Saksalaista porvarillisuutta

 

Porvarisperheen alamäki

 

Thomas Mann, Buddenbrookit. Erään suvun rappeutumistarina. Suomentanut Siiri Siegberg, WSOY 1956, 585s.

 

Thomas Mann on ehdottomasti kiinnostava kirjailija ja myös hyvin monipuolinen. Hänen omat juurensa olivat Lyypekissä ja vieläpä juuri sellaisessa miljöössä, johon tämäkin tarina sijoittuu.

Lyypekkihän on kaupunki, joka ei ole suuren suuri, mutta ei myöskään pienen pieni. Sen historia on jopa loistava ja nimenomaan kauppakeskuksena keskiajalla. Nykyään sen mainetta taitaa säilyttää lähinnä marsipaani.

Mannin kuvaama ja kuvittelema suku kuuluu Lyypekin eliittiin. Buddenbrookin suvun päämies on sekä suurkauppias, joka omistaa pari laivaakin, että myös senaattori. Muualla Saksassa hänestä luultavasti tiedetään vähän, mutta kotikaupungissaan hän on napamies, joka tuntee arvonsa.

Buddenbrookit ovat ennen muuta porvareita, mutta eivät pikkuporvareita ja ajatus keskiluokkaisuudesta saa heidän irvistämään. Porvarit eivät itse asiassa ole erityisen hienoa väkeä, eikä vanha aatelisto heitä kunnioita enempää kuin oppineistokaan, mutta kun raha puhuu, niin kaupunki kuuntelee.

1700-luvulta alkanut viljakauppaa harjoittavan kauppahuoneen kukoistus alkaa kangerrella pian 1800-luvun jälkipuoliskolla ja eri syistä pikku imperiumi lopulta häviää sen viimeisten vesojen kuollessa.

Tällaista ei pahemmin ihmettele jälkikäteen. Maanviljelys kävi koko maailmassa tuohon aikaan läpi valtavaa modernisaatioprosessia, sekä tuotantomenetelmät että kuljetus tehostuivat tavattomasti. Venäjän halpa vilja valtasi maailmaa ja sitten tulivat kuvaan Amerikan ja Australian tarjonta. Viljasta tuli yksi maailmankaupan halvimmista artikkeleista. Sen hinnassa logistiikalla oli ja on suuri osuus.

Pärjääminen olisi epäilemättä vaatinut firmalta ketteryyttä, josta ei kirjassa näy enemmälti merkkejä. Ei siinä kyllä juuri puhuta maailmanmarkkinoistakaan, mutta ainakin muuan suuri kauppa tehtiin läheisellä, mecklenburgilaisella viljalla. Muuten näyttävät säkinkantajat hoidelleen tavaraa vanhaan tapaan päätytalojen ullakoille. Kun kirja päättyy jonnekin 1880-luvulle, on myös työpalkkojen täytynyt nousta merkittävästi.

Mutta näistä ei sen enempää kirjassa puhuta ja myös politiikan suuret tapahtumat, lukuun ottamatta vuoden 1848 mellakoita, jotka Lyypekissä jäivät vaatimattomiksi, vain mainitaan taustalla. Harmikseni totean, ettei tämä taida olla erityisemmin aikakauden yleinen kuvaus, vaan tapainkuvaus, johon Mannilla lieneekin ollut hyvät valmiudet.

Miljöö on siis porvarillinen ja tekisi mieli sanoa sen olevan jopa pikkuporvarillinen, asioiden ulkoinen puoli kun on niin keskeisessä asemassa syvähenkisyyden kustannuksella. Saksassa on sana Spiessbürger, joka ymmärtääkseni soveltuu hyvin kuvaamaan tätä seikkaa.

Spiess tarkoittaa peistä ja tässä tapauksessa se viitannee tässä porvariskaartin peitsimiehiin. Spiessbürger voisi siis olla henkisesti aseistautunut porvari, joka kunnioittaa ja puolustaa intohimoisesti omaa elämämuotoaan, jossa suku, varallisuus ja nuhteeton ulkokuori ovat kaikki kaikessa.

