikka ei varmaankaan löydä siitä mitään sadistista. Se nyt vain on mahtava ja ehkäpä pelottava.

Iivanan julmuutta lievensi kuitenkin hänen uskonnollisuutensa, kuten myös Stalin pilkallisesti huomautti. Vanha pappisseminaarilainen oli itse jo toista maata ja osasi ottaa asiat asioina, tieteellisesti.

Armottomuus kuului siis olennaisesti tieteelliseen ajattelutapaan ja sellainen sosiaalinen insinöörityö, jota Stalin harjoitti, olisi ilman sitä ollut mahdotonta. Ajan lehdistä voi lukea, miten talonpojat kulakkien likvidoinnin aikaan puolustivat omia naapureitaan, jotka oli määrätty likvidoitaviksi kulakkeina.

Artikkeleiden sävy oli pilkallinen: kulakkien luokka-asema tekee heistä sosialismin leppymättömiä vihollisia ja tämä koskee koko luokkaa ja siis myös kaikkia sen jäseniä. Lepertely siitä, että juuri tämä ”meidän kulakkimme” olisi poikkeus säännöstä, se romuttaisi koko idean.

Niinpä ei siis ollut tarjolla armoa. Mitä se sana muuten itse asiassa tarkoittaa? Ainakin sen yksi merkitys on suoja, turva. Englanniksi armon anojat huusivat quarter eli siis pyysivät kortteeria. Muuan vanha sea-shanty kertoo, miten barbareskimerirosvot yrittivät kerran samaa, mutta heidät hukutettiin (oh, it was a cruel sight…).

Jääkärimarssissa kerrotaan ”koko onnemme kalpamme kärjissä on, meill’ armoa ei, kotimaata”. Tässä viitataan siihen, että jääkäreiksi lähteneet olivat armottomia eli vailla suojaa ja heidän henkiin jäämisensä riippui nyt vain omista aseista. Myös heitteille jätettyjä lapsia nimitettiin armottomiksi.

Armollisuus sen sijaan on luonteenpiirre. Se koettiin kristillisissä piireissä lähtökohtaisesti arvokkaaksi, koska Jeesus oli näyttänyt asiassa esimerkkiä. Vanhan testamentin Jahve oli ollut toista maata kuin hänen uusi hahmonsa.

Tilanherra eli armo oli periaatteessa myös armollinen, muuten kyseessä oli jonkinlainen vääristymä. Ehkä hän siinä tapauksessa saisi vielä viimeisellä tuomiolla muistella tekosiaan. Näinhän kristityillä alustalaisilla oli aihetta ajatella.

On kiintoisaa, että myös allahin, joka luonteeltaan muistuttaa yhtä suuresti vanhan testamentin Jahvea, kuin poikkeaa Jeesuksesta, mainitaan alituisesti olevan armelias ja armahtavainen -rahman rahim.

Miten tämä toteutuu, jää kuitenkin lukijalle salaisuudeksi, sillä hänen sanansaattajansa iloitsee koraanin sivuilla lakkaamatta niistä loppumattomista tuskista, joita uskottomille luvataan.

Profeettaa voi muutenkin pitää aivan erityisen julmana ja armottomana tyyppinä, joka ainakin minussa herättää vastenmielisyyttä.

Ajatelkaamme nyt vaikka Ibn Hishamin arvovaltaista Profeetan elämäkertaa. Siinä kerrotaan, miten muuan juutalainen nainen oli tehnyt huorin juutalaisen miehen kanssa. Paikalliset asukkaat kysyivät Muhammedilta, miten pari olisi tuomittava.

Toora määräsi syntiset tällaisessa tapauksessa kivitettäviksi, mutta juutalaiset yrittivät pimittää sen selvää määräystä. Muhammed paljasti juutalaisten kierouden ja sai aikaan, että tuomio pantiin täytäntöön. ”Kun tuo juutalainen mies tunsi ensimmäisten kivien osuvan, hän suojasi naista omalla ruumiillaan kumartumalla hänen ylitseen. Heidät molemmat kivitettiin kuoliaiksi”.

Tästä asiasta profeetta näyttää olleen erityisen ylpeä ja hän sanoi: ”Niinpä minä siis ensimmäisenä herätän Jumalan käskyn ja Hänen Kirjansa eloon ja toimin niiden mukaan!”

