Mikä on se konsti?

 

Kuusituntisesta vielä

 

Kannattaa panna merkille, miten työvoimapulalla, sillä kerran tulevalla ja koko ajan uhkaavalla, on perusteltu milloin mitäkin tolkuttomuutta, joihin en nyt viitsi puuttua.

Vielä äskettäin puhuttiin kikystä, jonka avulla lisättiin muutamia minuutteja ihmisten työaikaan. Mullistava muutos jäi tulematta, mutta yritettiinpä nyt edes.

Nyt näyttää laiva sitten kääntyneen ihan toiseen suuntaan. Työtä onkin päätetty kokeeksi vähentää eikä lisätä ja jättää palkat silti ennalleen. Kukaan ei tietenkään hoksaa asian mahdottomuutta tässä ympäristössä. Miksi se periaatteessa sitä olisi? Onhan sitä työtehoa ennenkin lisätty.

Ja mitenkäs sitä peloteltiin, kun kahdeksantuntista työpäivää ja viisipäiväistä viikkoa oltiin tuomassa. Niinpä vain nekin toteutuivat eikä maailma romahtanut. Edes työvoimapula ei tullut vastaan, mutta siihen aikaan käyttökelpoinen työvoimareservi olikin aikamoinen.

Mutta periaate on periaate ja käytäntö on käytäntö. Kahdeksantuntinen päivä ja viisipäiväinen viikko tulivat käyttöön muuallakin muin meillä. Ja meillä kun ollaan aika lailla viennistä riippuvaisia. Jos olisimme ainoat lyhyttä päivää tekevät, voisimme olla ongelmissa tällä palkkatasolla. Taidamme muuten kyllä jo ollakin.

Pitää tietenkin myös paikkansa, etteivät herrat aikoinaan tehneet pitkää päivää eivätkä monet tee vieläkään. Ennen maailmassa johtavassa asemassa tai virassa olevat eivät edes suostuneet sanovansa että tekevät työtä. He hoitivat virkaansa tai liikettään.

Virkamiehen työpäivä oli vielä 1700-luvulla sen pituinen kuin virkamies itse halusi. Sama meininki oli kauan sen jälkeenkin, sikäli kuin asia ei koskenut pikku konttoristeja ja muuta suoritusporrasta. Johtavassa asemassa oleva työnarkomaanit ovat yhtä uusi asia kuin suuret johtajat ilman suurta mahaa ja paksuja sikareita.

Työtä säästävät koneet, siis sellaisiksi alun perin tarkoitetut, ovat viimeisten puolen vuosisadan mittaan tehneet ihmisistä kaikilla tai useimmilla yhteiskunnan tasoilla tahdottomia koneiden palvelijoita, työntekijöitä.

Totuus tietenkin on, että ikävistä ja raskaista töistä maksetaan huonoimmin ja miellyttävästä, inspiroivasta ja kevyestä työstä saa usein vielä parhaan palkankin. Olisi varmaankin hyvä tämäkin asia korjata, mutta en taida tietää miten.

Koska työ monella alalla on kuin onkin kirous tai ellei nyt ihan kirouskaan, niin aikamoista pakkopullaa, olisi hyvä, jos työaikaa sellaisilla aloilla lyhennettäisiin. Pyrkiminen esimerkiksi juuri kuusituntiseen päivään voisi olla hyvä päämäärä.

Ongelmana tietenkin on, että jos näin tehdään yksipuolisesti meillä eikä kilpailijamaissa, taitaa se aikoinaan paljon puhuttu kikymme pian huveta ja uudelle tulla pian kova tarvis. Kun sisäinen devalvaatio näyttää meillä olevan mahdotonta, ollaan sitten pian tykkänään ilman töitä ja siirrytään kaikki vaikka nelituntiseen päivään, meitä eläkeläisiä kai lukuun ottamatta. Turha kuitenkaan on kuvitella, että muut siitä meille maksavat yhtä paljon kuin ennenkin.