Nuhteettomuus tosin kärsii, johtuen muun muassa siitä, että avioliitossakin on kerta kaikkiaan pantava hyvin tärkeälle sijalle kauppahuoneen etu. Valitettavasti valinta osoittautuu vääräksi ja rehentelevä huijari onnistuu vain köyhdyttämään sukua.

Itse asiassa varsinaista rappiota Buddenbrookeista ei löydykään. Keskushenkilöiksi kehittyvät sisarukset ovat tosin omalla tavallaan rajoittuneita, mutta lopultakin nuhteettomia kelpo ihmisiä.

Kun tämä romaani kirjoitettiin, oli kulttuuripiireissä suurta huutoa Max Nordaun (oik. Südfeld) ajattelu, joka tempasi mukaansa myös venäläiset intellektuellit.

Nordau, joka oli lääkäri ja yksi sionismin tärkeimmistä perustajista, esitti nykyisen kulttuurin rappion -joka yleisesti tunnustettiin- johtuvan ennen muuta sairauksista, skandaalimaisen kulttuurin takana oli todellinen fyysinen degeneraatio. Pelastus löytyisi siis epäilemättä jonkinlaisesta rodunjalostuksesta. Nordau itse kehitteli sitä koskevia ideoita juutalaisille.

Muodikasta rodun huononemista tuskin voi Buddenbrookeissa havaita. Tosin yksi veli on täydellinen huithapeli ja lurjus, mutta sisaruspari on kyllä fyysisesti terve. Liikettä hoitavan veljen nuori poika tosin on sairaalloinen ja kuolee viimein lavantautiin, mutta hän on omalla tavallaan hyvin lahjakas, vaikka lahjakkuus ei suuntaudukaan liike-elämään.

Viikatemieshän se lopulta tekee selvää Buddenbrookien dynastiasta. Mikäli puhutaan rappiosta, ei kyseessä ilmeisestikään ole Entartung, rodun huononeminen, vaan otsikon mainitsema Verfall on ymmärrettävä muussa mielessä. Ehkäpä voisi paremminkin puhua vain ”Erään perheen tuhosta”.

Mann on aikamoinen virtuoosi erilaisia hahmoja luodessaan. Monet tämän kirjan persoonista ovat kyllä enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä, mutta mukana on myös monipuolisesti ja ymmärtämyksellä kuvattuja hahmoja, joille kohtalo vain sattuu olemaan epäsuopea.

Paikallisväriä antavat eräät tyypit, ennen muuta eräs baijerilainen sulhasmies, jonka outoa puheenpartta, vulgaarisuutta ja muita kummallisuuksia joudutaan yhä uudelleen ihmettelemään. Ehkäpä katolisuuskin vaikutti asiassa, tuumittiin.

Sille, joka on kiinnostunut tuon ajan porvarisperheen ruokavaliosta ja ajankäytöstä, juhlien vietosta ja vastaavasta, antaa tämä kirja ilmeisen asiantuntevan kuvan. Olihan kirjoittaja lähtöisin juuri tästä miljööstä.

Kansainväliset yhteydet mullistuivat kuvattuna aikana: junat ja höyrylaivat yhdistivät maailmaa ja tieto kulki sähkeitse. Myös Buddenbrookien hummeripoika oleskeli kauan Etelä-Amerikassa (sieltähän myös Thomas Mannin äiti oli kotoisin) kuten myös Englannissa, Hampurissa ja Amsterdamissa.

Ranskaa osaavat tähän aikaan tietenkin myös reaalisivistyksen saaneet porvarit ja englanti on näissä hommissa tärkeä kieli, jota koulussakin opiskellaan. Koulussa kauhugalleriana hallitsevat peruukit kuitenkin pänttäävät oppilaiden päähän Cornelius Neposta ja Lucretiusta, ulkoa ja rytmillisesti skandeeraten.

Suvun viimeinen vihanta ei tunne eikä tunnusta tätä älyttömyyttä omakseen, mutta ei myöskään tunne mielenkiintoa liikeasioihin. Kuolema taisi olla hänelle vapauttaja tuosta porvarillisten pakkojen vankilasta. Kauppahuoneen tuhon viimeistelevät kiinteistöjen myynnit ja muutto muualle.

Siinäpä se tuho tulikin, mutta tuskin se oikeastaan oli rappio. Aikakauden muutos ja satunnaiset tekijät ne taisivat asiat ratkaista.

