Sitä ei tapahtunut

Siitä, mitä ei tapahtunut

Jälkeenpäin katsoen historia näyttää selkeältä ja suunnitelmalliselta tapahtumien ketjulta, jossa syyt ja seuraukset ovat kauniissa järjestyksessä ja tuottavat ne tulokset, jotka tunnemme. Sitä paitsi tunnemme syytkin vallan erehtymättömästi.

Suomen itsenäisyys on meidän kannaltamme eräs historian kaikkein merkittävimmistä tuloksista, jonka sankarit on helppo löytää siinä kuin konnatkin. Keisarin rikottua valansa ei suomalaisille jäänyt muuta keinoa kuin pyrkiä itsenäisyyteen ja siihen myös päästiin. Vastarinnan kannattajat olivat avainasemassa. Hyväuskoiset tai suorastaan moraalisesti mädänneet myöntyvyysmiehet taas mielistelivät sortajaa ja olipa niitäkin, jotka peräti toimivat sortovallan kätyreinä.

Kansan yhtenäisyydestä ei siis varsinaisesti voinut puhua edes porvarillisella puolella ja sitäkin suuremmaksi hajottavaksi tekijäksi tuli ennen pitkää työväenliike, joka aluksi oli kiivas sortovallan vastustaja muuttuakseen sitten sen kuuliaiseksi kannattajaksi niin pian kuin aateveljet pääsivät Venäjällä valtaan ja lurittelivat lipevästi ystävyyttään. Mutta jo pian sodan alettua kansa alkoi aseistautua ja kun aika koitti, se nousi ja vapautti maan.

Tässä kai melko tavanomainen kuva Suomen itsenäistymisestä, jonka erityisiä sankareita olivat aktivistit ja jääkärit, jotka vaaransivat kaikkensa hankkiessaan vapautumista varten aseita ja sotilaskoulutusta. Myöntyväisyyspuolella heitä pidettiin häirikköinä ja suorastaan rikollisina. Olihan todennäköistä, että he vetäisivät Suomen päälle rankaisutoimet, mikä johtaisi maan nauttimien viimeistenkin oikeuksien hävittämiseen, kuten Puolassa oli tapahtunut.

Aseiden hankkiminen ja muu aktiivisen vastarinnan valmistelu todella väistämättä aiheutti venäläisellä taholla asianmukaisen reaktion, joka ei luvannut hyvää. Eritoten John Grafton-laivan tapaus ja Voimaliiton paljastuminen johtivat suorasukaisiin päätelmiin siitä, mitä oli tekeillä: aseellinen kapina ja irrottautuminen Venäjästä Ruotsin avulla, kunhan Saksa hyökkäisi. Ei siinä kovin väärässä oltukaan, vaikka Ruotsin aikeita ei osattu lukea.

Ajatus siitä, että Ruotsi haluaisi ehdottomasti ottaa Suomen takaisin Venäjän ja Saksan välisen sodan syttyessä, näytti Pietarin pääesikunnan ikkunoista katsoen selviöltä ja suunnitelmat tehtiin sen mukaan. Kun sota siten syttyi, oli amiraali von Essen jo lähdössä tuhoamaan äkkiylläköllä Ruotsin laivastoa, mutta hänet pysäytettiin jostakin syystä, jota en nyt muista.

Varustautuminen suomalaisten kapinaan oli tietenkin venäläisestä näkökulmasta katsoen välttämätöntä ja normaalia yleisesikuntatyötä. Kapinan oletettiin saavan raakoja etnisen puhdistuksen muotoja ja Valamon ja Konevitsan munkkien suojaksi suunniteltiin joukkoja paikallisista oikeauskoisista luotettavista henkilöistä. Venäläisen väestön oli yleensäkin syytä hakeutua venäläisten varuskuntien suojaan, kuten jo vuoden 1905 kapinassa oli tehty. Kosto hallituksen politiikasta saattoi koitua viattomien siviilien osaksi, arveltiin enemmän tai vähemmän profeetallisesti, kun muistamme Viipurin tapahtumat vuonna 1918. Pertti Luntinenhan on ansiokkaasti tutkinut näitä venäläisten valmisteluja suomalaisten kapinan varalle ja kertoo niistä vähän tunnetussa kirjassaan.

Muutamassa vuodessa Helmikuun manifestin jälkeen uskollisista suomalaisista oli tullut esivallan silmissä puolalaisiin verrattava vihamielinen elementti. Keisarikunnassa palvelevista suomalaisista tehtiin yksityiskohtaisia luetteloja ja santarmit kokosivat tietoja tuhansista Suomen suomalaisista, muun muassa aivan vähäisissäkin luottamustehtävissä maaseudulla toimivista sosiaalidemokraateista. Heistä hankittiin myös paikallisilta viranomaisilta lausuntoja. Myös Helsingin talot olivat tarkkailun alaisina.

Kun kansannousua oli syytä odottaa, sitä vastaan oli myös ennakolta valmistauduttava. Pääesikunnassa vaikuttava II päämajoitusmestari, kenraalimajuri Borisov laati asiasta muistion vuonna 1907.