Nykyinen tehokkuusajattelu tuntuu kyllä kovin yksipuoliselta. Siinä tuota paljon puhuttua tehokkuutta on vain ihmisellä ja työpalkka tuotettua yksikköä kohti on se, jolla kaikkea tehokkuutta halutaan mitata. Työ on tavallaan kirottua ja siitä pyritään kaikin tavoin eroon. Sen teettämisestä ja tekemisestä myös rangaistaan aivan erityisesti, siis veroilla.

Sosiologi Paavo Seppänen esitti aikoinaan ajatuksen, joka taisi olla liian nerokas, kun sitä ei sitten kyetty edes kokeilemaan.

Kysymys oli siitä, että työpäivä puolitettaisiin kahteen kuuden tunnin jaksoon. Yhteensä siis reaalipääoma olisi käytössä kaksitoista tuntia vuorokaudessa eli sen tehokkuus puolitoistakertaistuisi kahdeksan tunnin käyttöasteeseen verrattuna.

Saavutettu tehokkuuden lisäys säteilisi hyvin monelle alalle liikenteestä aina kiinteistöihin, koneista nyt puhumatta. Koska sama tulos saavutettaisiin lyhyemmällä ihmistyöllä, ei palkkoihin olisi tarvis koskea.

Nytkin tehokkuutta kaiketi sitten ajatellaan lisättäväksi suunnilleen juuri tuon verran. Kyseessä on siis varsinainen jättikiky, jonka aikaan saamisen menetelmät näyttävät olevan suuren salaisuuden verhon takana.

Mikäli yritettäisiin Seppäsen mallia, olisin erittäin kiinnostunut näkemään, miten se toimii. Jos sen sijaan yritetään vain vähentää työaikaa ja uskotaan sen ilman muuta lisäävän tehokuutta juuri tuon vähennetyn työajan verran, en välittäisi olla katsomassa seurauksia. Luultavasti ei kyllä tarvitsekaan.

Ulkopuolisen merkintöjä

 

Kuuden tunnin autuus

 

Motto:

Kuusipa tuntia onnehen,

viimeinkin nään kai hetken sen…

 

Kapitalismissa työ on ihmisen vihattu kirous, mutta kommunismissa se muodostuu ensimmäiseksi tarpeeksi, jonka kautta ihminen voi purkaa luovan energiansa.

Näinhän sitä aikoinaan ns. tieteellisen sosialismin piirissä todisteltiin. Jostakin syystä kuitenkin Venäjän kommunistisen puolueen toisessa ohjelmassa vuodelta 1919 luvattiin kaikille kuuden tunnin työpäivä ilman palkan alennusta, jahka sosialismiin siirrytään.

Työn lisäksi olisi toki osallistuttava kahden tunnin ajan päivittäin hallintotehtäviin ja opiskeluun. Hallinnonhan arveltiin olevan jokaisen intohimona ja nyt koko kansa pääsisi tästä autuudesta osalliseksi.

No, tämä oli tavoitteena, mutta kun viisivuotissuunnitelmia alettiin toteuttaa, havaittiin hyvin pian, että työtä olikin tehtävä paljon, paljon enemmän kuin ennen. Niinpä siirryttiin 7-päiväisen viikon sijasta 10-päiväisiin dekadeihin. Nyt työ jatkui tauotta ja vapaa-aika jäi kovin vähiin, mutta osasiko kukaan sellaista vaatiakaan, kun oli päässyt toteuttamaan ihmettä maan päällä eli sosialistisen yhteiskunnan rakentamista.

Todellisuudessa yhteiskunnassa oli paljon ns. menneisyyden jäänteitä, jotka keplottelivat kuka milläkin tavalla itselleen mahdollisimman paljon mahdollisimman pienellä panoksella. Yhteiskunnan suureksi huoleksi tuli kontrolloida näitä tyyppejä ja estää vetelehtiminen, työpaikkaturismi, juopottelu ja rokuloitseminen (sanasta proguljat, kuljeskella huvikseen).

Kun sota alkoi näyttää todennäköiseltä, kiihdytettiin työtahtia entisestään ja ammattiliitot pyysivät valtiolta kovempia toimia pinnareiden ja lusmujen kurissa pitämiseen. Niinpä säädettiin kuuluisa 20 minuutin laki, jonka toistuvasta rikkomisesta (myöhästyminen yli 20 minuuttia) voitiin panna lusimaan.

