Oblomov ja Stoltz

Oblomov ja Stoltz

Ilja Iljitš Oblomov, Ivan Gontšarovin vuonna 1859 ilmestyneen romaanin sankari, on kirjallisuuden arkkityyppisimpiä venäläishahmoja, ehkä jopa kaikkein venäläisin ja vain siellä mahdollinen.

Tämä ei tarkoita, ettei saamattomia laiskureita olisi jokaisessa maassa siinä kuin ahkeria uurastajia. Mieleen ei kuitenkaan etsimälläkään nouse toista vastaavaa vetelystä, jonka olisi oletettu olevan kokonaiselle kansalle tyypillinen. Manailihan myös Vladimir Iljitš Lenin juuri symbolista Oblomovia, jonka hän näki olevan esteenä hänen vallankumoukselleen:  старый Обломов остался, и надо его долго мыть, чистить, трепать и драть, чтобы какой-нибудь толк вышел" (том XXVII, стр. 177). Myös Stalin tuskastui oblomovilaiseen tempoon, jolla maata muutettiin.

Leninin tai Stalinin mielestä Oblomov ei siis ollut pelkkä tilanherra, kuten Gontšarovin romaanin sankari, vaan hän ilmeisesti asusteli kaikkien luokkien edustajissa. Ehkäpä hän oikeastaan olikin pikkuporvari, meštšanin, kuten venäläisen intelligentsijan tunnettu historioitsija Ivanov-Razumnik arveli? Koska pikkuporvarillisuus, meštšanstvo, ilmeisesti oli yli ja läpi kaikkien yhteiskuntaluokkien ulottuva yksilön henkinen taipumus, voisi tällainen tulkinta olla mielekäs.

Alkuperäinen Ilja Iljitš Oblomov joka tapauksessa oli köyhtynyt tilanherra, joka asusteli Pietarissa, kaukana tilaltaan Oblomovkasta, elatuksensa lähteestä, josta ei edes tiennyt yhtään mitään. Niinpä häntä huijasikin jokainen joka viitsi ja hän salli hyvänahkaisesti kaiken tapahtua, koska ei itse asiassa muuhun pystynytkään.

Oblomovhan ei osannut mitään, kuten korosti Nikolai Dobroljubov kuuluisassa esseessään Mitä on oblomovilaisuus? Oblomovin ei tarvinnut osata mitään, koska sitä varten hänellä oli palvelijat, Zahar ja lisäksi vielä kolmesataa muuta Zaharia kylässään. Hän ei myöskään rasittanut itseään millään askareella, miksi olisi, kun helppo elämä ilmeisesti oli se, mihin kaikki pyrkivät? Itse asiassa Ilja Iljitšin saamattomuus kyllä ulkopuolisen tarkkailijan mielestä tuotti jo vaikean masennuksen kaltaisia oireita, kun hän ei pystynyt aloittamaan mitään tointa, saati sitä loppuun saattamaan. Naisasioissa hän oli pahempi kuin täydellinen nolla ja itse asiassa nolasi morsiamensa, joka joutui itse yrittelemään aloitetta, mikä oli tuohon aikaan aivan tavatonta.

Dobroljubovin mukaan Oblomov ei ollut venäläinen tyyppi sinänsä, vaan nimenomaan venäläinen tilanherra, barin. Gontšarovin kirjassa on toki myös toimeliaita ja aikaansaavia venäläisiä, joiden varassa Oblomov juuri pystyykin elämään. Oblomovin kurjuuden alkusyynä on hänen luokka-asemansa, joka tekee hänestä moraalisen orjan, päättelee kriitikko. Pääongelma ei Dobroljubovin mielestä ole Oblomov, vaan oblomovilaisuus, oblomovštšina, eikä hän ole ainoa sen tuote: Samanlainen tyhjäntoimittaja ja moraalisesti tarpeeton ihminen oli myös Puškinin Onegin, kuten Turgenevin Rudin ja eräät muutkin kirjalliset hahmot. Mutta missä onkaan näiden hahmojen vastavoima?

Kuten tunnettua, Oblomovin paras ystävä oli hänen kasvinkumppaninsa Andrei Karlovitš Stoltz, joka on puoliksi saksalainen ja todellinen tarmonpesä, joka auttaa sankaria minkä voi. Saksalaisuudessako siis, tai ainakin sen edustamissa hyveissäkö vain olisi Venäjän pelastus? Eihän noita Stoltzeja Venäjällä vielä Dobroljubovin mielestä edes ollut, ainakaan tarpeeksi.