Psykologisesti profeetta kaiketi osui naulan kantaan. Vasta sitten, kun hänen oppinsa nimissä tehtiin suuria julmuuksia, se oli pakko ottaa vakavasti. Myös ne, jotka osallistuivat julmuuksiin, joutuivat selittämään itselleen, että kyseessä oli mitä ansiokkain toiminta. Tämä on vanha konsti, joka toimii yhä.

Kaikkihan me muistamme, millä nimellä Espanjassa kerran tunnettiin ne tilaisuudet, joissa kerettiläisiä poltettiin elävältä. Kyseessä oli auto da fé, uskon teko. Ilman uskoa kukaan ei olisi moiseen mielettömyyteen lähtenyt, mutta sen jälkeen tuskin monikaan toimeenpanijoista enää epäili tehtyjen tekojen ansiokkuutta ja välttämättömyyttä.

Herkkyyden historia

Herkkyyden historia

Päiviö Latvus, Ymmärryksen siivet. Miksi tiede on länsimaista? Omega-kirjat, Espoo 2002, 518 s.

Länsimaiden ihme on saanut paljon selittäjiä. Miksi luonnontiede syntyi juuri täällä eikä esimerkiksi Kiinassa? Miksi antiikin maailma ei koskaan päässyt pitkälle luonnontieteen soveltamisessa, vaikka teoriat olivatkin huippua? Entä miksi tieteen kukoistus muslimimaailmassa jäi lyhytaikaiseksi tähdenlennoksi eikä siitä enää noussut?

Entä mikä oli kristinuskon rooli tieteen kannalta? Oliko se ennen muuta tukahduttava auktoriteetti, joka vihasi kaikkea kilpailua ja vapautta yleensä? Oliko vasta renessanssin vapauttama ihminen valmis lähtemään intellektuaalisiin seikkailuihin, jotka sitten loivat tieteellisen maailmankuvan ja mahdollistivat luonnon hallitsemisen?

Tieteen ja synty ja kehitys ovat epäilemättä sidoksissa ympäröivään yhteiskuntaan. Toki kaikkialla on Konsta Pylkkäsiä, jotka ajattelevat luovasti ja katsovat sielunsa silmillä hiirihaukkana ympäröivää maailmaa, joka ei hengen lentoa pysty pidättelemään, vaikka kuinka piikkilankoja virittelisi.

Konstan suhde yhteiskuntaan onkin sitten hankalampi juttu. Niin sanotun normaalitieteen edustajat eivät välttämättä ymmärrä leikkiä ja saattavat tarvittaessa aggressiivisestikin panna yksityisajattelijat ruotuun, jos nyt yleensä näkevät heidän touhunsa kommentoimisen arvoiseksi.

Leikkiä kuitenkin pitäisi ymmärtää, väittää Latvus. Ilman sitä tiede ja nimenomaan luonnontiede eivät voi kehittyä, sillä vain lasten kaltaisilla on pääsy tieteenkin valtakuntaan.

Väite on aika epäsovinnainen, mutta sen pohjalta kirjoittaja on lähtenyt vaeltamaan hengenhistorian aavoille ulapoille ja päätynyt huikeaan seikkailuun, johon tutustuminen on vaivan väärtti. Itse asiassa syntyy uskomattoman rohkea hypoteesi, jota kirjoittaja ei vielä väitä todistetuksi, mutta kasaa sen tueksi yhä uutta aineistoa.

Metodi muistuttaa induktiota ja juuri induktio on tekijän mielestä luonnontieteen kehityksen ratkaiseva lähestymistapa ja vain sen arvo tunnustaen myös vapaa hengen lento on mahdollinen. Muuten jämähdetään olettamaan erilaisia pakkoja ja suljetaan pois vaihtoehtoiset näkemykset.

Millaiset olosuhteet sitten tarvitaan, että sekä teoreettinen, deduktiivinen henki, että induktio voisivat toimia vapaassa vuorovaikutuksessa? Toki molempia tarvitaan.

Latvuksen ratkaisu liittyy sukupuolten suhteisiin. Kuten kiinalaisessa filosofiassa yin ja yang, maskuliininen ja feminiininen prinsiippi ovat luonteeltaan erilaisia ja niiden suhteesta riippuu, miten hedelmälliseksi yhteiskunnan ilmapiiri voi muodostua myös tieteen ja ennen kaikkea induktion suvaitsemisen ja arvostamisen kannalta.