Asiassa ei ollut totalitaarisen ajattelun kannalta mitään kummallista. Sosialismissa työläiset työskentelivät omaksi hyväkseen ja mitä enemmän he niin tekivät, sitä enemmän he hyötyivät. Lakkoilu tai palkankorostusten/vapaa-ajan vaatiminen olisi merkinnyt vihollisen puolelle asettumista. Jokainen tietoinen työläinen ymmärsi asian.

Ei se ollut vapauden puutetta, sillä vapaus ei merkinnyt eikä voinut merkitä mitään muuta kuin välttämättömyyden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Tässähän lienee jotakin tuttua nykyäänkin?

Kun NKP:n III puolueohjelma vuonna 1961 julisti kommunistisen yhteiskunnan tulevan pääpiirteissään rakennetuksi vuoteen 1980 mennessä, se lupasi samalla paitsi kansalle ylivertaisen elintason, myös maailman lyhimmän työpäivän. Taas oli kuusi tuntia kyseessä.

Taas kerran kuitenkin huomattiin, että työtä tarvitaan vain enemmän ja enemmän ja niinpä sitä ryhdyttiin tekemään vapaaehtoisesti. Ns. kommunistisen työn iskurit tekivät enemmän kuin heidän velvollisuutensa olisi ollut. He olivat uuden yhteiskunnan airuita, sillä kommunismin vallitessa ei kukaan enää saisi mitään palkkaa.

Sen sijaan jokainen saisi vapaasti nauttia mielin määrin kaikkia mahdollisia hyödykkeitä. Se olisi yltäkylläisyyden yhteiskunta, joka lanseerattiin läheiseen tulevaisuuteen jo ennen kuin lännessä oli alettu puhua käsitteestä affluent society.

Idean oli määrä sytyttää neuvostokansa uuteen moraaliseen paloon, jossa kollektiiviset päämäärät korvaisivat pienen henkilökohtaisen, pikkuporvarillisen onnen. Samaan aikaan olisi materiaalinen yltäkylläisyys joka tapauksessa myös tarjolla.

Yleinen hokema niille, jotka olivat tyytymättömiä, oli: Huomenna tulee (zavtra budet). Koiranleuat puhuivat sen mukaisesti uudesta uskonnosta nimeltä zavtrabuddhismi (tai skorobuddhismi).

Vaikka kommunismin ilmentymiä jo puhkesi esille sosialistisessa yhteiskunnassa, oli toistaiseksi tunnustettava ns. materiaalinen intressi. Myös työaika venyi kiusallisesti pidemmäksi kuin lännessä, jossa yleisesti siirryttiin viisipäiväiseen viikkoon.

Kaiken kaikkiaan oli hiukan kummallista, että työajan kerrottiin lyhenevän ja lyhenevän, vaikka työstä oli tulossa ihmisen ensimmäinen tarve. Miksei sitä voitu antaa kaikille niin paljon, että riittää?

Joka tapauksessa koko tuo kommunistinen yhteiskunta, jota puolue oli tavattoman juhlallisesti ja arvovaltaisesti luvannut, jäi tulematta.

Sen sijaan voitiin havaita, että lännessä olivat NKP:n ohjelman pykälät toteutuneet paljon täydellisemmin kuin Neuvostoliitossa. Tämä koski niin henkisen ja ruumiillisen työn sulautumista yhteen, maaseudun ja kaupungin erojen häviämistä, naisen tasa-arvoa, kotityön minimointia ja jopa perheen hävittämistä sen vanhassa muodossa.

Kaikki sinänsä hyvät tai ainakin hyvää tarkoittavat päämäärät toteutuivat siellä, missä niiden ei olisi pyhien kirjoitusten mukaan pitänyt toteutua. Oma maa ei jäänyt jälkeen vain taloudellisessa hyvinvoinnissa, vaan myös sosiaalisissa uudistuksissa. Bolševikkien perillisille jäi kouraan Musta Pekka.

Mutta toki yksi asia on täällä pohjoismaisen sosialisminkin (verratkaapa Pohjolaa USA:han!) piirissä vielä toteuttamatta ja se on kuuden tunnin työpäivä. Työ sinänsä on jo useilla aloilla muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja valitettavasti käynyt myös niukaksi, joten sen entistä tasaisempi jakaminen on todella houkutteleva ajatus.

