Aivastus ja tykinlaukaus

 

Aivastus taidenäyttelyn ovella

 

Leena Krohn, Mitä en koskaan oppinut. Teos 2021, 234 s.

 

Eräässä tämän kirjan esseessä kerrotaan taidenäyttelystä, jossa esillä oli lappusia, jotka näyttivät mitättömiltä tuherruksilta ja jopa pelkiltä tahroilta.

Taiteilija kuitenkin kertoi kehitelleensä tekeleitä jopa vuosia, mikä sai kriitikon kuvittelemaan oivaltavansa tahrojen todellisen merkityksen: pettämällä meidän toiveemme ja odotuksemme ja tarjoamalla taiteenkaltaisia korvikkeita hän (taitelija) ohjaa huomiomme sivuun pääasiasta. Kriitikko kehotti katsojaa tarkkailemaan omia reaktiotaan tämän nerouden edessä (termi minun).

Krohn ei mene vipuun, vaan väittää, että taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Työtuntien määrä ei asiaa muuksi muuta.

Galleriasta poistuessa kirjoittajalta pääsee aivastus, joka emojin tavoin kuittaa nähdyn suurieleisen poseerauksen arvon. Hän nyt ei yksinkertaisesti viitsi tulla huijatuksi.

Minusta tämä kohtaus on hyvin kuvaava koko kirjalle ja sen sanomalle. Kirjoittajalta ei todellakaan puutu herkkyyttä, sitä hänellä on koko ikänsä ollut vaikka muille jakaa. Sitä vastoin hän ei ole kiinnostunut herkkyyden falskista esittämisestä, vaan haluaa mieluummin olla tekemisissä sen kanssa, mikä maailmassa hänestä on aitoa ja todellista.

Kirja koostuu monenlaisista aineksista, mutta pysyy koko ajan kertojan subjektin ympärillä. Jo lapsesta saakka kirjoittaja ymmärsi olevansa erilainen, hän itse diagnosoi tilansa jo hyvin nuorena tajunnan laajenemiseen liittyväksi ahdistukseksi.

Kuten muistamme, tajunnan laajenemisesta puhuminen oli muotia 60-luvulla, jolloin William Jamesin Uskonnollinen kokemus ja Aldous Huxleyn Doors of Perception tulivat muotiin.

Sittemmin ne ovat menneet pois muodista ja jälkimmäisestä kirjasta muistetaan tuskin enää muuta kuin sen nimi, jonka muuan yhtye teki kuuluisaksi: Doors.

Kyseessä on vaikeasti tutkittava maailma, mutta sen todellisuudesta ei ole mitään epäilystä, vaikka sen käsitteleminen objektiivisilla ja materiaalisilla termeillä on ilmeisen ylivoimaista.

Tähän maailmaan näyttää liittyvän aika erilaisia ja eritasoisia asioita, joista keskeisiin kuuluu mystiikka. Siinä taas kyse on haltuun ottamisen tavasta pikemmin kuin itse asioiden ominaisuuksista. Kaikkein tavallisin arkipäivä on myös samalla käsittämättömän outoa ja kiehtovaa, jos sen sellaiseksi ymmärtää.

Näinä aikoina, jolloin zen-buddhismi kuuluu normaaliin länsimaisenihmisen yleissivistykseen lähemmin kuin raamatun tunteminen, ei asiaa tarvitse sen enempää yrittää selittää. Mystinen kokemus joko on tai sitä ei ole. Tiettyä herkkyyttä siihen tarvitaan ja sellaista kirjoittajalla näyttää olevan yllin kyllin.

Maailman sielullistaminen tulee lapselle luonnostaan, mutta asiaa on tässä tapauksessa vahvistanut kirjailijan vanhempien viehtymys teosofiaan. Hän varttui sen ilmapiirissä.

Tämä merkitsi tiettyä jäämistä leirin ulkopuolelle. Edes yliopistollinen psykologia ei ollut lainkaan kiinnostunut sellaisista tosiasioista kuin ihmisen unet, parapsykologiasta nyt puhumatta. Itse asiassa hippikauden vastaisena reaktiona koko tämä maailma näyttää jääneen nyt tutkijoilta aivan heitteille.

