Korkeamman olion kunnia

 

Juristeriaa

 

Voltaire, L’Affaire du chevalier de la Barre. Précédé de L’Affaire Lally. Édition Établie et annotée par Jacques van den Heuvel. Gallimard 1975, 113 s.

 

Valistuneella XVIII vuosisadalla eivät kaikki olleet yhtä valistuneita ja vanhojen lakien perusteella järjestettiin monessa maassa vielä vuosisadan loppupuolella irvokkaita näytelmiä, jollaisten olisi luullut kuuluvan keskiajalle jos sinnekään.

Muuan tällainen tapaus oli nuoren Chevalier de la Barren ja hänen kahden kaverinsa juttu, jossa lain koko ankaruutta noudatettiin, vaikka kyseessä olivat alle kaksikymppiset nuorukaiset ja todistelukin oli hataraa.

Kun muut pakenivat, yksi tietymättömiin ja toinen Preussin Fredrik Suuren palvelukseen, jäi tuomittavaksi vain 19-vuotias de la Barre, joka väitetyt rikoksen tapahtuessa oli ollut vain 18 vuotias.

Kyseessä oli pyhäinhäväistys eli jumalanpilkka. De la Barren ja hänen kavereidensa väitettiin jättäneen tervehtimättä uskonnollista kulkuetta ja seuranneen sitä 30 metrin etäisyydeltä hattu päässä. Heidän väitettiin jossakin yhteydessä myös laulaneen rivoa renkutusta, jossa neitsyt Mariaa pilkattiin ja vieläpä syyllistyneen sillan korvassa sijainneen krusifiksin häpäisyyn.

Loppujen lopuksi toteen näytettiin kiistattomasti vain se, että kaksi poikaa oli seurannut kulkuetta hattu päässä. Toinen näistä oli de la Barre, jolla sitä paitsi oli hallussaan Voltairen Dictionnaire philosophique, vapaa-ajattelijoiden katkismus.

De la Barren suku oli suuri, eikä tiedossa ole, että nuori mies olisi ollut sukua maassamme Suuren Pohjan sodan historiasta tunnetulle Tinaparrille. Joka tapauksessa myös hän jäi historian lehdille, mutta varsin epämiellyttävällä tavalla.

Innokkaat juristit löysivät tarpeelliset pykälät ja kiinni saatu rikollinen tuomittiin raskaimman mukaan. Häneltä katkaistiin jalat ja oikea käsi sekä kaula ja jäännökset poltettiin roviolla, jossa torson rintaan oli naulattu Voltairen edellä mainittu sanakirja. Voltaire ei ole varma, kiskottiinko uhrilta myös kieli suusta, mutta se olisi joka tapauksessa kuulunut tuomioon.

Tuomio hämmästytti ja sokeerasi ”kaikkia”, niin ranskalaisia kuin yleensä Euroopan järjissään olevia kansakuntia. Aluksi uskottiin, että Pariisin parlamentti olisi kumonnut moisen tuomion, mutta se päätti pitää sen voimassa äänin 10-15. Kuningas Ludvig XV ei armahtanut.

Voltaire oli ymmärrettävästi vimmoissaan ja nimitti kirjeissään vihoviimeiseksi taikauskoksi sellaista uskontoa, jonka nimissä moinen barbaria voitiin sallia. Toki hänellä oli omakin lehmä ojassa, eikä pelko joutumisesta itse samaan käsittelyyn kuin de la Barre liene ollut liioiteltu.

Itse asiassa koko juttu ratkaistiin maallisen oikeuden voimin. Mitään inkvisitiota ei asiasta tarvinnut eikä voinut syyttää. Barbaria toteutui juristien toiminnan kautta ja yhteiskunnan välinpitämättömyyden ja jopa hiljaisen tuen avulla.

Kyseessä oli tyypillinen uhriton rikos, jollaisista rankaiseminen alkoi jo tuolloin muuttua epämuodikkaaksi valistusaatteiden levitessä ja yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa. Meidän päivinämmehän mitään vastaavaa ei voisi tapahtua, vai kuinka?

