Sukupolvet ja demokratia

Sukupolvien unet ja tyhmentämisen hedelmät

Suomi ja Suomen kansa ovat saaneet arvostusta monenlaisissa kauneuskilpailuissa.  Milloin on kehuttu koululaitosta, milloin poliittista vakautta, sosiaalipalveluita, kielilakeja sun muuta. Milteipä paras maa ihmisen asua tämä karu kolkka on monen ulkopuolisenkin arvioiden mukaan ollut.

Mutta tähän on tultu vaivojen ja vastusten kautta. En edes kaihtaisi käyttää sanaa ”taistelu”, vaikka en varsinaisesti olekaan vasemmistolainen, joille tällainen retoriikka on sallittu. Itse asiassa meidänkin historiaamme kuuluu kaiken hyvän ohella myös aivan hirveitä purkauksia, joita voi vain surra ja pahoitella.

Ennen muuta tarkoitan tietenkin vuoden 1918 onnetonta kapinaa ja sen yhtä onnetonta jälkihoitoa. Saimme demokraattisen poliittisen järjestelmän milteipä ensimmäisinä koko maailmassa. Vahvat valtaoikeudet omannut keisari/suuriruhtinas pystyi kuitenkin torjumaan uunituoreen kansanvallan pahimmat hölmöilyt, kuten kieltolain, joka sitten tuli voimaan vasta vuonna 1919. Mutta se oli demokratian hedelmä, joten saatiin, mitä oli tilattu.

Kantapään kautta toki demokratiaa opittiin toteuttamaan ja avoimesti sitä vastustavatkin ainekset integroitiin järjestelmään. Lapuanliike ei koskaan noussut provinsiaalista takapajuisuuden spektaakkelia kummemmaksi ilmiöksi, eivätkä naapurin valheisiin ihastuneet kommunistit kyenneet horjuttamaan järjestelmää edes puna-armeijan tuella, mikä oli erittäin merkittävä asia.

Sotien jälkeen koettiin lyhytnäköisen demagogian purkauksia, mutta yhteiskunta pysyi kuin pysyikin kasassa ja laillinen järjestys kunniassa. Suomalainen virkamies oli tässä varmasti avainasemassa. Lain noudattaminen saattoi olla epäedullista ja typerää, mutta sitä vain noudatettiin ja hyvä niin. Nythän virkamies on jo lähes kadonnut luonnonvara.

Kaikista valitusvirsistä huolimatta maamme sitten suurten ikäluokkien aikakaudella vaurastui aivan käsittämättömästi. Itse tämä sukupolvi, joka osoitti hirvittävää todellisuudentajun puutetta ja kyvyttömyyttä poliittiseen realismiin, kasvoi aikanaan normaaleiksi demokraattisen yhteiskunnan kansalaisiksi, joille oman nuoruuden kokemukset olivat opettaneet sekä yhteiskunnallisen toiminnan tärkeyden että sen rajoitukset.

Politiikka on mahdollisen taidetta ja kompromissien tekemistä. Mitään mielipidettä ei siinä voi lähtökohtaisesti pitää niin oikeana, ettei sitä voisi asettaa kiistanalaiseksi. Jopa itse demokratian arvo kiistettiin meillä kiivaasti vuosikymmenien ajan varsin suuren poliittisen ryhmittymän toimesta. Mutta niinpä vaan nämäkin taistelevat veljet ja siskot oppivat demokratiaa. Ulkoparlamentaarisen painostuksen huippuna historiassamme oli talonpoikaismarssi, mutta sen vaikutus jäi lyhytaikaiseksi. Sekä fasisteille että kommunisteille näytettiin ennen pitkää enemmistön toimesta kaapin paikka ja punamultahallitus noudatti keskustapolitiikkaa, mitä molemmilla laidoilla inhottiin.

Hyvin tärkeää parlamentarismin kasvattamille sukupolville on ollut sen oppiminen, että asioista päätetään yhdessä ja se, joka jää vähemmistöön saa tyytyä asemaansa siksi että se on vähemmistö. Edes ns. moraalisessa enemmistössä sijaitseminen ei muuta tätä banaalia, mutta tärkeää asiaa. Toisaalta mitään vähemmistöäkään ei sovi määrättömästi sortaa ja halveksia, sillä sellainen murentaisi koko järjestelmän perusteita.

Tärkeää on, että jokaisen kansanedustajan oikeus poliittiseen mielipiteeseensä on pyhä. Muuten ei kyse ole demokratiasta, vaan jostakin muusta.  Asia on vuosikymmenien ajan ollut maassamme jokaiselle normaalille kansalaiselle itsestäänselvyys. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tilanne on muuttumassa.

Aivan hiljattain järjesti joku roskalehti äänestyksen siitä, voiko tietty kansanedustaja jatkaa tehtävässään esitettyään jossakin facebook-päivityksessä ajatuksen, joka on leimattu poliittisesti epäkorrektiksi. Lähes puolet vastaajista oli sitä mieltä, ettei voi.

Koko kysymys on tietenkin herjaava ja demokratian vastainen. Toki nimenomaan kunkin edustajan äänestäjät päättävät, millaisia asioita nämä eduskunnassa ajavat. Siinähän se demokratian idea juuri on.

Mikäli sen sijaan jokin satunnaisesti koottu raati katsoo asiakseen päättää laillisessa järjestyksessä valitun edustajan oikeudesta omaan mielipiteeseensä, olemme jo siirtyneet jonkin totalitaarisen demagogian piiriin, jossa demokratiasta tehdään tosi-TV:n pudotusohjelma.

En tiedä, mikä oli se porukka, jonka käsi taipui äänestämään ehdotusta kansanedustajan erottamisesta hänen poliittisen mielipiteensä (tai mikä unelma se nyt sitten olikaan) johdosta. Tällaista tuskin voidaan saada aikaan pelkällä kyynisellä manipulaatiolla. Tällaisen poliittisen toiminnan välttämättömänä edellytyksenä on myös läpitunkemattoman syvä tyhmyys. Se osoittaa, ettei koko demokraattisen järjestelmän perusteista ymmärretä eikä piitata yhtään mitään.

Ehkäpä nuo äänestäjät olivat tietokonepelien ja TV:n tyhmentämisohjelmien kasvattamia nuoria, joille politiikka tarkoittaa kaiken kivan saamista valtiolta, keinoina äänestys ja ikävien tyyppien vastustaminen.

En tiedä, kuka oli se riemuidiootti, joka keksi kysyä lukijoilta, pitäisikö kansanedustaja erottaa mielipiteidensä takia. Totean vain, että tällainen ei varmasti olisi ollut mahdollista vielä parikymmentä vuotta sitten.

Ilmeisesti näemme tässäkin sukupolven ja kukaties myös aikakauden vaihtumisen. Suurten ikäluokkien poliittinen historia ei ole kunniakas, mutta viime kädessä se on kertomus typeryyden ja vastuuttomuuden voittamisesta ja demokratiaan oppimisesta. Nykyinen sukupolvi ei varmaankaan ole pohjimmiltaan yhtään huonompi, mutta on masentavaa nähdä, miten huteralla pohjalla demokraattinen ajattelu sentään on.

Vanha viisaus sanoo, että demokratia on asia, jonka lunastamiseksi on (anteeksi nyt) taisteltava joka päivä. Se näyttää olevan totta. Erilaiset talonpoikaismarssit ovat näköjään aina kansanvallan kiusana. Ne on kyettävä hallitsemaan ja kärsivällisesti yhä uudelleen läpäisemään typeryyden panssari, jonka taa totalitaarinen ajattelu suojautuu.