Tulkoon mainituksi, että jo syvällä neuvostokaudella tämä aihepiiri oli naapurimaassamme tutkimuksen kohteena. Muuan merkillinen mies, Wolf Messing julkaisi jopa 1960-luvulla suomeksi muistelmakirjan Salattu tietoni. Sittemminhän koko Venäjä täyttyi monen moisesta huuhaasta jo perestroikasta lähtien. Mutta vakavaa tutkimustakin siis oli jo varhain tuossa niin sanotun materialismin maassa.

Kirjoittaja pitäytyy totuuteen eli siihen, mitä itse saattaa pitää totena. Teeskentelevä poseeraus on hänestä vastenmielistä, vaikka sitten olisi enemmänkin teeskentelevää. Hullunkurista on, että samaan aikaan, kun läntinen maailma vannoo materialismin nimeen, sen muodikkain (anti)intellektuaalinen hysteria asettuu hyvin vahvasti äärimmäisen idealismin kannalle.

Kielen ja käsitteiden raiskaaminen ja normaalien asioiden vääntely muodikkaiden aivokummitusten vaatimalla tavalla eivät saa kirjoittajalta sympatiaa.

Kun häntä pyydettiin kirjoittamaan osakin itselleen tärkeästä naisoletetun kirjoittamasta kirjasta, Krohn kertoi olevansa mieluummin naiskirjailija tai vaikkapa kirjailijatar kuin naisoletettu kirjailija. Toimittaja valitteli, että rajauksen artikuloiminen oli hankalaa, mikä sai Krohnin miettimään, miten tällainen hankaluus oikein oli yhtäkkiä päässyt syntymään. Miksei muka voi puhua miehistä ja naisista, jotka sentään tämän maailman täyttävät, parhaasta päästä.

Tuo maailman täyttyminen todella onkin sen suurimpia ongelmia ja on lähes uskomatonta, ettei kukaan ole asiaa edes huomaavinaan. Kohtuuttoman suuri syntyvyys etenkin Afrikassa on maailmamme kohtalonkysymys ja siitä vaikeneminen on itse asiassa hirvittävä asia.

Koko helppohintainen cancel-kulttuuri saa kirjoittajalta selkeän ja yksiselitteisen hylkäyksen. Se että maailmanlaajuisten muotien apinoijat poseeraavat muka suurella herkkyydellään aivan joutavissa asioissa samaan aikaan kun he pysyttelevät täysin sokeina ja mykkinä maailman kohtalonkysymysten edessä, on muuan tämän ajan ja kulttuurin paradokseja.

Kirjoittajan ihanteiksi nousevat ne, jotka uskaltavat sanoa sen mitä ajattelevat silloinkin, kun he hyvin tietävät, että tästä rohkeudesta on heidän omalle maineelleen pelkkää harmia.

Tämähän varmasti koskee myös niitä pohdintoja yliluonnollisesta, joita Krohn aika lailla tässä kirjassa harjoittaa. Muotipellet ovat aina tiukasti sidoksissa omaan patentti-ideologiaansa, jolle rehellisyys ja aitous ovat myrkkyä. Surullista on, ettei tälle falskiudelle nykyään näy vakavia vastavoimia.

Sellaisia sentään ovat ja kukaties voivakin olla vain yksilöt. Krohn näkee mainiosti, että keisari on alasti, eikä kaihda sanomasta asiaa ääneen. Hyödyttömien idioottien laumat hyökkäävät tämän takia tietenkin hänen kimppuunsa, mutta hän ei ole valmis ostamaan hyväksyntää sielunsa hinnalla.

Dixi et salvavi animam meam, sanottiin aikoinaan vastaavissa tilanteissa. Tämän kirjan arvo on juuri tässä, älymystön ikiaikaisen tehtävän uskollisessa täyttämisessä.