Totean varmuuden vuoksi, että kyllä minustakin olisi syytä pyrkiä työajan lyhentämiseen ja tietenkin mielellään ilman palkanalennuksia. Joillakin aloilla se onnistuu ja on jopa toteutettu, toisilla taas ei. Työtehon nostaminen merkitsee sitä paitsi yleisesti ottaen hiostusta, jota kaikki ehkä eivät tervehdi ilolla.

Kannattaa kuitenkin myös muistaa ajatuksen historia. Silloin, kun se ensimmäistä kertaa nostettiin esille, uskottiin, että ne pari lisätuntia käytettäisiin innolla hallinnon tehtäviin ja opiskeluun.

Käytännössä ne luultavasti on kaikkialla käytetty lähinnä juopotteluun ja irstailuun, jotka ovat luultavasti primäärisempiä tarpeita kuin opiskelu ja hallinto tai kulttuuri yleensä.

Niiden, jotka vaativat työajan lyhentämistä kannattaisi samalla pitää silmällä sitä, minkälaiseen toimintaan ihmiset ovat halukkaita tuon lisääntyvän vapaa-aikansa käyttää.

On selvää, että ihmisellä on henkisiä tarpeita ja halua kehittää itseään. Luulen, että nykyäänkin niitä on kohtuullisen hyvin onnistuttu viljelemään esimerkiksi työttömien keskuudessa. Mutta ongelmia on, paljonkin.

Valtava määrä lisää vapaa-aikaa merkitsee monia haasteita myös sen käytön järjestämisessä. Jospa vain ihmiset saataisiin siksi aikaa vaikkapa vain potkimaan palloa tai heittämään tikkaa, elleivät he muuta keksi. Luultavasti vain he todennäköisemmin kuitenkin vain tuijottavat toisten harrastamaa urheilua, katselevat raakoja tai muuten kiihottavia sarjoja, kuuntelevat muodikkaita renkutuksia ja ainakin latkivat sen tikanheiton lomassa olutta.

Aika on arvokkainta, mitä ihmisellä on, mutta miten hänen tulisi se käyttää? Kysymys on suorastaan eksistentiaalinen. Elämässä pitää varmaankin olla mahdollisimman kivaa, mutta entäs sitten? Mahtaako se riittää?

 

 

 

Keisarinkaupungin tarinoita

 

Tarinoiden kaupunki

 

Arvo Tuominen, Pietari Arvo Tuomisen matkassa. Readme 2020, 208 s.

 

Люблю тебя, Петра творенье!

Sua lemmin, luomus Pietarin!

A.S. Puškin

 

Aivan viime vuosina on tullut muotiin kertoa turisteille ja muillekin niitä tarinoita, jotka tiettyihin paikkoihin liittyvät. On maksullisia teemakävelyjä, tiettyjen henkilöiden jäljillä kulkevia reittejä, menneiden tapahtumien dramatisointeja ja niin edelleen.

Mielestäni sangen kekseliäs on lontoolaisten idea varustaa Hyde Parkin penkit muistolaatoilla, joissa kerrotaan, kenellä historian merkkihenkilöllä oli tapana tässä istahtaa ja katsella tätä maisemaa. Punkaharjulla tarjottavat matkamiesten illalliset, joita höystävät tarinat aiemmista matkustavaisista, Keisari Aleksanteri I:stä anarkisti Kropotkiniin, ovat myös mainio idea sarjassaan.

Toki maisema, niin maalla kuin kaupungissa ilman tarinaa on mykkä. Se, joka ei paikan tarinoita tunne, saattaa nähdä vain joko yhdentekeviä näkymiä tai parhaimmillaan kuriositeetteja, jotka saattavat hämmästyttää tai tympäistä. Niiden merkitys jää joka tapauksessa ymmärtämättä.

Nyt siis paikan tarinoiden nostaminen esille näyttää olevan suoranainen megatrendi. Sitä voi vain tervehtiä ilolla. Historiaan kuuluu kaikenlaista, enimmäkseen se on poliittisesti korrektin idiotismin näkökulmasta täysin sopimatonta ja on tavallaan ymmärrettävää, että on ihmisiä, jotka kerta kaikkiaan kieltäytyvät hyväksymästä historiaa sellaisena kuin se on.

