Mikko Saksalainen

Saksan Mikko -Der deutsche Michel

Englantilaisilla on John Bull, ranskalaisilla Marianne, jenkeillä setä Samuli ja suomalaisilla Suomi-neito. Venäläisillä on Ivan ja niin edelleen. Ruotsalaista on ainakin meillä kuvattu hyvinvoivan ja kaksoisleukaisen rouvan hahmolla, kun kukaan ei niitä karoliineja enää oikein muista.

Mutta mikäs olikaan saksalaisen perikuva, stereotyyppi?

Karjuva preussilainen vääpeli tulee ehkä joillekin mieleen ja sehän oli se vihollinen, jota myös Reinin rantojen juutalainen Heinrich Heine runoissaan pilkkasi:

Nuo samat pedanttiset pökkelöt

yhä vaan sama suora kulma

joka käännöksessä ja kasvoilla

sama samea, puutunut pulma

Ja tietenkin kaiken takana oli se typerä väkivaltaisuus, jolla preussilaiset oli kasvatettu:

Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,

sama asento seivässojo,

kuin kitaansa kepin he nielleet ois,

josta kyljiss’ ol’ ennen mojo

(Heinrich Heinen teoksesta Deutschland, ein Wintermärchen suomentanut Otto Manninen: Saksanmaa, Otava, 1923).

Heine edusti sitä saksalaisuutta, joka ei voinut sietää Preussin ylivaltaa, joka oli hiipimässä koko Saksan ja siis myös Reininmaan herraksi. Reinin rannoilta katsoen Berliini oli itäisen barbarian tyyssija, jonne sivistys ulottui vain osittain.

No, Heine on saanut revanssinsa ja istua röhnöttää nykyään patsaana Humboldt-yliopiston puistossa, aivan lähellä sitä paikkaa, jossa hänenkin kirjojaan 1930-luvulla poltettiin -kuten hän oli sata vuotta aiemmin varoitellut.

Toki koko Saksa oli kauan kulttuuri- ja muussakin kehityksessään jälkeenjäänyt osa Eurooppaa, mikäli asiaa katseltiin renessanssin Italiasta tai sittemmin Pariisin näkökulmasta. Myös Englannista käsin voitiin Saksaa aina sen yhdistymiseen saakka katsella pitkin nenänvartta ja myös itse saksalaiset ymmärsivät alennustilansa.

Niinpä saksalaisen symboliksi jo varhain tuli Saksan Mikko, Der deutsche Michel, hyvänahkainen ja pönäkkä, mutta tyhmänsutkea pikkuporvari, jolla oli päässään yömyssy.

Saksalainenhan nukkui eikä muuta osannutkaan ja tämä tapahtui samaan aikaan, kun Ranska ja Venäjä olivat vallanneet Euroopan maat ja Englanti maailman meret. Saksalaisille oli jäänyt vain ilma ja ennen lentokoneiden keksimistä se tarkoitti kuvittelun sfäärejä: ajattelijoiden ja runoilijoiden kansa oli tuossa asemassaan myös koominen.

Deutscher Michel oli paljon vanhempi symboli kuin mikään noista alussa mainituista kansallisista symbolaista. Ilmeisesti John Bull syntyi jo 1700-luvun alussa, mutta Marianne vasta 1830-luvulla ja setä Samuli vielä myöhemmin. Suomi-neito lienee sortovuosien tuote.

Michel sen sijaan oli tässä maailmassa jo ainakin 1500-luvulla. Arkkienkeli Mikaelin rooliin viitaten hänen hahmoaan on etsitty kauempaakin.

Joka tapauksessa tämä Mikko on aikoinaan kuvannut yksinkertaista ja rehtiä saksalaista, joka ei ymmärrä eikä myöskään siedä muodikasta tapaa käyttää ranskalaisia sanoja silloinkin, kun tarjolla on ihan yhtä hyviä saksalaisia.