Induktio on nimittäin olemukseltaan naisellista ja samalla tietenkin lapsellista, sillä nämä ovat pitkälti samaa asia. Niiden halveksunta ja maskuliinisen teoreettisuuden ylikorostaminen jäykistää kulttuurin hengen ja pysäyttää siinä yksin tein mahdollisuuden tieteen kehitykseen, pohdiskelee kirjoittaja.

Jos näin on, merkitsi kristinuskon keskeisiin periaatteisiin kuuluva lapsuuden arvostaminen (”Tulkaa lasten kaltaisiksi”) suurta mahdollisuutta tieteen synnylle. Kun Rooman rappio ja tuho sattumoisin kuitenkin sattuvat yksiin kristinuskon voittokulun kanssa, on kirjoittajalla selityksen paikka.

Mutta toki maailmasta selityksiä löytyy. Rooman tuho, toisin kuin Gibbon esitti, ei ollutkaan kristittyjen syytä, he olivat siinä altavastaajina ja kauan pienenä vähemmistönä. Sen jälkeinen barbaria oli ennen muuta aivan toista alkuperää.

Kristillisyys sen sijaan näytteli ratkaisevaa osaa silloin kun muslimimaailmassa hetken kukoistanutta tiedettä lähdettiin kehittämään edelleen. Islam sen sijaan yleensä kangistui ja kuivettui yksipuolisesti maskuliiniseksi ja sen kehitys pysähtyi siihen. Vapauden ja hengen lennon tilalle tulivat pakko ja auktoriteetti.

Naiset eivät juuri näy tieteen historiassa eikä ole mitään syytä heitä siellä esille nostaakaan sikäli kuin asia koskee itse tieteen tekijöitä. Sen sijaan Latvus arvelee, että naisellisuuden arvostaminen, vuoropuhelu naisen kanssa on kyllä merkki olosuhteista, joissa vallitsee henkinen vapaus ja mahdollisuus ajatuksen leikille.

Niinpä naisen rooli tieteen kehityksessä, mikäli oikein tulkitsen, ei ole pelkkä indikaattori, vaan myös katalysaattori. Kulttuuri, joka sallii naisen vapauden, sallii myös ajattelun vapauden ja on avoin kokonaan uusille avauksille tieteessä. Toki mies voi myös löytää naisen ja siis lapsen myös itsessään, mutta tämäkin taitaa olla eräänlaista vuoropuhelua sukupuolten välillä.

Eri yhteiskuntien, esimerkiksi kreikkalaistenkaupunkivaltioiden, kristinuskon ja islamin suuntausten ja idän kulttuuripiirien välillä on ja on ollut suuria eroja suhtautumisessa naiseen ja lapseen.

Tarina lännen kehityksestä läpi historian, kohti tieteen huippuja, on ollut monimutkainen, vaikea ja vaarallinen. Olisi voinut hyvin käydä niin, että myös lännessä naisellisuuden henki olisi tukahdutettu ja samalla mahdollisuus siihen löytöretkeilyyn, joka on luonut sen maailmankuvan, jota syystä nimitämme tieteelliseksi.

Paradoksaalisesti, nimenomaan kristinuskolla on tässä kehityksessä ollut ratkaisevan myönteinen rooli huolimatta kaikista niistä synneistä, joita kirkko teki koettaessaan kahlita hengen vapautta. Toiselta puolen nimittäin vain kristinuskon erityispiirteet tekivät mahdolliseksi sen inhimillisen hengen lennon, jollaista ei tavata esimerkiksi idän suurten uskontojen piirissä.

 Ihmisen paikka maailmassa määriteltiin toki kristillisyyden eri suuntausten piirissä eri tavoin ja kirjoittaja arvostaa erityisesti fransiskaanien yhteiskuntaan tuomaa uutta herkkyyttä. Itse asiassa keskiajan kristillisyyden eri virtauksilla oli länsimaisen sivilisaation ja siinä luvussa tieteen kehityksen kannalta aivan erityisen tärkeä rooli.

Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, hänen huiman rohkea hypoteesinsa on temmannut hänet usein mukaansa, purtensa vietäväksi ilman mahdollisuutta ohjailuun. Hypoteesi, jota voinee jo kutsua teoriaksikin, tuntuu selittävän aivan mahdottoman suuren määrän asioita, mikä todennäköisesti liittyy ainakin osittain tietojemme pinnallisuuteen ja taipumukseemme valikoida sitä, mitä löydämme.

Kirjoittajaa en kyllä näistä synneistä ole ensimmäinen syyttämään, sillä kirja on erittäin vaikuttava osoitus suuresta oppineisuudesta ja tuo siinäkin suhteessa mieleen Oswald Spenglerin.

Spengler sai aikanaan maailmanmaineen ja aiheesta saikin. En tiedä, missä määrin Latvuksen ajatuksia tunnetaan maailmalla tai edes Suomessa. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että kirja on ehdottomasti kääntämisen arvoinen ja sen lisäksi se pitäisi myös arvostella esimerkiksi New York Review of Booksissa. Foreign Affairsin kannattaisi omistaa sille vaikkapa teemanumero. Siitä se sitten lähtisi.

Latvuksen suuri teoria nimittäin avaa tuoreen näkökulman siihen, miksi islamin maailma on intellektuaalisesti niin lohduttoman kuivettunut. Ehkä se voitaisiinkin vielä pelastaa?

Naisen vapauttaminen olisi parasta, mitä takapajuisissa kulttuureissa yleensäkin voidaan tehdä, sillä sen myötä myös väestön liikakasvu helpottaa, kuten lähes koko maailmassa on jo voitu havaita. Sen ohella kuitenkin olisi mahdollista edesauttaa myös henkistä vapautta.

Naisen kuunteleminen, vaikka hänellä ei tunnu olevan mitään järjellistä sanottavaa, on tarpeellinen asia, sillä se muistuttaa meitä siitä, ettei järkemme suinkaan ymmärrä niin paljon kuin luulee.

Burkat siis pois ja naisten ääni kuuluviin moskeijassa. Islamin maailma ei kukaties ole aikamme suurimpia mahteja, mutta kyllä sen suurimpia ongelmia. Ellei sitä saada kehittymään, voimme itsekin joutua taantumaan. Tämä on oma mielipiteeni.

Tässäkö siis olisi maailman pelastus ja miten se saadaan aikaan? Jopas olemmekin miljoonan dollarin kysymyksen äärellä. Entä, missä tapauksessa naisen rooli yhteiskunnassa menee överiksi ja milloin siirrytään liiasta rationaalisuudesta suoranaiseen järjettömyyteeen? Onko se meillä jo tapahtunut ja mitäpä tästä kaikesta sitten seuraa?

Latvuksen kirja on todellinen ideapommi, jota voi suositella kaikille niille, jotka eivät seikkailuja pelkää. Ei tosikoille eikä jankuttajille, nalkuttajat mukaan lukien.

Tolpat merellä

Tolpat merellä

Kuten kaikki tietävät, Suomen saaristo on ainutlaatuinen ja osa samaa Itämeren piirin luontoa kuin Ruotsin puoleinenkin saaristo.

Jo muutamien tuntien purjehdusmatkan päässä saavumme sitten aivan toisenlaiseen maailmaan. Viron rannikko on lähes saareton, Väinämerta tietenkin lukuun ottamatta ja jyrkät rantapenkereet tietyissä paikoin vielä korostavat maantieteellistä rajaa ja eroa lahden pohjoisrannikkoon. Toki matalaa ja karikkoista aluetta sieltäkin puolelta löytyy.

Kun kuitenkin menee vaikkapa Tanskaan, alkaa toisenlainen maailma. Siellä meren pohjan syvyyskäyrät muuttuvat tasaisesti eikä Suomen rannikolle ominaisia kaukana rannasta sijaitsevia karikoita enää ole.

Sen sijaan saavutaan vuorovesialueelle, jolle ominaisia ovat merivirrat, päivittäiset ja kuukausittaiset syvyyden vaihtelut ja vastaavat riesat, jotka meiltä puuttuvat. Muun muassa suomalaisen amiraali Kraemerin päällikkyydessä ollut fregatti Aleksanteri Nevski haaksirikkoutui Jyllannin rannikolla vuonna 1868 ja sille on kuulemma Thyborönin kaupungissa museokin. Siellä ei tullut käytyä vaikka kaupungin muistan hyvin.