No eipä tietenkään. Siitä huolimatta ainakin minulle tulee de la Barren tapauksesta heti assosiaatio erinäisiin nykyisen ajan tapahtumiin.

Tarkoitan tunnettua Päivi Räsäsen juttua, jossa ei tietenkään syyte ole jumalanpilkasta, mutta itse asiassa kyllä aivan vastaavasta asiasta, ilmaistusta mielipiteestä, joka jonkinlaisen brännvinsadvokatyrin avulla tulkitaan abstraktia oliota (homoseksuaalisuus) vastaan kohdistuneeksi hyökkäykseksi (kiihotukseksi).

Syytöksessä käytetyt käsitteet ovat vähintäänkin yhtä tyhjiä ja teennäisiä kuin de la Barren tapauksessa. Silloin saattoivat monet sentään uskoa, että oli olemassa korkeampi olento, joka kaikessa pikkumaisuudessaan viitsi loukkaantua nuorukaisten touhuista niin paljon, että vaati hyvitykseksi heidän kiduttamistaan hengiltä.

Nyt en sen sijaan ole huomannut yhdenkään homoseksuellin valittaneen tuntevansa, että hänen turvallisuutensa olisi vaarantunut tai että hän edes olisi loukkaantunut yhden yksityishenkilön ilmaisemasta mielipiteestä. Mikäli näin olisi sattunut käymään, on ilmeistä, että ratkaisuna ongelmaan voisi olla vain tuon onnettoman aikuistuminen yhteiskuntakelpoiseksi yksilöksi, joka kykenee sietämään erilaisia mielipiteitä, ei kuitenkaan missään tapauksessa mielipiteiden kieltäminen.

Oudolta on tuntunut lukea vaikkapa hesarin sivuilta oikeaoppisuutta huokuvia näkemyksiä, joissa Räsäsen syyllistymistä mielipiderikokseen pidetään itsestään selvänä lähtökohtana ja korostetaan, ettei oikea ja todellinen kristitty milloinkaan alentuisi ottamaan raamatun tekstejä kirjaimellisesti, vaan tulkitsisi niitä ilman muuta ihmiskeskeisesti, ilman tabuja ja muuta ikävää.

Sitä paitsi raamattua on kiva lukea, kun sen oikein oivaltaa. Kyseessähän on maanmainio kulttuurihistoriallinen  tekstikokoelma, jonka veroista tuskin toista löytyy, ainakaan joka kodin hyllyltä.

Tästä asiasta satun olemaan samaa mieltä myös asiasta hesarissa hiljattain kirjoittaneen Mari Leppäsen kanssa, joka sattuu vieläpä olemaan piispa.

Muussa suhteessa pidänkin Leppäsen kirjoitusta ala-arvoisena. Sen sijaan, että hän rohkeasti toteaisi, että myös Räsäsellä, kuten kaikilla mullakin pitää olla oikeus esittää oma tulkintansa raamatusta, hän laskettelee liirumlaarumia siitä, miten tässä ei nyt ole itse raamatun sanoma uhattuna, kunhan se vain käsitetään tietyllä tavalla eikä jollakin toisella tavalla.

Kyllä tässä ajassa olisi taas tarvetta Voltairelle. Se inhotus, joka olisi murskattava ei ole kirkko sinänsä (sieltähän on kuulunut jo ainakin pari miehekästä puheenvuoria, ellen erehdy), vaan sen piiriin pesiytyneet jeesnaiset ja miehet, jotka selkärangattomasti säestävät sitä juristeriaa, joka ennen kuulumattomalla tavalla hyökkää sananvapauden kimppuun lainsäädännön kuminauhapykäliä venyttäen.

Scrutonia lukiessa

Pyhä ja epäpyhä

 

Sattuipa käteeni The European Conservative -nimisen lehden numero ja siitä Sir Roger Scrutonin artikkeli The Sacred, the Profane and the Desecrated.

