Lustraatio ja perlustraatio

Lustraatio ja perlustraatio

Suureksi huvikseni olen havainnut kotoisessa kielessämme uuden muotisanan, lustraatio. Vanha latinisti ymmärtää ilman eri käännöstäkin, että kyseessä on sanasta lux –valo, johdettu termi. Tarkoitetaan siis valaisemista, fiat lux!

Antiikin käsitys oli, jos niin voi sanoa, että valo joka tapauksessa tulisi aina ennen pitkää valaisemaan myös kätketyt asiat:

quidquid in occulto est, in apricum proferet aetas,

quidquid id est, timeo danaos et dona ferentes

Näinhän Laokoon ainakin Exercitia latinan mukaan aprikoi Troijan hevosen mahdollista sisällystä. Se sitten todella paljastui ja epäilyt osoittautuivat perustelluiksi, mutta tämä on toinen asia.

Lustraation ohella monessa maassa on ollut käytössä myös perlustraatio, joka tarkoittaa kirjeiden höyryttämistä auki ja niiden salaista lukemista ennen addressaatille lähettämistä. Valtiovalta näet saattaa haluta tietää asioista enemmän, kun sille halutaan kertoa. Siksipä se myös tavoittelee valoa omilla keinoillaan. Mikseipä valtiolla olisi oikeutta totuuteen? Sehän olemme me kaikki… Ollaanpa nyt ainakin loogisia.

Mutta höyryn aika on jäänyt taa ja uudet haasteet odottavat niitä, joille totuus on tärkeämpää kuin mikään muu ja jotka siis janoavat puhdistavaa paljastusta ja mieluummin juuri nyt, heti. Siksi lustraatio, myös meille.

Tyrmistyksekseni olen saanut huomata, että lustraation vaatijoissa on mukana aivan fiksun oloisia ihmisiä, jotka tosin yleensä edustavat hieman muuta toimialaa kuin historia. Sieltä löytyy myös vanhoja änkyröitä, jotka ovat tehneet tavanomaisen 180 asteen käännöksen ja jatkavat änkyröintiään entisellä tyylillä ja menetelmillä ja tätähän saattoi vain odottaa. Tietysti tällainen asia myös houkuttelee sitä väkeä, joka ei ymmärrä historiasta muuta kuin vuosiluvut. Joka tapauksessa mukana ei näytä olevan pelkkiä älykääpiöitä ja juuri tämä on se huolestuttava seikka.

Mitä käytännössä tarkoittaisi lustraatio Suomessa, nyt tai huomenna? Täytyy heti sanoa, että se kuulostaisi tasan yhtä komealta kuin virallinen julistus, jonka mukaan maassamme on otettu käyttöön perlustraatio yleisen edun näin vaatiessa. Luvassa siis olisi runsaasti kansainvälistä huomiota ja ansaitusti. Sen ansaitsisimme toimella, joka ilmentäisi sekä tavatonta tyhmyyttä että suhteellisuudentajun ja itsekunnioituksen puutetta.

Hyöty sekä perlustraatiosta että lustraatiosta olisi tuomittu jäämään aivan marginaaliseksi. Mutta ainahan joku saattaa kaikesta hyötyä, täytyy vain tietenkin kysyä, miten ja kuka? Ehkä kävisi niin, että koko sinänsä hauskan komedian naurut maksaisivat kovin paljon isänmaallemme ja hyödyt korjaisi vain joku ovela veijari. Se on kovin todennäköistä.

Lustraatio koskisi suomalaisten suhteita Neuvostoliittoon. On heti nähtävissä, että sen piiriin olisi otettava kaikki, joilla tuollaisia suhteita oli ja ilmeistä on, että jo nuo suhteet sinänsä olisivat pahasti kompromettoiva asia. Miksi pitikään mennä lirkuttelemaan pyöveleille ja tyranneille? Eikö selkä pysynyt suorassa luonnostaan vai tarjottiinko jotain korvauksia? Voi aikoja, voi tapoja!

Itse asiassa meillä on lustroitu jo useita vuosikymmeniä suhteitamme Saksaan sodan aikana ja jopa sitä ennen. Miten joku saattoi ylläpitää suhteita tuohon hirviövaltioon? Eikö sen sijaan olisi pitänyt luottaa Englantiin ja sen liittolaisiin? Eikö olisi voitu tukeutua Neuvostoliittoon, kuten kaikki sivistysvaltiot tuolloin tekivät? Miksi, ah miksi? Kaikki eivät vieläkään ymmärrä, eikä sille mitään voi.

Ja mitä tuolla kaikella oikein saavutettiin? Suomen itsenäisyys säilyi? Oliko se enää mitään itsenäisyyttäkään, jos emme voineet heti liittyä EEC:hen? Millainen oli todellinen asemamme, kun meillä ei ollut amerikkalaisia joukkoja? Kaikkihan nauroivat meille, kun kieltäydyimme YK:ssa äänestämästä. Kyllä hävettää vieläkin! Vai kuinka?

Eiköhän se ollut niin, että suomalaisten kädet likaantuivat, kun sodan aikana (ja jo sitä ennen!) käteltiin saksalaisia. Ja aivan sama tapahtui sodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun ryssää hännysteltiin syyttä suotta. Ja mitä muka saatiin aikaan? Ihan itkettää kun ajattelee.

Toisaalta, kaikilla, siis lähes kaikilla mittareilla Suomi pärjäsi molemmissa vaiheissa loistavasti, sekä sodan aikana että sen jälkeen. Kun näitä asioita kriittisesti tarkastellaan, on siis aihetta miettiä, kenelle asioista kuuluu suurin kunnia. Heidät siis palkittakoon postuumisti, jos ovat kuolleet. Joka tapauksessa jokaisen kuuluu saada ansionsa mukaan. Tietenkin myös lurjuksille kuuluu heidän ansaitsemansa asema ja palaute. Keitä he sitten ovat ja mitä tekivät? Sitähän historiantutkimus aina ja koko ajan juuri selvittää. Se on asia, jota ei päätetä missään farssimaisessa lustraatiokomiteassa, jolle kaikkien historiasta jotakin ymmärtävien on pakko vain säälivästi nauraa.

Historiantutkimus on se apricus, auringonvalo, joka hitaasti, mutta varmasti paljastaa totuuden siinä määrin kuin se on paljastettavissa. Tutkija saa myös, viiveellä tosin, käytettäväkseen ne materiaalit, joita moni himoitsisi perlustraation avulla lukeakseen. Mutta hötkyily ei auta. Salaisuuden vanhenemisrajat voidaan hävittää tai minimoida, mutta se vie lopulta meidät vain kauemmas totuudesta. Totuus ei nyt kerta kaikkiaan aukene mahtikäskyllä, vaan ajan kanssa, jos on auetakseen ja kaikille se ei aukene koskaan. Tämä on valitettavaa, mutta totta.