Kraemer ei kuitenkaan joutunut asian johdosta epäsuosioon. Seudun merivirrat nyt vain ovat niin arvaamattomia, ettei entisajan navigaatiovälineillä voinut kaiken kohtuuden mukaan saada oikeaa kuvaa laivan kulusta ja sijainnista, vaikka ohjesääntöä noudatti. Kraemer muun muassa johti vielä Venäjän laivasto-osastoa Kreikan vesillä 1870- ja 80-lukujen vaihteessa ja myöhempi palvelus lienee ollut ansiokasta.

Siinä Jyllannin luoteiskulmassahan sijaitsee paikka, jonka nimi on Jammerbugten, mikä viittaa lukemattomien merenkulkijoiden surulliseen kohtaloon wattimeren matalikoilla. Meillä vastaavia alueita on Saaristomerellä ja Suomenlahdella, jossa on viisainta pysytellä usein hyvin mutkaisilla väylillä. Mikäli kulkee pitkin avomerta, on mentävä hyvin kauas rannikosta eikä se etenkään ennen monia houkutellut.

Koska seutu on niin tavattoman omaleimaista, kehittivät suomalaiset omat systeeminsä merenkulkua turvaamaan. Majakat ja loistot valosektoreineen tuotiin muualta maailmasta ja niitä on yhäkin jossakin määrin merenkulkua palvelemassa, samoin tunnusmajakoita eli pookeja, joiden perusteella voi jo kaukaa määritellä sijaintinsa.

Todellinen helmi maamme saariston ja järvien kulkijoille ovat kuitenkin olleet linjaloistot, jotka antavat täysin tarkan suunnan ja joiden avulla voi myös tarkistaa kompassinsa eksymän. Kompassintarkastuspoijut ovatkin jo ilmeisesti siirtyneet historiaan. Ainakin Tervasaaren tuntumassa sijaitseva näyttää olevan jo viraton. Linjoja voi käyttää niiden sijasta ja nykyään tietysti GPS:ääkin. Yöllä välkkyvät linjat antavat turvallisen olon. GPS:hän sen sijaan saattaa joskus höperöityä.

Linjaviittoja siis meille pystytettiin valtavia määriä ja yhä ne koristavat saaristojamme. Niiden ylläpitäminen tietenkin maksaa ja siltä kannalta ymmärtää, että merenkulkuhallituksessa joskus parikymmentä vuotta sitten kerrottiin, että ne hävitetään.

Asiasta seurasi hirmuinen älämölö, jonka kyllä ymmärrän. Tuolloin oli elektroninen navigaatiokin vielä lapsenkengissään ja monella oli veneessään korkeintaan decca, jolla suunnilleen näki, millä selällä kulloinkin oltiin. Kapeilla väylillä sillä ei ollut mitään merkitystä.

Taisipa olla samaan aikaan, kun rannikkoväylille ilmaantui myös valkoisen ja punaisen kirjavia tolppia, jotka oitis saivat lempinimen polkagris. Sana viittaa Grännan kaupungissa läntisessä naapurimaassa tehtäviin makeisiin, jotka ovat vaarallisia hampaille. Väritykseltään ne ovat juuri valkean ja punaisen kirjavia keppejä.

Yleinen kiroilu noiden keskelle väylää upotettujen tolppien takia on ollut ymmärrettävää. Nehän, nuo keskiväylän merkit eivät lisää millään tavalla tietojamme siitä, missä ollaan ja missä on vaarallinen alue, mikä etenkin luovivalle purjehtijalle on olennainen tieto. Sen sijaan niiden päälle on vaarassa ajaa, etenkin pimeässä, vaikka olisi muuten selvillä vesillä.

No, tämä innovaatio ilmeisesti tuli meille Euroopasta, jossa kaiken muutenkin arveltiin olevan erityisen hienoa. Euroopan jokireiteillä ei tarvittu linjaviittoja ja keskiväylän merkit osoittivat, missä päin on riittävästi vettä.

Mutta ei meidän saaristomme jokireitiksi muuttunut eikä muutu, vaikka miten viitoitettaisiin. Nämä uudistukset olivat yhtä huuhaata ja onneksi ne taidettiin jättää suurimmaksi osaksi toimeenpanematta.

Mutta muuan epäkohta, jolla näyttää olevan kansalliseen kulttuuriin syvästi ankkuroitu pohjansa, on merimerkkiemme muoto.