Scrutonia on aina kiinnostavaa lukea, vaikka myös hänen kohdallaan toteutuu se yleinen huomio, että radikaali hölynpöly on yleensä jännittävämpää kuin konservatiivinen järkevyys. Jälkimmäinen ei lupaa ratkaista kaikkia maailman ongelmia, jos ensimmäistäkään ja tapaa rakentaa jo olemassa olevan päälle sen sijaan, että kyhäisi muutamalla kynänvedolla uuden taivaan ja uuden maan, jotka ovat olemassa oleviin verrattuna ylivoimaiset.

Tässä suhteessa tilanne ei kuitenkaan ole enää samanlainen kuin se oli, sanokaamme, vielä puoli vuosisataa sitten tai edes kolmekymmentä vuotta sitten. Siitä, mikä joskus oli radikaalia, on tullut tylsää latteutta, joka ei enää lupaa eikä edes voi luvata mitään utopioita vaan sen sijaan keskittyy jauhamaan yhtä vulgaareja kuin simppeleitä aatteitaan, jotka nekin nyt lähinnä noudattelevat yleisiä käytäntöjä.

Pyhän kokemus on tietenkin tässä maailmassa ollut mitä tärkein yhteiskunnallinen tosiasia, jonka perustalle on aikoinaan voitu rakentaa kulttuureja. Yhteisö syntyy ihmisten samaistumisesta ja sitoutumisesta tiettyyn ryhmään, jolla on yhteiset näkemykset ja tavoitteet sikäli kuin asia koskee kaikkein syvimpiä, eksistentiaalisia kysymyksiä. Sellaisen yhteisön hyväksi voi jopa tarvittaessa uhrautua.

Noissa asioissa on ratkaistavana kysymys yksilön kohtalosta yhteisönsä pitkän jatkumon osana: hänen tulostaan maailmaan, sitoutumisestaan jälkeläisten tuottamiseen ja hoitamiseen ja siirtymisestä vainajien joukkoon, joiden perintöä yhteisö kunnioittaa ja vaalii. Tulevat sukupolvet kuuluvat samaan jatkumoon.

Eksistentiaalisten tapahtumien ympärille ovat syntyneet siirtymäriitit, joiden yhteydessä kosketus mystiseen tunnetaan aidoimmin. Seksuaalisuus, jonka ydin on juuri uuden elämän tuottamisessa, kuuluu tässä ydinasioihin ja sen ympäröivät luonnostaan pyhyys ja sen mukaiset tabut.

Scruton on epäilemättä oikeassa nähdessään nimenomaan seksuaalisuuden profanaation ja desekraation kulttuurisen muutoksen ytimessä. Hän uskoo kuitenkin, että suurella osalla ihmisiä eksistentiaaliseen ulottuvuuteen liittyvä uskonnollinen tarve on säilynyt.

Näin ajatellen nykykulttuurissa ilmenevä seksin muuttaminen kauppatavaraksi ja ihmisen eläimellistäminen ovat vain vääristymiä, jotka ovat vastoin ihmisen aristotelisesti ymmärrettyä olemusta. Ihmisluontoakin vastaan voidaan sotia, mutta viimein se aina palaa ja vaatii omansa.

Scruton uskoo, että anglikaaninen kirkko, joka sinänsä ei herätä uskonnollisia intohimoja toisin kuin puritaanien asenteet, tarjoaa nykyäänkin väylän aitoon uskonnolliseen elämykseen, jossa mystisen läsnäolo tunnetaan.

No, Scruton on tai siis oli suuri patriootti ja uskoo myös Common Law’n ainutlaatuiseen pätevyyteen. Toivottavasti hän on tullut autuaaksi uskollaan.

Monissa uskonnollisissa suuntauksissa perheen ja seksuaalisuuden rooli on yhä vahvasti tabujen ja ehdottomien kieltojen hallitsema, samaan aikaan kuin se länsimaisssa on täysin desakralisoitu. Täkäläinen nykytaide, jota voi vaikkapa Tate Modernissa -tai Kiasmassa- ihailla, samaistaa ihmisen kaikkiin muihin eläimiin vain sillä erotuksella, että ihmisillä on loputtomia perversioita, mikä selittynee hänen kekseliäisyydestään.

