Äveriäisyys yllätti kaikki

Ennustamaton äveriäisyytemme

Sotien jälkeen oli kansakoulun jatkoluokille järjestetty maaseudulla puutöitä ja kaupungeissa metallitöitä. Ajatus lienee ollut, että maanviljelijän sopii työstää puuta luppoaikoinaan ja saada näin aikansa kulumaan hyödyllisesti samalla säästäen ns. pitkän pennin. Mikäli koneet rikkoutuisivat, mikä oli epätodennäköistä niittoterien terälappuja lukuun ottamatta, ne oli parasta viedä joka tapauksessa pajalle korjattavaksi.

Kaupungeissa taas oli enemmän osattava metallitöitä ja sinnehän ne alan verstaatkin keskittyivät. Joka tapauksessa kannatti suunnitella myös koulujen opetusohjelma siten, että se palveli reaalista tilannetta eikä osaltaan ollut kiihdyttämässä maaltapakoa. Toki asutustilojen tarjoama toimeentulo oli niukanpuoleista, mutta lisätulojahan löytyi sesonkitöistä, metsästä, uitoista ja sen semmoisista eikä niille ollut loppua näkyvissä.

Kuinka ollakaan, ne asutustilat, joita uskolla ja innolla raivattiin, oli parin vuosikymmenen perästä jätettävä metsittymään. Suomen maatalous ei ollut vain saavuttanut kaivattua omavaraisuutta, vaan synnyttänyt ylituotannon voivuorineen. Kehitys oli yllättänyt jokaisen.

Tämä ei ollut 1900-luvun yllätyksistä suurimpia. Vuosisadan alussa ei edes Yhdysvalloissa osattu kuvitella, että tästä aikakaudesta olisi tuleva kulutuksen vuosisata. Sitä kehitystä ei edes siellä pyritty edistämään, vaan päinvastoin jarrutettiin. Turhuutta pidettiin kaikkialla yhä turhuutena eikä luettu siunauksiin.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen uskottiin, että sotaa edeltäneen elintason uudelleen saavuttaminen, sikäli kuin se onnistuisi, voisi viedä sukupolvia. Venäjälle aikaansaadun totaalisen tuhon korjaamista ainakaan sen omin bolsevistisin voimin ei oikein pidetty edes realistisena.

Toisen maailmansodan jälkeen tunnelmat olivat samat. Leivän särvin oli niukassa jopa voittajavaltioihin kuuluneessa Englannissa ja Viisikko-sarjan herkkupornografia liittyy juuri tähän. Kukapa olisi koskaan uskonut, että jo 1960-luvulla tuusan nuuskaksi pommitetut (Länsi-)Saksa ja Japani nousisivat raketin lailla uuden kulutustarviketuotannon johtotähdiksi.

Näin se vain tapahtui. Myöhästyneiden, tyytymättömien valtioiden aseellinen hyökkäys ”elintilan” saavuttamiseksi oli ollut pelkkää idiotismia. Alueiden väkivaltainen haltuunotto ja niiden pitäminen alistettuina ei olisi koskaan tehnyt mahdolliseksi sellaista elintasoa, joka nyt syntyi näissä henkihieveriin pieksetyissä maissa, kun ne ottivat lusikan kauniiseen käteen ja kilttien poikien tapaan vannoivat, ettei koskaan enää.

Jo 1970-luvulla rikas pohjoinen oli jo sitten yllättäen aivan kukkuramitoin täynnä kaikkea mahdollista ja mahdotonta kulutustavaraa. Monenmoista uutta ostettavaa keksittiin ja myytiin kuin myytiinkin miljoonille ihmisille. He eivät koskaan olleet edes kuvitelleet tarvitsevansa niitä tuotteita, joita nyt löytyi massoittain valintamyymälöiden kilometrien pituisilta hyllyiltä. Vielä 1960-luvulla kansalaiskasvatus yritti valistaa nuoria siitä, että petolliset mainosmiehet yrittävät saada heidät himoitsemaan sitä, mikä on tarpeetonta. Nyt kaikki tavara sai synninpäästön ja sen hinta lisättiin pyhiin BKT-lukuihin.