Itse asiassa toivo oli venäläisissä naisissa. Tatjana, Olga ja Natalia hylkäävät kukin tarpeettoman miehensä ja Oblomovin pelastaa, sikäli kuin hän on pelastettavissa, toimekas leskirouva Pšenitsyna, joka rakastaa häntä pyytettömästi.

Ja itse Oblomovin kirjailija vakuuttaa olevan pohjimmiltaan mainio mies. Häneltä ei puutu älyäkään, mutta ennen muuta hän on sydämeltään puhdas ja jalo, totuudellinen, kristallinkirkas. Olosuhteet vain ovat hänet turmelleet. Jos hän olisi saanut saman kasvatuksen kuin naapurin poika, Andrei Karlovitš Stoltz, olisi hänestä varmaankin tullut samanlainen tarmonpesä, kuka tietää?

Andrei, joka romaanissa Oblomovin sijasta saa myös hänen morsiamensa Olgan, on varmasti monessa suhteessa mallikelpoinen. Hän on puoleksi saksalainen, mutta saksalaisuudessa on myös ikävät, suorastaan tylsät puolensa, kuten hänen venäläinen äitinsä ymmärtää: ”Hänen mielestään koko Saksan kansassa ei ollut eikä voinutkaan olla ainoatakaan gentlemannia. Hän ei nähnyt saksalaisessa luonteessa minkäänlaista lempeyttä, hienotunteisuutta, tahdikkuutta, ei mitään sellaista, mikä tekee elämän niin miellyttäväksi hyvässä seurapiirissä ja minkä avulla voi kiertää jotakin sääntöä, rikkoa yleistä tapaa, alistumatta kaavoihin.” (Käännös Juhani Konkka).

Tämä muuten on asia, johon törmää monessa muussakin paikassa. Venäläinen ei kunnioita kaavoja, vaan rikkoo niitä suurella mielihyvällä. Saksalaiselle moinen olisi kauhistus, sillä hän ilmeisesti arvelee, että koko seuraelämän idea piilee juuri muotojen tuntemisessa ja noudattamisessa.

Eikö juuri saksalainen ollutkin kaavoihinsa kangistuneen pikkuporvarin perikuva, Bürger? ”Vaateta saksalainen miten tahansa” hän ajatteli, ”ottakoon hän ylleen miten hienon valkoisen paidan hyvänsä… niin ykskaikki hän on kuin saapasnahasta leikattu; valkoisista kalvosimista sojottavat kovat punakat kädet, hienon puvun alta kurkistelee jollei leipuri niin viinuri. Nuo karhet kädet pyytämällä pyytävät saada tarttua naskaliin tai –korkeintaan viulunjouseen orkesterissa”. Oman Andrjušansa äiti näki mieluummin venäläisenä aatelisena, jonka elämässä olisi tärkeämpää muu kuin helmitaulun napsahtelu ja likaisten laskujen lajittelu. Venäläinen barin ainakin osasi elää…

Kirjailija lohduttikin äitiä: Kyllä Andrei saisi osansa myös venäläisyydestä. Hänhän kasvoi venäläisellä maaperällä, lähellä oli Oblomovka, siellä vietettiin ikuista juhlaa…!

Andreista tulikin kelpo mies, joka ehkä johtui juuri siitä, että hän on puoleksi venäläinen. Kun hän lähtee maailmalle, kättelee isä poikaansa ja katsoo silmiin: ei kyyneliä, ei syleilyjä. Kylän akat ovat kauhuissaan: ”Kuin koiranpentu; ei kyyneltäkään… Ja hyvä on tuo vanha pakanakin! Huomautti eräs äiti. –Paiskasi pojan kuin kissanpennun ulos; ei syleillyt, ei itkenyt…” Silloin ei joku muori enää kestänyt, vaan alkoi äänekkäästi itkeä ja meni halaamaan pois ratsastavaa Andreita. Tämä muisti äitinsä ja purskahti hetkeksi itkuun, mutta sivalsi sitten ratsuaan ja hävisi pölypilveen…

Kuten monessa muussakin vanhassa venäläisessä romaanissa saksalainen koruttomuus ja säntillisyys, tüchtigkeit, on venäläiselle sielulle myrkkyä. Saksalainen saattoi itse kiillottaa saappansa ja pyyhkiä pölyt, hän pukeutui itse ja vaikka välistä tekeytyikin herraksi ei edes tiennyt millainen olento on palvelija. Oliko saksalaisen elämässä muka runoutta? Miksi hän oikeastaan eli?

Selvää ainakin oli, että saksalainen kokosi säästäväisesti omaisuutta ja saikin sitä karttumaan jopa rehellisin keinoin. Eikä hänelle ollut aivan vierasta myöskään seuraelämä ja huvit. Onneton Oblomov itse asiassa jää niistäkin osattomaksi, koska ei kerta kaikkiaan saa lähdetyksi minnekään, vaikka asuu aivan keskellä Pietaria, Gorohovajalla.