Borisov palautti mieleen, että suomalaiset olivat nousseet kapinaan myös vuoden 1808 sodan aikana, heti sen jälkeen kun venäläiset olivat alkaneet kärsiä tappioita. Kuormastoja oli ryöstetty, kuriirien kulku estetty, sairaaloita ja osastoja tuhottu sillä ”suomalaisella julmuudella, joka ilmeni sittemmin äskettäisissä Tuckumin, Riian ja Windaun tapahtumissa” (sic!). Toiminta saavutti ”uskomattoman laajuuden” sen jälkeen kun Kulnevin ja Bulatovin joukot oli lyöty hajalle Siikajoella ja Revonlahdella. Suuria ihmismääriä liittyi kapinallisiin, kaupungeissa ammuttiin ikkunoista, talopojat aseistautuivat nuijilla ja viikatteilla. Venäläisiä sotilaita, jopa 11 miestä yhdessä paikassa, kaivettiin vyötäröä myöten maahan ja hakattiin heiltä pää poikki.

”Suomalaisella itsepäisyydellään” kerran jo rauhoitetut kylät nousivat uudelleen heti venäläisten lähdettyä. Ylipäällikkö Buxhoevden tunnusti tilanteen vakavuuden ja pyysi lisäämään joukkojen vahvuutta puolella. Samaan aikaan kelirikko erotti venäläisen armeijan kotimaasta.

Oli syytä odottaa, että tulevassa sodassa syntyisi samanlainen tilanne. Koko Suomi täyttyisi rahvaan pyssymiehistä ja kulkutiet tukittaisiin. Tämän takia oli jo ennakolta valmistauduttava kansannousun varalle. Mikäli sellaisen syttyessä tuijotettaisiin Haagin konferenssin päätöksiin eikä sotataidon vaatimuksiin, saattoi odottaa Tuckumin (Tukums) vuoden 1905 tapahtumien toistumista. Oli tunnettava ”suomalaisten julma, villi ja itsepäinen luonto” ja heidän sulkeutuneisuutensa ja kavaluutensa ymmärtääkseen, ettei heiltä ollut armoa odotettavissa. Piti ottaa oppia vuosien 1808-09 sodan kokemuksista ja käyttää jo silloin sovellettuja keinoja: veristä terroria, joka pitäisi kansan ellei nyt alamaisena, niin ainakin toimettomana.

Tässä kirjoittaja viittaa Vaasan maihinnousun yhteydessä tapahtuneeseen kansannousuun ja sen jälkeisiin kostotoimiin.

Borisovin mielestä tulevassa sodassa oli toimittava kuten saksalaiset. Heidän yleisesikuntansa julkaisussa oli päätelty, että humaanisuutta eli ihmisten ja omaisuuden säästämistä voitiin soveltaa vain siinä määrin kuin se palveli sodankäynnin päämääriä. Oli iskettävä kaikkia niitä resursseja vastaan, joita vihollinen saattoi käyttää hyödykseen, kuten von Moltke tunnetussa kirjoituksessaan ”hyvin painokkaasti sanoi”, Borisov mainitsi. Totaalinen sota kaikessa irvokkuudessaan ei siis syntynyt luonnonvoimaisesti ja ikään kuin vahingossa, vaan suunniteltiin kylmäverisesti ennakolta.

Terrorin ja vastaterrorin logiikka oli sama kuin aina ennenkin. Sitä sovellettiin Suuresta pohjan sodasta hamaan toiseen maailmansotaan ja varmaan myös miltei aina sitä ennen ja sen jälkeen vastaavissa tapauksissa. Kun tappoi yhden, pelotti tuhat. Koska tästä pyrki aina seuraamaan koston kierre, kovennettiin sitten panoksia aina joka kierroksella tarpeen mukaan ja lopulta päästiin hurjiin verilöylyihin, joita etenkin saksalaiset sovelsivat monessa maassa. Mutta eivät ne mitään uutuuksia olleet.

Kuten tunnettua, maailmansodan syttyessä suomalaiset pysyivät vastoin odotuksia aivan rauhallisina eikä Ruotsikaan osoittanut merkkejä aggressiivisuudesta. Epäluotettavina pidetyt suomalaiset oli vapautettu asepalveluksesta, mutta nelisen sataa ilmoittautui vapaaehtoisiksi puolustamaan Venäjää. Tätä tuskin oli odotettu. Keisari katsoi aiheelliseksi kiittää uskollisia suomalaisiaan ja saapui itsekin katsomaan, miten asiat täällä sujuvat.

Toisaalta Saksaan lähti paljon enemmän nuorisoa kuin emämaata puolustamaa. Se sai siellä sotilaskoulutuksen ja palasi sitten ajan koittaessa todella Suomeen johtamaan sitä kansannousua, jota Pietarissa oli jo kauan pelätty ja Suomessa toivottu, tosin vain sinisissä unelmissa.