1600-luvun suuri satiirikko Grimmelshausen kuvasi tätä seikkaa näin: „Wir Teutschen Michel verstehen jetzt nihil: Was ist Marschiren, was ist Chargiren, was ist Flankiren, was ist Avanciren, was ist Passiren, was Commandiren, Artigleria, Infanteria ?“

Ei yksinkertainen ja rehellinen saksalainen ymmärtänyt noita uusia sotilastermejä, ei edes käskemisen kutsumista komentamiseksi (Commandiren) tai tykistön kutsumista artilleriaksi (Artigleria) ja jalkaväen sanomista infanteriaksi (Infanteria).

Tällaista nurkkapatriotismia Michel siis edusti, eikä suinkaan sitä aggressiivista nationalismin muotoa, jota tarvittiin, kun Saksan maat haluttiin Preussin johdolla räätälöidä yhdeksi valtakunnaksi.

Saksalaisten suhde preussilaisuuteen näyttää nykyään olevan aika hankala. Eihän siitä irtikään pääse eikä historiaa perua voi. Oliko kuitenkin Saksan onnettomuuksien alku ja juuri siinä, että se yhdistettiin Preussin johdolla? Vai olivatko kyseessä sittenkin satunnaisemmat tekijät.

Preussilaisuuden olemusta on kiintoisasti käsitellyt Oswald Spengler teoksessaan Preussentum und Sozialismus, josta enemmän toiste. Hänen visionsa on loistelias ja kohteelleen sympaattinen, joskin toki aivan intuitiivinen, muistuttaen Egon Friedellin esseististä historiamaalausta.

Joka tapauksessa piikkikypärään sonnustautunut preussilainen tuli Saksan symboliksi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Germaanisuutta syvästi inhonnut Mihail Bakunin puhui ”ruoskasaksalaisuudesta”, vaikka olisi toki saattanut löytää ”ruoskan ihanuuksien” (prelesti knuta) palvonnan ainakin yhtä perustellusti myös Venäjältä.

Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa, lähettäessään matkaan joukkoja Kiinan boksarikapinaa kukistamaan, kehotti Wilhelm II noita kenraali Walderseen sotilaita käyttäytymään kuin hunnit, ettei yksikään kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa röyhkeästi eurooppalaiseen.

Tämä ei jäänyt muilta huomaamatta ja ensimmäisessä maailmansodassa englantilaiset ottivatkin hunni-nimen käyttöön saksalaisia kuvaamaan. Näiden käytös Belgiassa oli antanut aihettakin tälle nimitykselle.

Tämän jälkeen onkin Deutscher Michel ollut maailmalla aika vähän tunnettu hahmo, ainakin Saksan ulkopuolella. Saksassa hänet on kyllä voinut silloin tällöin bongata, yömyssyn huppu silmillä ja hyväntahtoisen typerä ilme naamallaan.

Itse asiassa hän saattaisi kyllä hyvin kuvata nykyisen Saksan olemusta. Ajatelkaamme nyt sellaisia asioita kuin tämä surullisen kuuluisa Energiewende, Merkelin ”Wir schaffen das”! linjaus ja muukin uninen kuhnustelu.

Tämä lienee Euroopalle hyväkin ratkaisu, ei sillä. Ja kannattaa muistaa, että sillä vasta onkin pitkät perinteet. Ehkäpä tämä Bismarckin Saksan täyttänyt preussilaisuus ja sitä jatkanut Wilhelmin politiikka, kolmannesta valtakunnasta puhumattakaan oli vain ohimenevä virtaus, joka ei edustanut saksalaisuuden syvintä olemusta. Jospa se oli vain saksalaisuuden tietyn aikaa kantama ja huonosti istuva puku.