Haamukipuja?

 

Loppuiko Venäjän vallankumous jo?

 

Orlando Figes, Vallankumouksen Venäjä 1891-1991. Suomentanut Kalevi Suomela. Siltala 2021, 377.

 

Isaac Deutscherin kirja Venäjän vallankumous jatkuu yhä (The Unfinished Revolution) julkaistiin postuumisti vuonna 1967, kun puoli vuosisataa itse tapahtumasta oli kulunut.

Kirja haastoi ajattelemaan. Ranskan vallankumous pysyi hengissä tuskin vuosikymmentä. Toki se jätti pitkän perinnön, mutta itse kumouksellisuus hupeni jo Wienin kongressiin mennessä hyvin vähiin. Siitä oli yksinkertaisesti saatu tarpeeksi.

Toki Venäjän vallankumouskin oli muuntautumiskykyinen kuin koronavirus, käyttääkseni anakronistista vertausta. Sen nimeen oli Deutscherin kirjan ilmestyessä kuitenkin vannottu jo puoli vuosisataa ja se oli yhä kokonaisen maailmanjärjestelmän alkupiste. Loppua ei ollut näkyvissä, lupauksia kyllä riitti.

Neuvostoliiton kommunistinen puolue vannoi loppuun saakka kommunismin rakentamisen nimiin ja korosti ehdotonta uskollisuuttaan Marxin sadan vuoden takaisille kirjoituksille. Se oli ennen muuta utopia, joka lupasi lunastaa nykyisyyden ja menneisyyden kärsimykset tulevalla onnen ajalla, eikä kukaan voinut ehdottoman varmasti osoittaa, ettei mitään sellaista ollut eikä voinutkaan olla.

Nyt voimme jo suhtautua Venäjän vallankumoukseen tarinana, jolla oli sekä alku että loppu. Enää ei ole valtioita, jotka julistaisivat uskoa tuon vallankumouksen lupauksiin. Klassista luokittelua käyttäen tällaista tarinaa lienee pidettävä ennen muuta tragediana. Kukapa kehtaisi suhtautua kymmeniä miljoonia ihmisuhreja vaativaan näytelmään komediana?

Orlando Figes kirjoitti pari vuosikymmentä sitten kirjan A People’s Tragedy, jossa kuvattiin Venäjän vallankumousta hieman tavallista pitemmällä aikavälillä -vuodesta 1891 vuoteen 1924.

Pidin kirjaa mestariteoksena. Siinä yhdistettiin poliittisen historian jännitteet sosiaalihistoriaan ja katseltiin prosesseja ja tapahtumia monelta tasolta, sekä intellektuellien että poroporvarien ja työläisten ja vieläpä talonpoikienkin -tuon suuren enemmistön- näkökulmasta. Kirjoittaja oli onnistunut valitsemaan käyttöönsä verratonta materiaalia, etenkin päiväkirjoja.

Tuloksena oli tiiliskivi, jota sen paksuudesta huolimatta oli suuri ilo lukea. Yllytinkin suomalaisia kustantamoita tarttumaan tilaisuuteen ja korjaamaan sen vuosikymenien aukon, joka meikäläisessä historiallisessa kirjallisuudessa tällä kohtaa oli. Mutta siinähän kävi kuten aina.

Tartuin tähän uuteenkin Figesin kirjaan myös suurin odotuksin ja arvelin siitä löytyvän jotakin vastaavaa. Kirjoittajahan tuntee hyvin myös ne kaikki viime vuosikymenien intohimoiset oppiriidat, joita Neuvostoliiton ja Venäjän historian tulkinnat olivat synnyttäneet. Toki se, joka hallitsi menneisyyttä, omisti myös poliittiseen elämään sopivan avaimen myös silloin.

Valitettavasti tämä kirja, niin People’s Tragedy -teoksen päälle kuin se kirjoittajan mukaan rakentaakin, on jättänyt pois juuri sen aineksen, joka teki tuosta edellisestä opuksesta niin mainion.