Homo novus

 

Oman onnensa seppä

 

Keijo Korhonen, Ruotumies. Otava 2006, 255 s.

 

Tässä kirjassa on aika paljon minullekin tutunomaista, vaikka kirjoittaja on minua kymmenen vuotta vanhempi mikä sodan jälkeisinä aikoina merkitsi paljon.

Hän siis sai koulutuksensa ja etsi paikkaansa yhteiskunnassa, joka vielä 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa oli aika lailla toisenlainen kuin jo vuosikymmen myöhemmin. Silloin oli todella nopeaa tuo ajan riento.

Kysymys on suurista murrosajoista. Korhonen meni yliopistoon siellä tapahtuvan suuren muutoksen aikana ja kuului siihen uuteen ainekseen, jolle instituution perinteet jäivät varsin vieraiksi, jos niitä nyt Turussa lienee paljon ollutkaan.

Joka tapauksessa opiskelijan maailma tuohon aikaan ei ollut pelkkää suloista vaeltelua hengen temppelissä ja pyrkimystä oman tiedon ja sivistyksen kohottamiseen, saati oleilua ja verkostojen luomista ja hätäilemätöntä kypsymistä akateemisen civiksen nimen ja arvon mukaiseksi.

Kyllä monella oli kysymys investoinnista, joka oli hoidettava kannattavasti, mikäli mahdollista. Nopea valmistumisaika ja velkojen maksaminen takaisin mahdollisimman pian oli ensi sijalla.

Muistan, kun dosentti Eino, ”Nenno” Suolahti joskus minulta kyseli suunnitelmistani, (Tällainen kontakti oli silloin ylen harvinainen). Tulin sanoneeksi, että filosofia olisi kyllä kiinnostavaa, mutta ei se nyt taida mahtua opintosuunnitelmaani. Itse asiassa kyllä hyvin mahtui, kun pantiin mahtumaan.

Seuraavana sunnuntaina oli Uudessa Suomessa Nennon pakina, jossa hän tarkasteli omaa opintokirjaansa ja pohdiskeli, miten täysin vailla hyötynäkökohtia hän oli aikoinaan kurssejaan ja aineitaan valinnut. Nykyiset opintoneuvojien paimentamat opiskelijat näyttivät tämän rinnalla aika säälittäviltä materialisteilta, huokasi hän.

Myös Korhosen tavoitteena oli hankkia nopeasti historia ja äidinkielen opettajan pätevyys, jonka hän saikin. Sen rahoittamiseksi hän joutui toimimaan kesät metsurina: omalta tilalta myytiin hankintakauppana nilapuhtaita pölkkyjä. Ne oli ensin kaadettava, karsittava ja pätkittävä ja sitten kuorittava. Välineinä olivat pokasaha ja kirves ja sen jälkeen parkkuurauta.

Niillä rahoilla sitten talvi opiskeltiin eikä rilluteltu. Samaa työlle ahnetta rintamahyökkäystä Korhonen käytti monessa muussakin asiassa metodinaan. Kun ei osannut venäjää, jota väitöskirjan tekeminen vaati, oli sitä opiskeltava. Kun hän vielä 29-vuotiaana ei osannut lainkaan englantia, alkoi hän painaa pitkää päivää sen oppiakseen. Ja, kuten laulussa lauletaan: jos ryhtyi hän mihin vain, niin onnistui kaikess’ ain. Mutta kyllähän niitä kyräileviä kamppaajiakin tielle sattui, ihan kylliksi asti.

Kirja esittelee todellisen oman onnensa sepän, jonka lähtökohdat ovat niin yliopistoon kuin ulkoasiainhallintoon kovin huonot tai ainakin epätavalliset. Mutta nyt elettiin murrosaikaa ja esiin nostettiin koko maassa myös sellaiset reservit, jotka olisivat aikoinaan todennäköisesti jääneet hyödyntämättä.