Koska antaa huijata itseään, Oblomov joutuu muuttamaan Viipurin puolen rähjäiseen esikaupunkiin, mutta suopean kohtalon oikusta saa siellä huoltajakseen yksinkertaisen mutta ahkeran ja hyväsydämisen leskirouva Pšenitsynan ja pääsee viettämään loppuikänsä tämän palvovan huolenpidon kohteena. Hänen ystävänsä Stoltz pelastaa konkurssilta hänen tilansa, jonne hän ei koskaan enää edes saa matkustetuksi.

Loppujen lopuksi Oblomovin elämä loppuu kuin sellaisen kellon käynti, joka on unohdettu vetää. Krooninen laiskottelu ja herkkujen alituinen nautiskelu yhdessä juomien kera ovat itse asiassa rasittava yhdistelmä. Ystävilleen Oblomov joka tapauksessa jättää valoisan muiston, kuten vakuutetaan, mutta silti koko hahmossa on jotakin pahaenteistä, kuin kirous kaiken yllä.

Ja mitä hyvää Oblomovissa oikeastaan oli? Ei hän ainakaan kenellekään sitä tehnyt, koska ei tehnyt mitään. Ilmeisesti tuo kiitettävä ominaisuus liittyi hänen ajatuksiinsa ja asenteisiinsa. Ainakin Ilja Iljitš kieltäytyi seuraelämästä, koska ymmärsi sen jonninjoutavaksi. Pelaaminen ja juoruilu tai edes maailmanpolitiikka eivät häntä kiinnostaneet ja sen sijaan hän haaveksi hiljaisesta elämästä maalla, hyviä ystäviä joskus tapaillen. Kaiken ytimessä oli näköjään se, että Oblomov oli täysin totuudellinen. Hän ei koskaan kumartanut valheen epäjumalalle: ”Häntä ei voi ostaa millään. Aina ja kaikessa häneen voi luottaa”.

Ehkä kirjailija halusikin korostaa sitä, ettei rehellisellä ihmisellä tuon ajan Venäjällä ollutkaan paljon vaihtoehtoja, ainakaan mikäli hän oli aito venäläinen sielu ja tilanherra. Stoltzit olivat toki asia erikseen ja jatkoivat saksalaista elämäänsä venäläisellä maaperällä enempiä ajattelematta.

Ei varmaankaan ole sattuma, että Gontšarovin romaani ilmestyi juuri vuonna 1859. Silloin oli vasta muutama vuosi kulunut Nikolai I:n kuolemasta ja Krimin sodan päättymisestä. Aleksanteri II:n uudistukset olivat vasta pääsemässä vauhtiin. Myös kirjailija mainitsee, että Oblomovka on joutumassa uuden toimeliaisuuden ajan piiriin, rautatiet ja vaihdantatalous tekevät tuloaan sinne, vaikka Ilja Iljitš ei pääse sitä koskaan näkemään enempää kuin maaorjuuden loppua, joka olisi Venäjällä muuttava kaiken.

Kuten tiedämme, kaikkea ei kuitenkaan muuteta äkkiä ja kertaheitolla. Oblomov jäi kuin jäikin venäläisyyden antisankariksi, jonka niskoille kaikki saamattomuus ja leväperäisyys  vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen vieritetään. Perestroikan alkuvaiheissa esitettiin Venäjällä elokuvaa Letargija, jossa seikkaili, jos sanaa tässä yhteydessä voi käyttää, aivan ilmeinen Oblomov uutena inkarnaationa.

Tänäkin päivänä Oblomov on täysin elävä kirjallinen hahmo, vaikka Gontšarovin kuvaama maailma maaorjineen ja kamaripalvelijoineen on jo hyvin kaukana historian hämärissä. Stoltz, Ilja Iljitšin kelpo ihminen nostetaan niinikään yhä hänen mallikelpoiseksi vertauskohdakseen unohtaen helposti, että hän, Andrei Karlovitš, oli vain puoliksi saksalainen. Täysin saksalaiselta sankarilta tuskin olisi liiennyt aivan niin paljon myötätuntoa sille patologiselle nahjukselle, joka Ilja Iljitš sentään oli.

Millainen paikka lienee nykyinen Venäjä sille, joka ”ei koskaan kumarra valheen epäjumalalle”, mutta saa silti jostakin taatun toimeentulon? Ei kai heitä voi paljon olla, mutta muistakaamme, että myös Oblomov oli kuin ”harvinainen jalohelmi suuressa massassa”.