Tämä on niin sanoakseni retrospektiivinen katsaus menneisyyteen, jossa Neuvostoliiton historiallisia vaiheita koskevan tutkimuksen tuloksia selostetaan, mutta ei sen sijaan tutkimus, jossa historian draama olisi läsnä ja jossa huominen olisi aina vielä lukijan silmissä avoinna kaikkine vaihtoehtoineen.

Meikäläiseen historialliseen kirjallisuuteen, joka etenkin vallankumousvuoden osalta on yhä tietyistä syistä hyvin heiveröistä, tämä kirja kyllä antaa tervetulleen lisän. Neuvostoliiton historiaa kokonaisuutena se käsittelee asiallisesti ja sopii maallikon oppikirjaksi, joka ei vie harhaan, vaikka ei nyt erityisesti innostakaan.

Isaac Deutscherin Stalin-kirjan julkaisu oli aikoinaan suomalaisen kustantajan kannalta aika uskallettu teko. Kyseessä ei tosin ollut mikään porvarillinen paskilli, vaan päin vastoin, uskovan trotskilaisen tour de force, jossa sen ajan vajavaisen lähdemateriaalin pohjalta saatiin aikaan poikkeuksellisen kiinnostava ja uskottava kokonaisuus.

 Kirja joutui sittemmin ammattipiirien epäsuosioon sen myötäsukaisuuden takia, jota se osoitti tutkimuskohteelleen. Toisaalta trotskilaisuus oli Neuvostoliitossa synneistä kaikkein pahin. Vain äärimäisen puiseva ja lahjaton kronikka, joka oli alusta loppuun väärennetty, olikin Kremlin gerontokratian mielestä ainoa hyväksyttävä neuvostojen maan historian esitys.

Tämä kirja on mielestäni yllättävän tylsä, mikä ainakin minun näkökulmastani liittyy myös siihen, ettei siinä paneuduta eri koulukuntien tulkintaerojen kriittisiin tekijöihin. Lopullista totuutta historian tulkintakysymyksistä voivat toki kuvitella vain niin sanotut faktantarkistajat, jotka nykyään vartioivat vallitsevaa ideologiaamme kuin hanhet Capitoliumia.

Muut kuin triviaalit väitteet historiasta ovat kuitenkin aina viime kädessä alttiita tulkinnoille, joiden esittäminen saattaa olla hyvin kiinnostavaa, vaikka ne eivät tietenkään tapahtunutta voi muuksi muuttaa.

Arvostettu kollegani ja opettajani Osmo Jussila hallitsi aikoinaan kärjistämisen taidon ja esitti joskus väitteen, ettei Venäjän vallankumous itse asiassa ollut kummoinenkaan katkos maan historiassa. Poliisivaltion perusta oli näet laskettu jo hyvissä ajoin ja kommunistien sopi vain rakentaa valmiin sokkelin päälle valmiista tarpeista. Venäjän historian syvät rakenteet pysyivät, vaikka vallankumoukset tulivat ja menivät.

Jokainen tietenkin ymmärtää, että kyseessä oli kärjistys, mutta sen takana oli joka tapauksessa huomattava määrä tärkeitä seikkoja. Eihän niin sanotun tieteellisen sosialismin mukaan tehty vallankumous Venäjällä mitään muuta tuottanut kuin uuden venäläisen järjestyksen. Tyhjän päälle on paha rakentaa.

Toki kommunismi pyrki muuttamaan kaiken. Vallankumouksen eli revoluution ideana on kuitenkin ympäri pyörähtäminen ja se, mikä ilmaantui pohjalta pinnalle, ei tullut tyhjästä, vaan oli jo valmiina odottamassa.

Olen aika hämmästynyt siitä, että Figes on laiminlyönyt katsoa, mihin Venäjän vallankumous eri vaiheissa pyrki ja milloin ja miten se muutti näkemyksiään. Kyllä tämäkin seikka kirjasta yleensä ilmi tulee ainakin jossakin muodossa, mutta jättää pois sen dramatiikan, mikä juuri oli Neuvostoliiton historialle erityisen ominaista.

Nyt lukijalle ei itse asiassa kerrota edes sitä, mitä kommunismi merkitsee ja miksi koko puolue omaksui tuon uuden nimen. Kommuunin aate hylättiin kuitenkin aikoinaan hyvin äkillisesti ja dramaattisesti.