Korhonen ei saanut mitään lahjaksi, vaan hankki kaiken kovalla työllä. Silti hän tunsi tiettyä syyllisyyttä siitä, että pääsi elämään helppoa ja suhteellisesti hyvin palkattua elämää. Toista se oli hankkia elantonsa metsurin töillä ja senhän joutuivat tekemään tuhannet ja taas tuhannet.

Neuvostoliiton pian tulevassa kommunistisessa yhteiskunnassa julistettiin juuri noihin aikoihin poistettavan kahdessakymmenessä vuodessa erotus ruumiillisen ja henkisen työn välillä ja myös erotus kaupungin ja maaseudun elämänmuodon välillä. Tämä vaatimushan oli sata vuotta aiemmin esitetty aivan utopistisena ja vielä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ohjelmaan vuonna 1961 sitä otettaessa Otto Ville Kuusinen esitti epäilynsä asian realistisuudesta.

Nythän tämä silloin uskomaton asia on jo tapahtunut myös täällä meillä ja ehkäpä aivan erityisesti tällä meillä. Vielä niin hiljattain kuin 1960-luvun alussa sellaisesta ei ollut olemassa mitään realistisia odotuksia, vain tuo kommunistien helppohintainen lupailu, jonka hinta useimmiten ymmärrettiin ja tuloksia epäiltiin.

Yliopistoon Korhonen meni syvemmälle sisään vasta maisterina ja innostui samaan aikaan politiikasta, tarkemmin sanoen Kekkosesta. Tämä oli yleistä koko nuoremman älymystön keskuudessa ja lähes koko sen terävin kärki oli samalla asialla.

Moinen spontaani kannatus herätti huomiota myös siellä missä piti eli Maalaisliiton puoluetoimistossa. Kyse ei ollut Korhosen kohdalla taktiikasta ja opportunismista, vaan vakaumuksesta, kertoo hän. Sen voi ihan hyvin uskoa.

Väitöskirja käsitteli 1800-luvun alun Suomen asiain komiteaa ja huolimatta puolentoista vuosisadan takaisesta aiheestaan se koettiin hyvin poliittisena. Korhonen sivuutti myöhemmät asioiden tulkinnat niin Suomessa kuin Venäjällä ja pyrki ottamaan selville, millaiseksi Suomen status Venäjän yhteydessä oli ymmärretty itse tutkittavana aikana.

Tuloksena oli, että käsitteiden merkitys oli vuosikymmenien mittaan muuttunut ja että sortokauden suomalaiset vastarintamiehet eivät itse asiassa olleetkaan puolustaneet vain ja ainoastaan riidatonta totuutta valhetta ja väkivaltaa vastaan. Myös heidän argumenttinsa olivat oman ajan tekoa kuten myös vastapuolella.

Tämä oli näkemys, joka järkytti pahasti monen patriootin maailmankuvan perusteita ja Korhosen väitöskirja lytättiin vakain tuumin. Yliopistoura oli katkaistu, ymmärrettiin yleisesti.

Mutta sieltä, raunioiden alta oman onnensa seppä myöhemmin ryömi ylös ja toimi muutaman vuoden Helsingin yliopiston poliittisen historian professorinakin. Sitä ennen hän meni itse käärmeenpesään eli ulkoministeriöön, jossa monet työntekijät näyttivät hämmästyttävästi lähtevän siitä, että yhteiskunta oli heille velkaa eikä päinvastoin. Siellä hallitsivat myös muutaman eliittikoulun ringit ja kainuulainen metsuri ei niihin ympyröihin oikein luonnostaan kuulunut.

UM:ssä oli toki myös ahkerien ja aikaansaavien miesten joukko, jota auttoivat hyvin pätevät naiset, mutta niiden ohella oli myös jonninjoutavia ylhäisyyksiä, joiden toiminnasta isänmaa ei mitään kostunut, jos he lienevät siihen edes pyrkineet.

Työlle ahneen nuoren miehen atakit tuottivat hedelmää, ja puolueen ansiosta tie vei huipulle asti. Puolueen osuudesta kirjoittaja kyllä on varsin vaitelias, mutta välttämätön taustatukihan sieltä tuli.