Mikä merkillistä, ei ainoastaan tavaran loputon runsaus, vaan myös sen ikuinen lisääntyminen oli julistettu luovuttamattomaksi arvoksi ja oikeudeksi. Kun kansantulon kasvuprosentti –vaikka ei välttämättä aina volyymi- pieneni, tiesivät kaikki, että oli syytä syvään huoleen. Negatiivinen kasvu, joka ei missään vaiheessa uhannut viedä käytettävissä olevan tavaran määrää lähellekään 1930-luvun lopun tarumaisia ”hyviä vuosia”, oli kauhea katastrofi.

Niin se olikin. Hyödykkeiden absoluuttisella määrällä mitaten kansa rypi käsittämättömässä yltäkylläisyydessä. Siis käsittämättömässä minkä tahansa aiemman aikakauden mittapuilla mitaten. Suuri osa ihmisistä muutti ruokavalionsakin käsittämään pelkkiä herkkuja, kaikkein eksoottisimpia myöten. Useimmille sellainen ei missään suhteessa ollut ongelma. 1900-luvun alussa maan rikkaimmatkin olisivat hämmästelleet moista ylellisyyttä.

Mutta, kuten latinistit sanovat raivostuttavaan tyyliinsä: Nihil est ab omni parte beatum. Resursseja oli, mutta ne muuttuivat onnellisuudeksi yhtä takkuisesti kuin Neuvostoliiton suunnitelmatalouden tunnusluvut hyvinvoinniksi. Kuten erinäiset tutkimukset osoittivat, onnellisuus oli kyllä lisääntynyt paljonkin. Siitä huolimatta se ei enää tietyn tason jälkeen ollut riippuvainen mammonan määrästä ja kieltäytyi lisääntymästä yhtä jalkaa sen kanssa.

Tavaran määrä ei taannut sen haltijoille sen syvempää tyydytystä. Työtä säästävät koneet eivät estäneet työn kehittymistä yhä hiostavammaksi rääkiksi. Turvallisuus lakkasi lisääntymästä ja alkoikin vähetä niin työelämässä kuin muualla. Työttömien, pikku korvaukselle sidottujen ja mielekästä elämänsisältöä vailla olevien määrä sen kuin kasvoi. Perheen perustaminen alkoi tuntua absurdilta uhkapeliltä. Samaan aikaan kaikki asianomaiset olivat perustaneet suuren osan äveriäisyydestään tulevaisuuden talouskasvulle ja velkakupla oli pakko pitää pullollaan tai ainakin yrittää. Eiväthän perusasiat ennen olleet näin vaikeita.

Syitä tyytymättömyyteen on aina, ihan oikeitakin. Vanhan viisauden mukaan tyytyväisyys on vaatimusten ja käytettävissä olevien resurssien välinen suhde. Jos vaatimukset olisivat nolla, mikä on mahdotonta muille kuin fakiireille, olisi tyytyväisyys ääretön. Joka tapauksessa parhaaseen mahdolliseen suhdelukuun on helpompi päästä jakajaa pienentämällä kuin jaettavaa lisäämällä. Tähän perustui se tyytyväisyys, jonka vanhat ihmiset muistelivat olleen mahdollista hyvinkin niukoissa oloissa. Saattoivat toki muistaa hieman väärinkin.

Literaturnaja gazetan takasivulla oli joskus 1980-luvulla pilakuva, jossa kaksi karvahattupäistä vatnikia joi olutta pivnoi paviljonin edessä. Toinen sanoi arvokkaasti: ”Minulla ei ole autoa, datšaa eikä kirjastoa –olen henkisesti rikas!” Toinen kuunteli arvostavan ihailun ilmein tuota viisautta, joka tuntui kumpuavan kansojen ikuisesta aarteistosta. Mitäpä sanoikaan kuningas Salomo turmeluksen lähteistä: nehän olivat ja ovat lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus. Salomo eli ja vaikutti aikana, jolloin markkinoilla olevien hyödykkeiden määrä oli nykyiseen verrattuna vielä vähäinen. Pyrkimys niukkuuden voittamiseen lienee sen sijaan ollut intensiteetiltään jo varsin korkeaa tasoa.