Sama koskee sosialismin ja kommunismin rakentamista. Kyllä niiden saavuttamisesta oli aivan tarkat suunnitelmat ja myös niin sanotun kypsän sosialismin nimikkeen omaksumisen takana on niin tärkeä pala historiaa, että se olisi ansainnut tulla käsitellyksi.

On ilmeistä, ettei kirjoittaja anna ideologialle kummoistakaan merkitystä. Tämä tuskin on oikein ja kohtuullista, sillä kyllä sen kautta ja avulla perusteltiin totalitaarisessa valtiossa kaikki asiat. Missä määrin ideologiaan uskottiin, on kiinnostava kysymys sinänsä, mutta sen huomattavaa virallista asemaa ei kannata kieltää.

Kuten lienee käynyt selväksi, olen monessa suhteessa tyytymätön tähän Figesin kirjaan ja asia korostuu sen ihailun takia, jota tunnen People’s Tragedy teosta kohtaan. Kirjoittaja olisi selvästi pystynyt parempaankin.

Toki jo itse kirjailijan haukkaama pala, sadan vuoden periodi, on liikaa, jos halutaan kirjoittaa jotakin sellaista kuin oli vaikkapa Englundin Poltava tai Tuchmanin Elokuun tykit. Figes itse kertoo koettaneensa tavoittaa tässä pitkän keston ilmiöt, longue duréen. Minusta se on kyllä jäänyt tavoittamatta, mutta onhan tässä nyt ainakin suomen kielellä kerrankin pätevää ns. faktaa naapurimaan historiasta. Ei meillä sitä todellakaan liikaa ole.

Ja kyllähän tämäkin antaa aineksia sen loppukaneetin arviointiin, jonka mukaan Venäjän vallankumouksella on itse asiassa myös kuolemanjälkeinen elämä sen satavuotiseen, väkivaltaiseen elinkaareen temmattujen ihmisten mentaliteeteissa.  Eihän historiaa nytkään pakoon pääse.

Erään taantuman kuvaus

 

Änkyröiden aika

 

Lauri Hokkanen, Kenen joukoissa seisoin. Taistolaiset ja valtioterrorin perintö. Docendo 2021, 498 s.

 

Niin sanottu taistolaisilmiö on saanut jo aika monta kuvaajaa ja selittäjää. Selittämistähän riittää. Miten oli mahdollista, että älymystön syystäkin ylenkatsomasta moskovalaismielisestä kommunismista yhtäkkiä tuli erään aikakauden opiskelijanuorison ideologia vailla vertaa?

Miksi juuri Suomessa, jossa jo ennen sotia ja niiden aikana oli paremmin kuin missään muualla saatu tietoa neuvostokommunismin todellisuudesta, siihen hurahtikin nimenomaan maamme nouseva älymystö, isänmaan toivot?

Syitä löytyy ja on helppokin luetella: meillä ei ollut sodan aikana natsimiehitystä eikä sodan jälkeen neuvostomiehitystä. Kommunistit, jotka monessa maassa onnistuivat pääsemään vastarintaliikkeen kärkeen, saivat meillä aikaan vain tehotonta maanpetoksellista toimintaa. Niinpä älymystö pysyi kommunismille täysin vieraana ja uusi sukupolvi saattoi sitten löytää sen kuin ilmestyksen.

Vuosi 1918 oli tietenkin asia, joka ennen sotia ja niiden aikanakin saattoi ruokkia kostomielialoja, mutta Venäjälle paenneet suomalaiset punaiset oli siellä parhaasta päästä tapettu, mikä ei ollut suinkaan salaisuus rajan tälläkään puolen. Gulagista Suomeen paenneet kirjoittivat juuri meillä kokemuksistaan ja niin sanottujen kulttuurikommunistien määrä ja uskottavuus oli meillä hyvin pieni.

Anti-intellektuaalista kommunismia kannattaneet kaaderit olivat sitä paitsi saaneet nauttia täysin määrin totalitaarisen koneiston iskuista. Puolan kommunistinen puolue tuhottiin kokonaisuudessaan jo ennen sotaa ja meilläkin puolue oli lyöty henkihieveriin ja pystyi tuskin edes hibernoimaan.