Juuri tällaiselle presentismille tarpeellisena vastapainona näenkin sen harrastuksen historian elävöittämiseen, joka nyt on myös meillä hyvässä vauhdissa. Nyt Itä-Suomessa panostetaan vuoden 1743 rajan tarinoihin ja nostetaan esille niin generalisssimus Suvorov kuin Saimaan laivastot ja hallitsijoiden vierailut maakunnissa. Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa.

Tämä menneisyyden tiedostaminen antaa koko seudulle ja sen tietyille paikoille aivan uutta merkitystä. Konkreettiset tapahtumat kertovat, millä tavalla nämäkin paikat olivat ja ovat sidoksissa laajempiin kokonaisuuksiin ja jopa maailmanhistoriaan ja sen tekijöihin. Kuihtuvat maakunnat todella tarvitsevat nyt kipeästi uutta omanarvontuntoa ja ymmärrystä omasta historiallisesta merkityksestään.

Pietari on paikka, jossa tarinat ja suorastaan maailmanhistorian käännekohdat aivan poikkeuksellisella tavalla tiivistyvät tiettyjen paikkojen ja rakennusten ympärille. Kaupunkihan on jo synnyltään ainutlaatuinen ja koko sen symbolinen merkitys Venäjälle tuotuna palana Eurooppaa on valtava.

Pietari rakennettiin mahtikäskyllä mahdottomaan paikkaan ja tavattoman nopeasti. Se myös rakennettiin alusta pitäen eurooppalaisen keisarinhovin tyyssijaksi –mahtavaksi kivikaupungiksi paikkaan, jossa ei ollut kiviä.

Matkailija, joka ei paikan tarinoita tunne, saattaa kyllä jäädä autuaan tietämättömäksi siitä, miten valtava määrä loisteliaita palatseja on hänen ympärillään. Nyt useimpien sisään kyllä jo pääsee.

Pietarissa ratkaistiin Venäjän kohtalot ja sen myötä myös koko maailman poliittisen järjestelmän perusteet pitkiksi ajoiksi. Ensimmäisessä maailmansodassa se oli Venäjän heikko kohta ja toisessa sen traaginen lukko, jonka kestämisellä oli kukaties ratkaiseva vaikutus koko sodan lopputulokseen.

Pietari-seuran puheenjohtajana olen vuosien mittaan todennut sen maagisen vetovoiman, joka Pietarilla on moniin kulttuurin ja historian harrastajiin. Pietari ei ole kaupunki, josta vain kiinnostutaan. Jos se tunnetaan, siihen joko rakastutaan tai sitten sitä suorastaan vihataan, mikä on nykyään hyvin harvinaista. On olemassa suoranaisia Pietari-hulluja. Välinpitämättömät eivät yleensä tiedä koko kaupungista mitään.

Kuitenkin Pietari on kulttuurikeskuksena maailman merkittävimpiä ja mielestäni se lyö laudalta Lontoon ja jopa Pariisinkin, riippuen toki siitä, millä mitalla mitataan. Mielessäni ovat lähinnä klassinen musiikki ja teatteri.

Historiassa Pietari-viha on myös ollut merkittävä ilmiö eikä vähiten itse Venäjällä, jossa se on symbolisoinut sitä vastustusta, jonka herätti eurooppalaisen byrokratian valta vanhan Venäjän yli ja sen arvoja polkien. Moskova on aina ollut sen slavofiilisen kyräilyn tyyssija, joka ei voi antaa anteeksi Pietari Suurelle hänen titaanista yritystään eurooppalaistaa Venäjä.

Pietarissa on sadoittain taloja ja paikkoja, jotka liittyvät suuriin ja usein dramaattisiin historiallisiin tapahtumiin. Tietenkin siellä on valtavasti myös suuriin klassikoihin liittyviä kirjallisia paikkoja. Olen itsekin osallistunut Dostojevski-kierrokselle, jossa käytiin läpi sekä kirjailijan omaa henkilöhistoriaa että hänen romaaniensa tapahtumapaikkoja.