Ministerikauttaan Korhonen ei kylläkään tässä selosta, mutta tuohon aikaan ajateltiin vielä yleisesti, että ministeriksi tarvitaan aina kyvykkäimmät ja asiantuntevimmat eikä siten, että kuka tahansa saa kistattoman pätevyyden mihin tahansa, kun hänet nimitetään virkaan. Tuohon aikaan oli toisin. Miten kaukaiselta se nyt tuntuukaan!

 Nythän pidetään loogisena vaihdella ministerinpaikkoja kuin kuntosalin laitteita. Vihreä tai siis keltanokkainen ministeri ei olekaan enää pelkkä vastuunalaisella paikalla koko maan kustannuksella alaa opiskeleva harjoittelija, vaan puolueensa viisautta säteilevä renessanssinero, jonka pätevyydestä ei kukaan edes kehtaa esittää epäilyjä. Itse kukin pääsee näin kätevästi pätevöitymään alalle kuin alalle alalle, vaikka sen opiskelu olisi aikoinaan sattunutkin unohtumaan.

Korhonen kertoo kirjassa merkittävästä oivalluksestaan, Suomen idänsuhteiden suuresta linjasta, joka ulottuu 1700-luvun Sprengtportenista ja Anjaöan miehistä Paasikiveen ja Kekkoseen. Sitä hän jopa nimittää Suureksi Linjaksi, mutta ei jostakin syystä edes mainitse Raoul Palmgrenin samannimistä pamflettia, joka ilmestyi jo 40-luvulla.

Saattaa hyvinkin olla, että Korhonen oivalsi samat asiat itsenäisesti. Joka tapauksessa paasikiveläisestä valtioviisaudesta ja Suomen itsenäisyyden varjelemisesta tuli hänen poliittinen credonsa. Siinähän ei ollut eikä tarvitse olla mitään rähmäilyä sinänsä, mutta toki kaiken maailman myötäjuoksijat ryhtyvät aina juoksukilpailuun, kun heille valkenee, mistä tuuli puhaltaa ja sitten saadaan nähdä näytelmiä.

Niinpä syntyi aikoinaan tuon surullisen kuuluisa poliittinen kulttuuri, jota nimitetään suomettumiseksi. Siitä Korhonen irtisanoutuu. Onko hänellä alan syntejä vai ei, selvittänevät tarkemmin ne, joilla siihen on kutsumusta eli vastustajat ja vihamiehet. Sellaisia tarmokas uusrealisti lienee hankkinut itselleen yllin kyllin. Muistan hyvin, kun Jaakko Okker joskus kiteytti, että julkisuudessa olivat vastakkain UM:n uusrealismi (Korhonen)ja Tohlopin uusidiotismi. Niin se taisi ollakin.

Syntejähän meillä, vaimosta siinneillä ihmisillä aina on kontollamme, eikä sitä kannata kauhistella. Korhosen ansioihin kuuluu joka tapauksessa suomalainen suoruus, eikä hän kainostele lukiessaan madonlukuja maansa myyjille ja Brysselin korkeapalkkaisten sinokuurien ääreen rientäneille karrieristeille ja vähän muillekin.

Presidenttiehdokkuuskin osui sittemmin entisen Kainuun metsuripojan tielle varttuneemmalla iällä. Eihän siitä mitään tullut ja sen jälkeen seurasikin paluu yliopiston opettajaksi, mutta tällä kertaa Arizonaan. Siellä kuuluu olevan hyvä ratsastella ja sanotaanhan sitä, että vaihtelu virkistää.

Tosin Iki Kianto julisti aikoinaan haastavasti: Raukat vain menköhöt merten taa. Mutta kai sinne lienee mennyt muitakin kuin raukkoja. Aika outohan tuokin ratkaisu on isänmaalliselta mieheltä, joka tässäkin kirjassa vannoo henkistä uskollisuuttaan syntymäkylälleen, mutta kukapa tässä nyt asettunee tuomariksi.

Sanotaanhan myös, että henki tosin on altis, mutta liha on heikko.