Taistolaisuus, ymmärtäen sillä ylisemminkin täysin tahdotonta ylemmän auktoriteetin seuraamista, voidaan ajatella intellektuaaliseksi taudiksi, jollainen iskee voimalla sellaiseen psyykeen, jolla ei ole vastustuskykyä ja joka kenties vielä suorastaan murrosajan kriisitilanteessa hakee tukipuita hajoavalle ja haavoittuvalle minälle.

Suomen suurten ikäluokkien nuorisolle se henkinen maailma, joka vallitsi sodan aikana ja inertian voimasta vielä sen jälkeen, oli auttamattoman jälkijättöinen. Itse asiassa se oli ollut sitä jo sodan aikana, kun poikkeustila oli vienyt kansakuntaa henkisesti pitkän askeleen taaksepäin.

1960-luvun alussa nuoriso eli vielä huomattavan suuressa määrin uskonnollisesti suuntautuneessa maailmassa. Uskonto siinä muodossa, kuin sitä oli tarjolla, oli kuitenkin älyllisesti kaukana tyydyttävästä maailmankatsomuksesta. Taistolaisuudesta löytyi sille korvaaja, joka sitä paitsi oli yhtä vaativa, öykkärimäinen ja masokistin moraalisia tarpeita tyydyttävä.

 Sen uskottavuus perustui viime kädessä tykkien, taistelukoneiden ja panssarien määrään: itse elämä oli todistanut, että se eli siis reaalinen sosialismi oli olemassa, toimi ja tulisi jyräämään kapitalismin. Siihen kelpasi samaistua eikä siinä tyhjää kopaissut.

Taistolaisliikkeen historia oli häränpyllyjen historiaa. Halveksitusta vähä-älyisten ideologiasta se muuttui sukupolvensa suureksi intellektuaalisen kapasiteetin osoitukseksi, kuten sen adeptit uskoivat. Ne, jotka olivat suhtautuneet kielteisesti neuvostokommunismin ilmiselviin älyttömyyksiin, karkeuksiin ja rikoksiin, muuttuivatkin yhtäkkiä sen kriitikittömiksi laulajiksi.

Muutos tapahtui kuin Saulukselle Damaskon tiellä: se, mitä oli pidetty pahana ja hylättävänä omaksuttiinkin yhtäkkiä iloiten ja kiitellen. Hokkanen esittää vaikuttavia esimerkkejä. Tšekkoslovakian miehitys oli se shit test, jonka monet läpäisivät, aluksi ehkä kakistelleen, mutta loputa hymyssä suin. Matti Rossi oli muuan esimerkki.

Sauluksesta Paulukseksi muuttuneet näkivät maailman uudessa valossa eikä siinä maailmassa ollut enää tilaa henkilökohtaisille mieltymyksille ja ajatuksille. Puolue ja tarkemmin vain ja ainoastaan Neuvostoliiton kommunistinen puolue oli aikamme järki, kunnia ja omatunto. Se tekstihän se seisoi valtavilla kirjaimilla kirjoitettuna Leninin kirjaston penkereessä 1970-luvun alussa.

Änkyräpuolue, jonka koko sanoma itse asiassa sisältyi ehdottomaan uskollisuuteen naapurimaan hallitsevan puolueen asialle, houkutteli joukkoonsa nuorisoa kuin hunaja mehiläisiä.

 Akateemista nuorisoa siellä ei ennestään ollutkaan. Vanhempi puolueväki oli sitä paitsi oppinut ymmärtämään kommunismin todellisuutta raskaimman kautta. Urho Jokisen isä oli teloitettu ja saman kohtalon oli saanut myös Ville Pessin vaimo.

Molemmista tuli sitten täydellisen uskollisuuden perikuvia ja jälkimmäisestä kehtasi joku naapurimaan toveri vielä sanoa, että hänen uskollisuutensa oli verellä sinetöity… Tätä ilmaustahan oli vuonna 1939 käytetty myös kuvaamaan natsi-Saksan ja Neuvostoliiton ystävyyttä, kun ne olivat yhdessä tuhonneet Puolan. Erikoista, bolševistista logiikkaa se oli molemmissa tapauksissa.