Arvo Tuominen esittelee muutamia kymmeniä paikkoja kertomalla niihin liittyviä tarinoita. Kyseessä ovat paitsi keskeisimmät nähtävyydet, myös monet vähemmän tunnetut paikat, kuten ns. Kuusisen klubin talo, jossa on myös Kirovin kotimuseo, Jelisejevin talo Nevskin alkupäässä, jolla on ollut hyvin kirjava historia, lisäksi on julkisia saunoja ja rjumotšnaja-kuppiloita ja niin edelleen.

Kirjassa tuskin on kovin paljon uutta sellaiselle, joka tuntee Pietaria ainakin kohtuullisessa määrin. Mikäli tuntemus sen sijaan rajoittuu lähinnä Nevskillä kävelemiseen ja Marinskissa istumiseen, löytyy siitä tukeva annos asiaa paremman ymmärryksen pohjaksi.

Arvo Tuominen on syystäkin noussut yhdeksi kansanomaiseksi Venäjä-guruksemme hieman Ville Haapasalon tyyliin. Hän ei snobbaile eikä pyri nostamaan omaa erinomaisuuttaan esille, vaan keskittyy itse paikkoihin ja niiden historiaan ja tunnelmaan, persoonallisin äänenpainoin ja kohdettaan kunnioittaen.

Kirjaa voi suositella jokaiselle uudelle pietari-fanille ja sellaisiahan ilmaantui taas suuria määriä silloin, kun kaupungissa taannoin pidettiin potkupallokisat. Ne houkuttelivat paikalle paljon sellaisia, joilla ei itse kaupungista ollut muuta tietoa kuin että se kuului olleen kovin ränsistynyt ja vaarallinen paikka.

Sehän ei enää ole kumpaakaan ja kaupungin uudelleensyntymistä voi pitää taas yhtenä sen historiaan liittyvistä ihmeistä. Sen yhtenä symbolina voisi olla Uusi Hollanti, jonka nykyisestä asusta kirjassa ei valitettavasti ole kuvaa. Sinänsä komea kuva antaa väärän vaikutelman paikan nykyisestä kunnosta.

Tämä ei ole mikään historiateos eikä sellaiseksi pyrikään, mutta on varmasti hyödyllinen monelle sellaiselle turistille, jotka eivät tiedä, missä ovat tai missä ovat käyneet. Ja niitähän riittää.

Ainoa asia, mistä pidän välttämättömänä huomauttaa, on nimien oikeinkirjoitus. Paitsi, että ne ovat miltei systemaattisesti väärin, on monet kirjoitettu usealla eri tavalla. Huolimattomuus vähentää tarpeettomasti kirjan arvoa monen niuhottajan silmissä.

Korutonta kertomaa

 

Totta se on se toinenkin puoli 

 

Mikko Uola, Joka miekkaan tarttuu…. Punakaartin väkivalta pääkaupunkiseudulla 1917-1918. Keuruu 2020, 359 s.

 

Tarina Suomen itsenäistymisestä on viimeisten puolen vuosisadan mittaan muuttanut olennaisesti muotoaan. Sankaritarinasta, jossa kansannousu vapautti maan vihollisesta ja sen kätyreistä, on tullut uhrikertomus, jossa järjestäytyneen työväen yritys päästä vasta itsenäistyneen maan asioista vastaamaan kukistettiin tavattoman verisesti.

Molemmat tarinat ovat totta, mutta eivät koko totuus ja jos vain toinen muistetaan, ymmärretään koko asia väärin.

Maan itsenäisyydestä ei tuossa uudemmassa kertomuksessa yleensä puhuta yhtään mitään tai sitten yksinkertaisesti oletetaan se jo saavutetuksi. Asiaa voi pitää kovin outona.

Ajatus siitä, että itsenäisyys olisi ollut uhattuna kapinallisten liittouduttua Venäjän bolševikkihallituksen kanssa, leimataan usein köykäiseksi spekulaatioksi. Kovia itsenäisyysmiehiähän ne sosialidemokraatit olivat, ainakin kesällä 1917.