 

 

Vuosisadan alkuvuosikymmeniltä

 

Naisellisia muisteluksia

 

Aino Kallas, Kanssavaeltajia ja ohikulkijoita. Muistoja ja muotokuvia. Otava 1945, 251 s.

 

Aino Kallaksen muistelmat ja päiväkirjat (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=aino+kallas ) ovat yleensä sen takia lukemisen arvoisia, ettei hän ole loputtoman kiinnostunut jonninjoutavista juoruista, arvonimistä, tyhjästä kuuluisuudesta ja vastaavista asioista. Hänessä oli aika lailla intellektuellin vikaa ja hän loi myös omaa uraa eikä ollut vain miehensä vaimo, kuten diplomaatin rouvat yleensä tähän aikaan ja myöhemminkin.

Toki diplomaatin rouvillakin jo asemansa takia tekemistä riitti, kuten ilmeisesti riittää vieläkin. Noista velvollisuuksista Kallas ei kuitenkaan tässä enemmälti puhu, aika rankkaa ja tylsäähän se tuntuu olleen, minkä voi hyvin kuvitella.

Oskar Kallas oli pari vuosikymmentä Viron lähettiläänä Lontoossa, jota vielä saattoi sanoa tuon ajan maailman pääkaupungiksi ja Aino sai tilaisuuden päästä milteipä kaikkialle diplomaattiasemansa vuoksi. Tuon ajan suurista tuttavuuksista hän ei kuitenkaan puhu juuri tässä kirjassa, vaan enemmän sen sijaan omasta, pienemmästä piiristä, joka oli suomalais-balttilais-pohjoismaalainen.

Tuohon aikaan diplomaattikunnan sisällä oli vielä merkittävä jakolinja suurlähettilästason eli toisaalta ambassadöörien ja toisaalta vain-lähettiläiden välillä. Lähipiiri kuului jälkimmäisiin. Uusien maiden diplomaatit joutuivat elämään aika karusti ja kustantamaan jopa osan kuluistaan.

He olivat usein jopa ensimmäisen polven sivistyneistöä, englantikin sujui kankeasti, joten keskinäisessä seurustelussa turvauduttiin venäjään. Ministeri-lähettiläiden residenssejä kirjoittaja nimittää ranskalaisittain ministerihotelleiksi.

Suomen lähettiläiksi oli valittu vakavaraisia henkilöitä, jotka pystyivät itse maksamaan osan kuluistaan. Kirjoittaja antaa kaikille tuon ajan lähettiläille hyvän arvosanan, sillä varauksella, etteivät suomalaisuus ja suomen kieli olleet kurssissa Ossian Donnerin aikana.

Tyypillistä diplomaateille oli, että he olivat naimisissa ulkomaalaisen kanssa. Kaiken kaikkiaan tämä joukko suoriutui uudesta tehtävästään hyvin, arvelee kirjoittaja, joskin tekee sen varauksen, että diplomaattien vaimot yleensä eivät päässeet ihan samalle tasolle.

Diplomaattistatus teki kirjoittajalle mahdolliseksi päästä mitä erilaisimpien kuuluisuuksien vieraaksi, paavista Unkarin valtionhoitaja Horthyyn. Tosin naiset seurustelivat yleensä aina omassa piirissään, eikä noista puheenaiheista näytä jääneen juuri kerrottavaa.

Kallas itse kuului Krohnien saksalaiseen sukuun, joka oli vasta hiljattain muuttanut Viipuriin. Isä oli suomalaisuusmies Julius Krohn ja veli folkloristi Kaarle Krohn.

Suvun jäseniä asui ympäri Eurooppaa ja sillä oli laajalti sukulaisuussuhteita, joten kosmopoliittista elämää riitti jo ennen diplomaattikauttakin. Pari vuotta Kallakset asuivat myös Pietarissa, jossa Aino ei viihtynyt, kun ei oppinut eli siis opetellut kieltäkään.