Tilanne taitaa tosiaan olla se, että länsimainen ihminen on tilaansa tyytyväinen, eikä vaadi muuta kuin kulutustarpeidensa tyydyttämistä. Kuolemankulttuuri on seksuaalisuuden ohella alue, jolla on muutaman vuosikymmenen aikana tapahtunut suuria muutoksia.

Kuolema ei enää ole siirtymistä yhteisön kunnioitettujen menneiden polvien joukkoon. Yhteisön kannalta -sikäli kuin yhteisöstä voidaan puhua- se merkitsee monen mielestä vapautumista yhdestä ympäristöä rasittavasta ja viime kädessä vahingollisesta ja vähintäänkin turhasta kuluttajasta, saastuttajasta, jonka mahdollisuudet halujen tyydyttämiseen ovat ainakin vanhana käyneet huonoiksi ja elämä siis mielettömäksi.

Yksilön omasta näkökulmasta kuoleminen on joka tapauksessa yhä vain paha ja kartettava asia ja sen välttäminen on lukemattomien ns. jännitystarinoiden -usein ainoana- ideana televisiossa aamusta iltaan.

Scruton on paljon kirjoittanut myös taiteesta ja sen sakraalisesta ulottuvuudesta. Nykytaiteestahan ei sellaista kannata etsiä, yleensä sen kunnianhimokaan ei mene agitprop-tasoa syvemmälle. Taiteen tuotteet ovat siis eräänlaisia mainoksia eikä sen enempää.

Näyttää kovasti siltä, että se tabujen ja mystiikan kanssa vielä melko tiiviissä kosketuksessa ollut kulttuuri, jonka kiihtyvä hajoaminen alkoi toisen maailmansodan jälkeen, olisi läntisellä ja pohjoisella pallonpuoliskolla tosiaan kuollut. Havaitakseen asian tarvitsee vain vilkaista valtiokirkkomme toimintaa.

Monissa kulttuureissa ja eritoten muhamettilaisuuden piirissä uskonnollisuuden ydin on sen sijaan säilynyt ja kun sellainen kulttuuri törmää yhteen länsimaisen kanssa, ovat seuraukset usein dramaattisia.

Scruton ei tässä ryhdy pohtimaan, mitä järkeä voisi olla tällaisten elementtien sekoittamisessa keskenään, mutta senhän voinee tehdä itsekseen jokainen, jolla on kykyä ajatella ja joka pystyy ymmärtämään tai edes aavistamaan, minkä tason asiat tässä ovat kyseessä.

 

 

Petojen sukua

 

Sankari kaikesta huolimatta

 

E. (Jevgeni) Tarle, Napoleon. Tammi 1946, 503 s.

 

Jevgeni Tarle on yhä hyvässä maineessa oleva historioitsija mikä ei ole lainkaan huono suoritus mieheltä, jonka ura huipentui Stalinin aikana aina akateemikoksi saakka ja joka myös sai Stalinin palkinnon.

Muistan, miten skandinavistiystävämme A.S. Kan jossakin kirjoituksessa täysbrežnevismin vuosina mainitsi, ettei Tarle koskaan alentunut liehittelemään vallanpitäjiä. Jo tämäkin maininta hätkähdytti uskaliaisuudellaan, sanottiinhan siinä itse asiassa, että sellainen on Neuvostoliitossa ollut noissa piireissä enemmän tai vähemmän tapana.

Ranskalaissointuisesta nimestään huolimatta Tarle sanoi aina olevansa Venäjän juutalainen ja huomautti, että hänen nimensäkin äännetään ensimmäistä eikä viimeistä tavua painottaen. Ranskaan ja sen politiikkaan hänen tutkimuksensa kuitenkin paljolta liittyivät.