Tämä ei kuitenkaan lainkaan merkitse sitä, että noin hyvillä aikeilla olisi ollut mitään vaikutusta kovan todellisuuden tapahtumiin.

Tämä nyt vain yleisenä huomiona tämän päättymättömän sodan kuvaamisessa tapahtuneesta muutoksesta. Kieltämätöntä on, että ennen sotia vallinneessa tarinassa ja vielä hieman sen jälkeenkin punaisten harjoittama väkivalta nousi kohtuuttoman vahvasti etusijalle ja suorastaan pimensi sen valkoisen terrorin, joka oli tavattoman kovaa ja kohtuuttoman raakaa.

Muutoksen aloitti Väinö Linna vuonna 1960 ilmestyneessä Pohjantähden kakkososassa ja perusteellinen yleisesitys aiheesta tehtiin 1960-luvun jälkipuoliskolla Jaakko Paavolaisen moniosaisessa tutkimuksessa.

Epäilemättä valkoinen terrori oli vaiettu aihe kansamme yleisessä tietoisuudessa ennen tuota muutosta. Se oli luonnoton olotila, suuri kansallinen trauma, jonka olemassaoloakaan ei haluttu tunnustaa. On tärkeää, että asiat nyt on tutkittu ja tunnetaan.

Samaan aikaan taas itse koko terrorin alku ja juuri eli punaisten jo vuonna 1917 suorittamat murhat ja koko heidän harjoittamansa terrori, jolla puututtiin vallankäyttöön yhteiskunnassa, on vaipunut yhä syvempään pimentoon ja monien mielessä näyttäisi koko vuoden 1918 tarina yksinkertaisesti vain syyttömien punaisten lahtaukselta.

Onhan tässä oma logiikkansa, toki valkoisten teloittamia ja murhaamia oli paljon enemmän kuin punaisten teloittamia ja murhaamia. Mutta ne jälkimmäisetkään nyt eivät vain häviä olemattomiin sillä, että matemaattisessa yhtälössä suuri määrä edellisiä jää jäljelle, kun jälkimmäiset vähennetään.

Punaisten ns. vallankumousoikeudet eivät tuominneet kuolemaan, mutta erilaisia pikku murhakomiteoita sen sijaa kyllä riitti. Se tavallinen tarina Helsingin seudulla oli, että ihminen haettiin kotoaan, vietiin Säätytalolle tai muuhun vastaavaan punaisten keskukseen ja sen jälkeen matkalla muka uuteen paikkaan ammuttiin ja ruumis ryöstettiin.

Tässä toimessa kunnostautuivat aivan erityisesti muutamat yksilöt ja pienet ryhmät kuten valkoisellakin puolella. Rankaisemattomuuden ilmapiirissä moni huomasi voivansa leikkiä elämän ja kuoleman herraa.

Jälkikäteen ne, jotka olivat koko surkeuden alulle panneet, valittelivat haikeasti sitä, ettei käytetty kovempaa väkivaltaa. Seuraavalla kerralla läksy muistettaisiin…

Luulen, että tämäkin asia oli tuoreena mielessä niillä Suomen herroilla, jotka joutuivat aikoinaan määrittelemään suhteensa ns. Terijoen hallitukseen. Kyllä se ymmärrettiin myös alemmalla tasolla ja varmemmaksi vakuudeksi itse Kuusinen vielä joskus muistutti asiasta.

Uola keskittyy valtiorikosoikeuden käsittelemiin murhiin, joita pelkästään Helsingin seudulta kertyi lähes 180 henkeä, lähes kaikki aseettomia siviilejä. Tämän vastapainoksi tekijä asettaa sotasurmaprojektin tiedon, jonka mukaan noin 60 antautunutta kapinallista ammuttiin Helsingin valtauksen yhteydessä.

Valtiorikosoikeudenkin jakamat tuomiot olivat, kuten kirjoittaja esittää, lain mukaisia ja tarkoin harkittuja ja perustuivat normaaliin näyttöön. 71000 syytetystä kuolemaan tuomittiin koko maassa 403 henkeä. 245:n tuomio vahvistettiin, mutta vain 117 tapauksessa se pantiin toimeen. Pääkaupunkiseudulta tapauksia oli 17.