Tämä shit test toimi kuitenkin vain muutamien vanhemman sukupolven kommunistien kohdalla. Useimmat olivat sen sijaan saaneet rokotuksen ja ymmärsivät, että varaukseton suhtautuminen vieraan maan ideologiaan on tuhon tie. Nuoriso ei tällaisesta piitannut, vaan hakeutui innolla änkyröiden taakse.

Sinisalon sijasta liikkeen todellinen henkinen johtaja oli Hokkasen mukaan Tiedonantajan päätoimittaja Urho Jokinen, joka joskus humalapäissään satuili isänsä itse asiassa olleenkin desantti, jonka suomalaiset olivat tappaneet tulitaistelussa…

Hokkasen kirja on erinomainen analyysi taistolaisuudesta ja etenkin sen noususta. Siinä osataan kysyä monia olennaisia kysymyksiä ja vastauksia löydetään muun muassa tutkimuksesta, jota on eri aloilta tehty jo aika lailla. Kirjan hyvänä puolena on sen tärkeän periaatteen muistaminen, että tapahtumien ajoitus on niiden ymmärtämisen kannalta oleellinen seikka.

Tässä tapauksessa suureksi tapahtumaksi ylitse muiden nousee Tšekkoslovakian miehitys. Hokkanen näyttää ajatelleen, että se synnytti ainakin alitajuisen pelon. Tätä minun on kyllä vaikea uskoa. Miehitys vetosi ilman muuta sellaisen persoonallisuuteen, jota on ollut tapana kutsua fasistiseksi ja joka nauttii alistumisesta ja alistamisesta. Nuoriso ei kaivannut älyllistä haastetta vaan Jumalaa ja sai sen. Vaikka tokihan myös Jumalaa edellytetään pelättävän.

Kyseessä oli tietenkin joukkoilmiö. Seppo Oikkonen on usein viitannut siihen, että durkheimilaisen sosiologian mukaan yhteisöllä on taipumus taantua tietynlaisissa tilanteissa, kuten sota-aikoina. Juuri henkisestä taantumisesta aina holhottavan pienokaisen asteelle oli myös taistolaisuudessa kysymys. Vanhat kaaderit, jotka kuuluivat puolueen ns. enemmistöön, olivat aloittaneet viattomina, mutta kova kokemus oli jo aikuistanut heitä.

Itse ideologia taas oli niin alkeellista suurilla yleiskäsitteillä leikkimistä, että on jälkikäteen vaikea uskoa niin sanotun älyllisen eliitin ihan tosissaan ajatelleen sen todella olleen suora näköala maailmanhistorian syvimpään olemukseen, jota Kremlin gerontokratia sitten suvereenilla erehtymättömyydellään hallitsi. Mutta uskollahan se tämäkin voitiin omaksua.

Joukkoilmiö ei kuitenkaan vetänyt puoleensa kaikkia. Hokkanen selostaa aika pitkälti sitä, miten tuo mukaan meneminen tapahtui, mutta itse asiassa saattaisi olla kiinnostavampaa alkaa jo kysyä, miksi se jäi useinkin tapahtumatta.

Hokkanen kuvaa aika laajasti sitä, mitä Leninin esille kaivamista vanhoista marxilaisista spekulaatioista sitten seurasi todellisuudessa. Törkeää valtioterroria, jota aikoinaan uskovaisten piirissä kohteliaasti nimitettiin ”virheiksi”, tunnetaan nykyään varsin hyvin, joten se kirjan osa lienee useimmille hieman turhanaikainen. Toisaalta kannattaa muistaa, ettei meillä kymmeniin vuosiin julkaistu lainkaan ns. sovjetologista kirjallisuutta ja tässä on sen eräistä puolista nyt yhteenveto.

Kaiken kaikkiaan kirja on ansiokas aihepiirinsä kuvaus ja toimii monella tasolla. Taistolaisuuden hiipuminen ja lopulta romahdus on kuitenkin esitetty aika ohuesti. Myös jälkikäteiset tilitykset sivuutetaan verrattain vähällä. Kiitos kuitenkin tästä, menneisyyden mielettömyyksien ymmärtäminen saattaa auttaa myös oman aikamme massailmiöiden ymmärtämistä.