Napoleon valmistui 30-luvun lopulla ja pahat kielet eli valppaat ideologian vartijat hyökkäsivät heti helpon saaliin kimppuun. Stalin, jonka erikoisuuksiin kuului lahjakkuuksien ja rohkeiden ihmisten suojelu aina silloin tällöin, tuli kuitenkin hätiin ja tekijä ja kirja pelastuivat.

Napoleon on erinomaisella tyylillä kirjoitettu popularisoiva opus, josta kuitenkin paistaa käsitellyn tematiikan syvällinen tuntemus. Stalinin, kuten myös Hitlerin hahmo muistutti hyvin huomattavasti Napoleonia ja aikakaudetkin näyttävät tarjoavan loputtomasti paralleeleja, joten teema oli vaarallinen.

Ajatelkaamme vaikkapa Napoleonin ja Aleksanteri I:n liittoa Tilsitissä. Itse asiassa se solmittiin aivan pian sen jälkeen, kun Aleksanteri oli Pyhän synodin välityksellä kuuluttanut kaikkialla, että Napoleon oli ilmestyskirjan peto. Talonpojat suhtautuivat asiaan sen mukaisesti ja vuosien 1807-1812 politiikka sai heidän silmissään oman sävynsä.

Vasta poliittisen tilanteen muututtua petoa vastaan alettiin sitten taas taistella, kuten myös venäläiset Hitleriä vastaan vuosien 1939-1941 välivaiheen jälkeen.

Mitä noihin taisteluihin tulee, näyttää kirjoittaja onnistuneen täysin välttämään sen kaljapatrioottisen (kvasnoj patriotizm) uhon, jonka suurella varmuudella tapaa muissa vastaavissa aikakauden kirjoissa. Sissisotaakaan Tarle ei näytä arvostavan juuri lainkaan ja siteeraa Denis Davydovin ihailevaa kuvausta kaartista, ranskalaisesta vihollisesta, joka järkähtämättömän tyynesti marssi omaa tietään sisseistä välittämättä.

Toki sissien ja kasakoiden yhteisvaikutus huollon tuhoamiseksi oli merkittävä, mutta vaikeuksien perussyy näyttää olleen muualla. Myös Kutuzovin armeija oli äärimmäisen tiukoilla ja kärsi samanlaisista ongelmista kuin Napoleonkin.

Mitä venäläiseen sotilasjohtoon tulee, Napoleon arvosti siellä vain paria kenraalia, ennen muuta gruusialaista Bagrationia, joka kaatui Borodinossa. Venäläinen sotilas sen sijaan kunnostautui yhä uudelleen urheudellaan. Preussilaiset taas tunnetusti floppasivat pahoin ja nöyristelivät sen jälkeen Napoleonia, joka halveksi heitä syvästi.

Tässä tulee Tarlen mielestä näkyviin uudenaikaisen, vallankumouksen läpikäyneen maan kansalaisarmeijan ja preussilaisen orjakomennon ero. Jälkimmäinen ei enää ollut nykypäivää.

Mitä sotien taloudellisiin taustasyihin tulee, Tarle antaa niille asiaan kuuluvan osan, mutta kohtuuden rajoissa ja hänen näkemyksensä vaikuttaa tässäkin suhteessa hyvin modernilta. Marxiin näyttää olevan vain yksi viittaus ja sekin aivan asiallinen. Marxhan ei suinkaan ollut hölmö, kuten niin monet marxilaiset.

Diplomatiaa ja taisteluita ei kuitenkaan selitetä taloustieteellä saati histmatilla. Inhimillinen tekijä oli aina ratkaiseva ja se, mitä tapahtui Napoleonin päässä on avain siihen, miten aikakausi kehittyi.

Napoleon edusti vallankumouksen maata, mutta nimenomaan vallankumouksen kukistajana. Hän spekuloi sillä, että olisi vapauttanut Venäjällä maaorjat. Sellaisen luonninvoiman irti päästäminen oli kuitenkin liian arveluttavaa. Myöhemmin hän haki venäläisen ylimystön arvostusta sille askeleelleen, että oli säästänyt heidät uudelta Pugatšovin kapinalta. Huomattakoon, että tuo tapahtuma oli vielä keski-ikäistenkin hyvässä muistissa.