Moni on jo unohtanut sen, että Neuvostoliiton kommunistinen puolue XXII puoluekokouksessaan vuonna 1961 hyväksyi kolmannen puolueohjelmansa, jonka pääsisältönä oli kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. Kyse oli siis, ei enemmästä eikä vähemmästä kuin niukkuuden lopullisesta voittamisesta. Niinpä asia juhlallisesti luvattiin koko maailman silmien edessä ja puolueen koko arvovallalla: nykyinen sukupolvi oli elävä kommunismissa ja sen aineellinen perusta olisi pääpiirteissään rakennettu vuoteen 1980 mennessä.

Ihmiset siis alkaisivat elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ei tarvittaisi rahaa, vaan jokainen ottaisi yhteisistä aarteista aina se, mitä tarvitsisi ja jokainen myös kantaisi oman kortensa kekoon niiden kartuttamiseksi, kykyjensä mukaan, ilman erityistä palkkaa, kannustimena yleinen rakkaus ihmiskuntaan yleensä ja kommunistiseen yhteisöön erityisesti. Innostus näyttää olleen melkoinen.

Kului vain pari vuotta, kun koko suunnitelma romahti, mutta vaakalaudalle asetettu puolueen arvovalta vain pysyi siellä kuin ihmeen kautta. Tämä on myös yksi niistä modernin maailman ihmeistä, joiden käsittäminen järjellä on vaikeaa. Kulutustavaroiden määrä kuitenkin joka tapauksessa kasvoi myös Neuvostoliitossa ja tuotti sielläkin ennen kokemattoman aineellisen elintason. Se romahti vasta 1980-luvun lopulla. Sitä paitsi totalitaarinen valta onnistui melko hyvin manipuloimaan ihmisiä onnen tunteisiin ja tyhmentämään sitä myös ilman varsinaista viihdeteollisuutta. Amerikkalaiset tutkijat huomasivat hämmästyen, etteivät edes maasta muuttaneet toisinajattelijat erityisemmin moittineet maan oloja sinänsä, politiikkaa vain.

Tosiaan, kansa ainakin tutkimusten valossa näytti viihtyvän myös Neuvostoliitossa varsin hyvin vaikka harvat haluaisivat palata sinne nyt, kun on kokemusta muustakin, siis aineellisesta yltäkylläisyydestä ja hömppäviihteestä, jollaisia ei kukaan lännessäkään osannut kuvitella vielä vuonna 1961. Komennon suosion salaisuus oli alhainen vaatimustaso. Aineellisen rikkauden sijasta tarjottiin henkistä. Monelle sopiva asenne ja muistot menneisyydestä riittivät pitämään saadun ja vaaditun elintason osamäärän kohtuullisena.

Loogikko Aleksandr Zinovjev päätteli aikoinaan, että neuvostojen maa jo toteutti oikeaa kommunismia: missään ei omien ponnistusten ja niiden vastineeksi saatujen etujen suhde ollut niin hyvä luin siellä. Zinovjevin teokset naurattivat kaikkia ja häntä pidettiin yhtenä neuvostovastaisen leirin neroista. Myöhemmin hän alkoi väittää olleensa koko ajan aivan tosissaan. Mene ja tiedä. Joka tapauksessa hän teki ainakin yhden tulkintavirheen. Hän nimittäin väitti, että neuvostoyhteiskunta on luonteeltaan erittäin vakaa, koska se perustuu ihmisten syvimpiin, varsin raadollisiin vaistoihin. Sen takia hän arveli nousemisen pois tuosta tilasta olevan hyvin vaikeaa.

Luulen, että tuo prosessi on nykyään aika pitkälti jo toteutunut. Akateemikko Igor Šafarevitš kirjoitti aikoinaan merkittävän esseen ”Kaksi tietä samaan kuiluun”, jossa hän arvioi kommunismin ja kapitalismin palvelevan perimmältään samaa mammonan epäjumalaa, vaikka erilaisin menoin ja opinkappalein. Nyt nekin alkavat kovasti muistuttaa toisiaan. Molemmilla on, vaikka asia yritetään kiistää, tarjolla pelkkää mammonaa ja aina sitä on liian vähän.