Merimerkithän ovat kartalla kaikki varustettu erityisellä tunnuskuviolla, mutta luonnossa eivät. Kaikki ovat samanlaisia tolppia ja toisistaan ne erottaa vain väritys.

Ennen merimerkkeihin kuului oleellisena osana kori, jonka muoto ilmoitti, mistä oli kyse. Muistisäännöt esimerkiksi ruotsiksi kertoivat, että länsi (väst) muistutti kureliiviä, siinä oli kaksi pallon puoliskoa tai kartiota kärjet vastakkain. Kun ne olivat toisin päin, muodostui pallo, jollainen esimerkiksi edam-juusto (ost) oli. Yksi ylöspäin terävää osaansa osoittava kartio taas muistutti kompassin pohjoisneulaa ja vastaavasti alaspäin osoittaessaan se näytti viittaavan etelään.

Miksi korit hävisivät nimenomaan Suomessa ja jäljelle jäi vain väritys? Muistan aikoinaan selitetyn, että hinaajien tukkiniput veivät korit helposti mukanaan ja toiset epäilivät, että jäät tekevät saman tempun.

Kun en ole talvellakaan onnistunut näkemään jään alle jäänyttä merimerkkiä, en oikein usko jälkimmäiseenkään selitykseen, edellisestä puhumatta.

Eiköhän kyseessä ole vain suomalainen uusasiallisuus, joka perustuksia jäytävän syövän tavoin on tuhonnut ympäristöämme jo kohta sadan vuoden ajan.

Venytettyjä Bauhaus-shakkinappuloita muistuttavat reimarit ovat nyt vain mahdollisimman yksinkertaisia ja kaikki epäoleellinen on niistä karsittu. Siitä huolimatta niitä ei voi sekoittaa toisiinsa.

Vai eikö muka voi? Se, joka on joskus merellä saapunut johonkin kapeikkoon voimakkaan auringonkilon kaunistaessa edessä avautuvaa näkymää, on varmasti toivonut, että tunnuskorit olisivat paikallaan. Kukaan ei pysty kertomaan tolppien väritystä ennen kuin korkeintaan kaapelinmitan päässä ja siinä saattaa jo syntyä tarpeettomankin jännittäviä tilanteita.

Entäpä sitten lateraaliviittojen väritys! Punavihervärisokeus on väriaistiongelmien yleisin muoto ja merimerkeissä näiden värien sävykirjo on hämmästyttävän suuri. Ainakin itse olen lukemattomat kerrat joutunut vain päättelemään, minkä värin täytyy olla kysymyksessä, vaikka minulla ei ole mitään ongelmia erottaa punaista ja vihreää normaalissa taulussa tai vaikkapa liikennemerkissä.

Myös tässä vastavalo ja lisäksi esimerkiksi lokkien aktiivisuus antavat oman lisänsä sekavuuteen. Jotta asia olisi vielä hullumpi, on päätetty, että ns. erikoismerkit, jotka liittyvät merentutkimukseen, ovat yleensä muodoltaan täsmälleen samanlaisia kuin reimaritkin.

Amerikassa kuulemma lateraalimerkit eroavat toisistaan myös muodoltaan, kuten ne eroavat kartallakin. Punaiset poijut tunnetaan nimellä nuns, koska ne ovat teräväkärkisiä ja antavat assosiaation hupusta, jollaisia jotkut nunnat kai käyttivät. Punaiset poijut taas ovat tasapäisiä ja tunnetaan nimellä cans. Yksinkertaista, mutta tehokasta.

Muissa maissa, esimerkiksi Virossa, näkee sentään vielä käytettävän tunnuskoreja. Niiden lisääminen merimerkkiin ei voi olla edes kustannuskysymys. Tunnuksethan voisivat olla vaikkapa vain itse reimarin paksuisia, mutta muodoltaan tunnistettavissa siis jo kaukaa ja myös vastavalossa.

Jospa nyt edes päätettäisiin, että sitä mukaa kuin uusia merkkejä mereen lasketaan, otettaisiin kansainväliseen tapaan myös huomioon niiden tunnistettavuus muodon perusteella. Nuo polkagrisit sen sijaan voisi vaikka nyppiä pois, ellei sekin olisi yhtä tyhjänpäiväistä työtä kuin aikoinaan niiden paneminen.