Epäilemättä venäläinen ylimystö pelkäsi myös Code Napoléonin tuomista maahansa, sehän olisi tuhonnut heidän etuoikeutensa. Keisari pelkäsi Puolan vapauttamista yhtä paljon kuin puolalaiset sitä toivoivat. Puolalaisia joukkoja meni jopa Espanjaan auttamaan sikäläisen kapinan tukahduttamisessa alamaista intoaan osoittaakseen.

Uuden Puolan luominen Euroopan ja Venäjän väliin oli epäilemättä Napoleonin suuria ajatuksia. Hänethän tunnetaan myös eräänä russofobian varhaisena arkkitehtina, hän ymmärsi, millaisen vaaran Euroopan tasapainolle Venäjän uskomattoman nopea kasvu merkitsi. Näillä seikoilla kirjoittaja ei kuitenkaan spekuloi.

Venäjän-retki oli Napoleonille vakava takaisku ja muille kansoille rohkaiseva merkki, mutta peli ei suinkaan ollut sillä pelattu. Napoleonin uskomattomimpia suorituksia ovat vuoden 1813 ja etenkin 1814 sotaretket.

Yhä uudelleen keisari löi moninkertaisesti vahvemman vihollisen. Vasta aivan lopussa ja petoksen alkaessa levitä päällystön keskuudessa, hän alkoi ymmärtää, että peli oli pelattu: Ranska oli ammennettu tyhjiin. Vai oliko sittenkään? Vielä aivan viime tingassa hän näytti innostuvan mahdollisuudesta kääntää kaiken voitokseen ja kuten tiedämme, satapäiväinen keisariuskin oli vielä edessä.

Pelkästään ranskalaisia sotilaita –”vanhan” Ranskan kansalaisia kuoli Napoleonin sodissa noin miljoona. Miljoonia tulee paljon lisää, mikäli annamme ns. suurten lukujen ystävien laskea, miten asiat olisivat menneet ilman näännyttäviä sotia, jotka toivat mukanaan tauteja ja nälkää.

Yhä uudelleen keisari jaksoi innostua sotatorvien kutsusta, juuri silloin hän oli onnellisimmillaan. Sen sijaan se lyhyt huippuhetki, jolloin kaikki olivat hänen vallassaan, näytti masentavan keisaria. Oliko mies hullu, ainakin siinä merkityksessä kuin veteraanit tarkoittavat kuitatessaan jonkin upseerin epiteetillä sotahullu mies?

Kaipa niin voi sanoa, mutta kyllä Napoleon oli Tarlen mielestä myös ilmeinen nero ja siinä hän on toisilla linjoilla kuin vaikkapa kreivi Tolstoi, joka Sodassa ja rauhassa riisui tältä demonilta kaiken glorian. Ehkäpä sotilaallistakin neroutta on olemassa. Tuhansien hautaamattomien ruumiiden lemu jäi yhä uudelleen tämän sankarin jäljiltä kymmenille Euroopan sotakentille ja silti häntä palvottiin.

Toisessa yhteydessä Tarle vertasi Napoleonia Hitleriin ja teki valtavan eron heidän välillään. Hän piti jo pelkkiä vertailuja mitättömän kääpiön ja jättiläisen välillä pelkästään karikatyyrisinä.

Tätä kirjaa voi pitää ennen muuta aikakauden tuntijan lähteisiin perustuvana näkemyksenä eikä suinkaan doktrinäärisenä harjoituksena, jossa marxilaisen skolastiikan väitteet todistetaan käytännön avuilla.

Voitot ja tappiot myös tässä kirjassa on aina henkilöity eivätkä lähde ”objektiivisista syistä” ainakaan samassa määrin kuin vaikkapa Peter Englundilla tai muilla moderneilla kirjoittajilla. Siinä mielessä tämä Stalinin palkinnon voittaja ainakin tarjoaa yllätyksen.