Ehkäpä tässä vielä tuo yllä oleva Heinen runon pätkä saksaksi:

Noch immer das hölzern pedantische Volk,
Noch immer ein rechter Winkel
In jeder Bewegung, und im Gesicht
Der eingefrorene Dünkel.
Sie stelzen noch immer so steif herum,
So kerzengerade geschniegelt,
Als hätten sie verschluckt den Stock,
Womit man sie einst geprügelt.

You bet that Tommy sees

Vähän värssyjä vaihteeksi

Meillä on tämä Runeberg, mutta engelsmanneilla on Kipling. Vaikka ei yleensä lukisi sellaista tekstiä, joka ei ulotu sivun laidasta laitaan, kannattaa joskus katsahtaa tätäkin, nykyään hyljeksittyä kirjallisuudenlajia.

Eihän tämä nyt mitään gangsta-rapia ole, mutta…

Kuunnelkaapa (ja lukekaa) vaikkapa Tommy Atkinsin viimeinen värssy!

https://www.youtube.com/watch?v=wzLjkIKWH6c

Poliitikkojen mielipidettä kaivataan nyt

Tyhmäksi tekeytyminen ei nyt pelasta

Tässä maassa on viime vuosina jo ollut useitakin tapauksia, joissa on pakko olettaa useiden normaalijärkisten ihmisten ehdoin tahdoin tekeytyneen tyhmiksi ja selittäneen ymmärtävänsä puhetta aivan toisella tavalla kuin se on tarkoitettu ja kuten se normaalisti ymmärretään.

Viittaan vain ns. hihamerkkijuttuun ja muutamaan oikeusjuttuun, joita on nostettu ns. kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Pari niistä on nytkin vireillä.

Asialla ovat olleet varsin vastuunalaiset tahot, niin sanotuista laatulehdistä aina ammattijuristeihin ja syyttäjälaitokseen.

On kaikki syyt olettaa, että varsinaiset näiden juttujen kokoon keittäjät ovat kuuluneet siihen suhteellisen hyvillä älynlahjoilla varustettuun ryhmään, jolla ei tosiasiassa ole mitään vaikeuksia ymmärtää sellaistakaan puhetta, jossa sovelletaan esimerkiksi analogioita eli vertauksia ja tunnuskuvia vanhan kansan kieltä käyttääkseni.

Kun yritämme ymmärtää, miksi nämä henkilöt sitten ovat tehneet sitä, mitä ovat, näyttää vastauskin selvältä. Kyseessä on yritys vaikuttaa poliittisesti ja tartuttaa poliittisiin vastustajiin rikollisuuden leima.

Koska noin puolet kansasta on keskimääräistä vähä-älyisempää, voi pitää todennäköisenä, että sen keskuudessa saatetaan laajastikin pitää noita juttuja täysiarvoisina rikosjuttuina.

Vain pieni osa kansaa viitsii koskaan tarkistaa faktoja ja monia niistä, jotka niin tekevät, on helppo saada uskomaan aivan mielettömiä ja kohtuuttomia tulkintoja, mikäli asiaa tukee jokin auktoriteetti.

Katsoisin, että meillä on esiintynyt näissä tapauksissa varsin räikeää asiantuntijavallan väärinkäyttöä. Tämä on huolestuttava ilmiö, sillä tässä keinotellaan tärkeimpien poliittisten oikeuksiemme kustannuksella.

Jos ja kun tällaista toimintaa katsotaan läpi sormien laajoissa poliittisissa piireissä, ei kyse ole sen vähemmästä kuin poliittisen elämän rämettymisestä. Erityisen huolestuttavaa on, että viralliset, oikeuslaitoksen piiriin kuuluvat elimet ovat menneet tähän peliin mukaan.

Se parlamentaarikko, joka ei ymmärrä tai ei välitä siitä, että hänen parlamentaarikkokollegaansa uhataan syytetoimilla täysistunnossa pidetyn, asiallisen puheenvuoron takia, on kovin vaarallisella tiellä. Mikäli kyynisiä, tyhjästä polkaistuja juttuja voidaan käyttää hyväksi yhden puolueen edustajia vastaan, voidaan niitä pian käyttää muitakin vastaan. Kyllä kepillä on kaksi päätä.