Kun kansannousu sitten tapahtui, olivat olosuhteet jotakin aivan muuta kuin osapuolet olivat kuvitelleet. bolševikkikaappaus ja sen aiheuttama sekasorto olivat halvaannuttaneet Venäjän ja tuhonneet sen armeijan. Nyt sillä, bolsevistisessakaan muodossaan ei ollut enää käyttökelpoisia voimia kansannousun vastustamiseen. Pari latvialaisrykmenttiä ja epämääräinen joukko matruuseja eivät riittäneet mihinkään.

Niinpä tapahtui ihme: venäläiset eivät toimeenpanneet Suomessa minkäänlaista terrorikampanjaa eivätkä suomalaiset liioin joutuneet käymään sissisotaa, vaan saattoivat käydä suoraan moraalinsa menettäneiden varuskuntien kimppuun. Niiden aseistariisuminen onnistui ilman vakavaa vastarintaa.

Myös jääkärit, joita valtiopettureina uhkasi sotalakien mukainen hirttotuomio, säilyivät kuin ihmeen kautta vakavilta rangaistuksilta. Vain kaksi värväriä hirtettiin. Terrorin kohteeksi joutuikin suomalaisten sijaan joukko venäläisiä, vieläpä täysin syyttömiä.

Kaikki olisi voinut käydä aivan toisin. Kun suomalaiset ennen sotaa joskus uhmapäissään muistuttivat, että myös pieni Japani oli nöyryyttänyt Venäjän, heille voitiin vastata täydellä uskottavuudella, ettei Suomi ollut mikään Japani ja että sille Venäjä olisi aina tarpeeksi vahva. Oli mahdotonta edes kuvitella muunlaista tilannetta. Eipä Suomesta olisi tainnut olla uudet Tsushiman järjestäjäksi.

Niinpä Suomen tulevaisuus voitiin realistisesti ajatellen rakentaa vain yhteistyössä Venäjän kanssa. Vanhasuomalaiset ja osin muutkin ottivat realiteetit vakavasti ja paheksuivat jyrkästi jääkäreitä ja muita vehkeilijöitä, jotka järkevästi ajatellen saattoivat tuoda maalleen vain onnettomuutta. Esimerkiksi Mannerheimin strategiana oli hankkia Venäjän myötämielisyys tukemalla sen, siis sen oikean vanhan keisari-Venäjän sotaponnisteluja.

On historian ironiaa, että järkevät mielipiteet joutuivat häpeään. Venäjän romahdus ja Saksan voitto olivat Suomen itsenäisyyden välttämätön ehto ja se vahvistettiin reaalisesti Brest-Litovskin sopimuksessa 3.3.1918. Kummisetänä oli Saksa ja takuumiehenä sen Itämeren divisioona.

Jääkärien rooli Suomen ”eurooppalaisen” itsenäisyyden turvaamisessa oli korvaamaton. Toki bolsevikkihallitus oli ”olosuhteiden pakosta” joutunut paperilla tunnustamaan porvarillisen hallituksen johtaman Suomen itsenäisyyden, mikä oli ”inhottavaa”, kuten Lenin asian esitti, mutta tämän tunnustuksen arvo nähtiin heti punakapinan alettua ja itse asiassa jo ennen sitä. Tarkoitus oli tietenkin tunnustaa ”Suomen sosialistisen työväentasavallan” itsenäisyys, jonka sisältö oli alistettu proletaarisen maailmanvallankumouksen eduille.

Jääkärit todella olivat avainasemassa punaisten lyömisessä ja Suomen todellisessa irrottamisessa Venäjästä. Toki läheskään kaikki jääkärit eivät osallistuneet tuohon sotaan, joka käytännössä muodostui kansalaissodaksi. Harvoin muistetaan, että niitä, jotka eivät palanneet Suomeen, ei ollut muutamia, vaan useita satoja. ”Työläisjääkärit” olivat melko merkittävä ja poliittisesti tietoinen osa pataljoonaa.

Mutta tuloksena osaltaan myös Suomeen palanneiden jääkärien toiminnasta oli joka tapauksessa Suomen itsenäisyys eikä sen sijaan suomalaisia kohdannut verilöyly, jollaista aikoinaan oli sekä pelätty että suunniteltu. Vastoin järkeviä odotuksia tämän hurjapäiden joukon rohkeus ei tuhonnut Suomen asiaa, vaan edisti sitä. Niinpä itsenäisen Suomen nuoret sankarit palkittiin runsain mitoin ja pääsivät kansakunnan kaapin päälle. Fortes Fortuna adjuvat, sanoivat jo muinaiset roomalaiset. Kaikki olisi kuitenkin voinut mennä myös toisin, tietenkin.

Koko Suomen selviytymistarina on miltei uskomaton kautta koko sen historian ja niin on myös jääkärien tarina sen osana. Ehkä me todella olemme Herran valittu kansa, kuten jo Topelius ajatteli? Itsenäistymisen historia ei tapahtunut minkään ennakolta ajatellun käsikirjoituksen mukaan vaan yllätysten summana ja vielä sen aattona tulevaisuus oli täysin hämärän peitossa. Kaikessa verisyydessään, luokkasotineen se on hyvä esimerkki sellaisesta prosessista, jonka ennustaminen ei etukäteen ole mahdollista.