Jotta oppisi kunnolla kieltä, olisi tarvittu henkilökohtainen tutori. Georg Brandesilta kysyttiin, osasiko hän englantia ja tuo vanha donjuan vastasi, ettei osannut. Hänellä ei ollut koskaan ollut englantilaista rakastajatarta.

Kallas näyttää osanneen englantiakin erinomaisesti, vaikka ei mainitse mitään mahdollisen nahkaselkäisen sanakirjan kuulumisesta jossakin vaiheessa elämäänsä. Suomessa hän oli koulussa lukenut lyhyen englannin.

Matkat veivät kirjoittajan myös Amerikkaan, jossa hän tapasi sinne muuttaneen savolaistytön, joka oli mennyt naimisiin neekerin kanssa. Tällaista ei siellä katsottu hyvällä silmällä, vaikka mies oli mukava ja varakas, omalla autollakin perhe ajeli.

Lapsista kaksi oli mustia ja kaksi valkoisia, poikia ja tyttöjä. Kallas arvelee, että tässä toteutuivat Mendelin perinnöllisyyssäännöt ja ennusti, että musta väri saattoi jäädä välillä piileväksi ja välillä taas putkahtaa esille. Mitä mahtanevat nykyiset perinnöllisyystieteilijät tästä sanoa? Avio-onni joka tapauksessa näyttää kukoistaneen.

Kallas oli sen verran kosmopoliittinen henkilö, etteivät eläkkeistä huolehtivat tahot halunneet aluksi hyväksyä häntä suomalaiseksi lainkaan. Isähän oli saksalainen ja äiti ruotsalainen ja suurimman osan elämäänsä kirjailija oli toisen maan kansalainen. Viimein löytyi ennakkotapaus, jonka perusteella eläke voitiin myöntää: myös entinen kenraalikuvernööri Gerard -ulkomaalainen-oli saanut Suomen valtiolta eläkkeen.

Tuon ajan naiset paremmissa piireissä pitivät itsestäänselvyytenä sitä, että mies elätti heidät ja vieläpä tasonsa mukaisesti. Yleensähän tytöllä oli naimisiin mennessään vielä merkittävät myötäjäiset omassa hallinnassaan ja elintasoaan täydentämään.

Tietenkin kotirouvan elämään kuuluivat lapset ja kotitalous, mutta hyvin toimeentulevissa piireissä runsas palvelijakunta hoiti valtaosan töistä. Kirjoittaja oli tästä seurapiiristä aika lailla irrallaan eikä voinut sietää niitä keskusteluja, jotka yleensä kiertyivät kotiapulaisten ympärille. Ei hän kyllä suuresti taloustöihin osallistunut. Hän kertoo kerran sitä yrittäneensä ja saaneensa kiukkuista palautetta keittiön hengettäreltä.

Omasta perheestä tämä kirja ei kerro oikeastaan mitään, joten aikakauden henkeä siinä suhteessa ei siitä kannata etsiä. Yleispäteviä ja siis ajattomia mietelmiä vaikkapa naisen roolista kyllä löytyy. Esimerkiksi tämä: Aikojen alusta ovat naiset heltyneet heikoiksi miehisen voiman -ruumiillisen tai henkisen- edessä. Eikä siinä kyllin; mitä aidompi heidän naisellisuutensa, sitä suurempi alistumisen nautinto.

Tämähän nyt toki on normaaliin arkijärkeen perustuva latteus eikä kirjoittaja varmasti ajatellut sanovansa siinä muuta kuin sovinnaisen viisauden, joka sattumoisin sopi erään tietyn henkilön kohdalle. Nyt, sata vuotta myöhemmin se tuntuu tulevan eri maailmasta ja saattaisi hyvinkin herättää suoranaisia aggressioita sellaisissa henkilöissä, joiden ajattelua ohjaavat ja rajoittavat toisenlaiset dogmit.

Juuri tuon erilaisen ilmapiirin takia ovat vanhat kirjat yleensä hyödyllistä ja viihdyttävää luettavaa. Ei tämä kirja Kallaksen parhaita ole, mutta ihan kevyt lukea.