Itse asiassa hyvin monet murhaajat saivat joko elinkautisen tuomion tai muutaman vuoden kuritushuonetta, mutta käytännössä vapautettiin viimeistään vuonna 1924. Jotkut heistä toimivat sen jälkeen politiikassakin, myös porvarillisella puolella.

Luulen, että tätä asiaa ei ole riittävästi ymmärretty, kun on pohdittu vapaussodan jälkeisen oikeistoradikalismin syitä. Asia kyllä aikoinaan mainittiin toistuvasti, mutta sen merkitys jäi aikojen kuluessa hämärän peittoon.

On totta, että voittajat mellastivat sodan aikana ja vielä hieman sen jälkeenkin täysin rikollisella tavalla ja joukkomurhaajat armahdettiin. Tekijä huomauttaa tässä yhteydessä, ettei punaisella puolella ollut sodan jälkeen yritystäkään tutkia ja rangaista murhia, joita kyllä joskus julkisesti sodan aikana paheksuttiin.

Päinvastoin, Venäjälle päässeet murhamiehet nousivat maineeseen ja kunniaan ja vasta Stalinin terrori teki heistä lopun. Yleisesti ottaen ne, jotka jäivät rajan tälle puolelle, selvisivät paljon vähemmällä. Tämä ei sitten tarkoita sitä, että kovinkaan suuri osa suomalaisista suuren terrorin uhreista olisi ollut murhamiehiä. Oli se joukko sen verran suuri.

Lienee selvää, että kansalaissodan jälkiselvittelyt tehtiin tavalla, joka ansaitsee kovaa kritiikkiä. Leirikuolleisuus nousi vallitsevan elintarvikepulan ja espanjantaudin johdosta tavattoman korkeaksi, vaikka vankeja toki vapautettiin paljon useaan otteeseen.

Kuten kirjoittaja toteaa, heti alkukesästä vapautettiin noin 10 prosenttia eli 9000 henkeä ja sen lisäksi valtiorikosoikeudet vapauttivat noin 7000. Noin puolet eli 30500 pääsi ehdonalaiseen vapauteen viimeistään lokakuussa 1918 ja vuoden 1918 loppuun mennessä noin 75% vangeista oli vapautettu. Kun vuonna 1920 vapautettiin 3000 henkeä, jäi vankeuteen runsas 100 vankia.

Joka tapauksessa kansallinen murhenäytelmä oli yhtä odottamaton kuin traaginen tapahtumasarja. Vuoden 1917 kevään euforisista tunnelmista vuoden 1918 veriseen todellisuuteen oli henkisesti mittaamattoman pitkä matka, vaikka ajallisesti se oli kovin lyhyt.

Kuten sanotaan, tapahtumat ryöstäytyivät aikoinaan käsistä. Ei kukaan ollut pyrkinyt siihen tilanteeseen, joka eskaloitui ennennäkemättömäksi teurastukseksi.

Syitä ei kannata tässä kerrata. Olen usein kuitannut asian vanhalla sanonnalla, jonka mukaan tilaisuus tekee varkaan. Kyllä se aseellinen kapina olisi pitänyt jättää tekemättä, vaikka tilaisuus vaikutti niin hyvältä ja voitto oli inhimillisesti katsoen varma. Vastuun kantajia oli taas kerran vaikea löytää.

Samoin kuin Venäjällä, kapinalliset valehtelivat valtaa ottaessaan, että ovat puolustautumassa porvarien hyökkäystä vastaan. Hyökkäykseen svaboodan villitsemiä joukkoja olisi molemmissa tapauksissa ollut vaikea saada. Puolustautuminen taas on ihmisen luonnollinen reaktio, jonka kynnys on matalalla.

Näitä asioita on toki puitu kymmenissä kirjoissa eikä loppua tälle tulvalle ole näkyvissä. On joka tapauksessa hyvä, että edes yhdessä kirjassa muistutetaan muutamasta perusasiasta, jotka aikoinaan olivat ensiarvoisen tärkeitä.

Saattaa olla, että tekijä yritetään demonisoida ja leimata ties millä leimalla, mutta tosiasiat ovat itsepäisiä nekin ja sen, joka haluaa asioita ymmärtää, ei sovi niitä unohtaa.