Nykyinen epäterve poliittinen muoti, joka liittyy ns. identiteettipolitiikkaan, kannattaa hanakasti kaikenlaisia kieltoja ja käyttää mielellään epä-älyllistä ”nollatoleranssin” käsitettä.

Tällainen ajattelu on omiaan avaamaan ovet loputtomalle keinottelulle ja käsitekikkailulle, jollaisen olisi oltava vakavassa poliittisessa työssä aivan sallimatonta.

Meidän suomalainen parlamentaarinen perinteemme keskeinen tukipylväs on jo sadan vuoden ajan ollut luottamus siihen, että pelisääntöjä kunnioitetaan, eikä yritetä hyökätä vastustajan kimppuun läpinäkyvästi valheellisin perustein.

Mikäli koko se suuntaus, jolle ei nyt näytä loppua olevan ja joka tällä hetkellä henkilöityy erityisesti niin sanotussa kansanedustaja Juho Mäenpään jutussa, ei saa tuomiota laajoilta poliittisilta piireiltä, on tilanne vakava.

Mikäli nykyinen, ala-arvoinen tapa hoitaa asioita joko hiljaisesti hyväksytään tai peräti yritetään hyötyä siitä, osoittaa poliittinen kenttämme lyhytnäköistä kyynisyyttä, joka nopeasti rämettää koko perinteikkään parlamentarismimme. Silloin luottamus sellaiseen instituutioon on vaarassa myös suuren yleisön keskuudessa.

Mäenpään jutun alkuun panneilta oikeusoppineilta en odota yhtään mitään. Heidän kyynisyytensä, joka näyttää liittyvän vakaaseen uskoon kansan enemmistön huijattavuudesta, on kaikesta päätellen samalla tasolla kuin oli esimerkiksi Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien käytös niin sanotun hihamerkkijutun yhteydessä.

Mutta pallo on nyt muiden, kuin kansanedustaja Mäenpään edustaman puolueen edustajilla. Heidän on syytä omasta puolestaan selvästi sanoa, hyväksyvätkö he rikossyytteen käyttämisen poliittisena aseena eduskuntatyössä.

Ja tässä on vastattava juuri tämän kyseisen asian osalta. On turha yrittää vetäytyä sen selityksen taakse, että asiaa käsittelevät nyt kompetentit elimet ja vielä läpinäkyvämpää olisi piiloutua vallan kolmijako-opin taakse.

Tässä ei nyt vaadita sekaantumaan tuomiovallan käyttöön, vaan ilmaisemaan mielipide tällaisen toiminnan hyväksyttävyydestä tällaisessa tapauksessa.

On kyettävä selvästi ja konkreettisesti sanomaan, mikä kansanedustaja Mäenpään puheenvuorossa oli sellaista, joka itse kunkin mielestä täyttää rikoksen tunnusmerkit. Ja tässä nyt puhutaan nimenomaan rikoksesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan eikä esimerkiksi mahdollisesta hyvästä mausta tai vastaavasta. Vasta kun tämä äänestäjille kerrotaan, heillä on mahdollisuus ymmärtää millaisia arvoja kyseinen poliitikko edustaa.

Mikäli juuri kansanedustajien kuitenkin katsottaisiin olevan tässä asiassa mahdottomia toimijoita, voidaan ainakin vaatia, että heidän edustamansa puolueet kertoisivat mielipiteensä siitä, mitä mieltä ovat tällaisesta toiminnasta juuri tässä nimenomaisessa tapauksessa.

Ja tässä nyt kannattaa kokonaan unohtaa puheet ruandalaisesta kansanmurhan valmistelusta. Kyllä se kansan enenmmistökin sentään yhtä ja toista kykenee käsittämään.