Vajavaisilla tiedoilla tulevaisuuteen

Tuntemattomaan menossa

Arkiajattelussa sitä aina kuvittelee tuntemansa parhaiten juuri sen hetken, jossa kulloinkin eletään. Tämä päivä on vielä lähimuistin hallittavissa ja tuntuu sitä, ettei päänsä puolesta terveelle ihmiselle voi syöttää mitä tahansa pajunköyttä siitä, millainen maailma nyt on ja mitä siinä tapahtuu. Poikkeuksia toki on.

Vielä hiljattain tiesimme hyvin, ettemme tunne nykyisyyttä. Sanomalehdet ja lennättimet toivat uutisia luettavaksemme melkoisella viiveellä. Uutisissa oli lähdeviite, joka ilmoitti sekä päivämäärän että lähteen tai ainakin välittäjän. Suuret uutiset levisivät kyllä nopeasti, mutta oltiin kaukana niin sanotusta reaaliajasta. Tämä ei kuitenkaan ollut tärkeintä. Tiesimme, ettemme tiedä monia tärkeitä asioita, jotka vaikuttavat kaiken taustalla. Maailmanpolitiikan suuret päätökset perustuivat todennäköisesti kulissientakaisiin sopimuksiin, joista saataisiin tietoa vasta kymmenien vuosien kuluttua.

Maailmanpolitiikan päättäjätkään eivät tunteneet toisten osapuolten salaista aineistoa tai tunsivat sen korkeintaan hyvin pintapuolisesti. Totuus selviäisi vasta viidenkymmenen vuoden kuluttua tai ehkä sadan, arkistojen auetessa. Tässä suhteessa ei ehkä kovin paljon ole muuttunut.

Optimistisen näkemyksen mukaan ymmärrämme siis nykyisyyttä viimeistään sadan vuoden kuluttua, vaikka tietenkään emme nyt. Silloin tiedämme yhä sen, mitä nyt luultiin ja tavoiteltiin tulevaisuudelta, mitä pelättiin ja mitä päätettiin riskeerata. Mikä tärkeintä, silloin tiedämme myös sen, mitä nyt ei tiedetä eikä voidakaan tietää. Se, mihin nykyiset päätökset johtavat, ei tietenkään ole ennakolta todistettavissa, mutta selviää aikanaan.

Jälkiviisauden valossa ymmärrys lisääntyy olennaisesti ja nostaa suurella varmuudella esille myös tekijöitä, joita nyt on väheksytty ja laiminlyöty tai otettu vain vajavaisesti huomioon. Suuri maailmanlama saattaa olla tulossa tai jo alkanut, mutta emme tiedä mitä se tuo mukanaan. Sen aikanaan synnyttämiä ja siihen reaktiona tehtäviä päätöksiä ei ole vielä tehty. Megatrendit ovat nähtävissä, mutta niiden konkreettinen merkitys ei. Ehkä palataan vielä protektionismiin? Ehkä ei?

Kasvaako maapallon väkiluku todella monella miljardilla ja nimenomaan Afrikan takia vai taittaako jokin tekijä tämän kehitystrendin? Jatkaako maailman ilmasto todella lämpenemistään ennustetussa tempossa vai tapahtuuko jotakin muuta? Ihmissuku näyttää kovin vakaasti uskovan, että kehityksen avaimet ovat juuri nyt sen omissa, kylläkin huonoissa käsissä, mutta huominen kehitys saattaa antaa aihetta johonkin muuhun näkemykseen.

Vanhat aikalaistilitykset ovat kiinnostavia. Oswald Spenglerin kirja Ratkaisun vuosia ilmestyi hiukan natsien valtaanpääsyn jälkeen. Kirjoittajan katse ei kuitenkaan pysähtynyt ajankohtaiseen politiikkaan, vaan etsi aikakauden kulttuurisen muodon merkityksiä. Megalomania, kaiken arviointi rahassa, kvantiteetin herruus ja kvaliteetin hiipuminen, vanhan Gemeinschaftin hajoaminen, suurkaupunkilainen juurettomuus ja värillisten rotujen alkava vapautuminen näyttivät kiinnostavammilta kuin se ilmeinen tosiasia, että elettiin maailmansotien aikakautta. Värillisten kansojen uuden teollisuuden aiheuttama taloudellinen uhka oli Spengleristä yksi ajan suurimmista haasteista ja hyvinkin ajankohtainen.

Kulttuurin rappio oli Spenglerille todellisuuden keskeistä ainesta ja poliittisen historian tapahtumat ja konstellaatiot vain pintakuohua. Toki hän kannatti kansallista vallankumousta ja preussilaisuuden mielestään ylevää ydintä. Kulttuuria ei voinut korjata, mutta sen puitteissa oli vapausasteita. Hitlerin politiikka ei kuitenkaan vakuuttanut, eikä filosofi tainnut ottaa itävaltalaista korpraalia täysin vakavasti. Ei kai moni muukaan niin tehnyt. Toki poliitikkoja oli kaikenlaisia ja groteski lama-aika nosti pinnalle vastaavia hahmoja joka puolella.

Suomalaisen älymystön Pidot Tornissa pidettiin merkittävänä vuonna 1937. Keskustelun suuria kysymyksiä olivat Suomen kulttuurinen orientaatio, suomalaisuuden olemus ja jopa urheilun merkitys. Neuvostoliiton suuri terrori jäi keskustelun katveeseen, vaikka varmasti vaikutti maan imagoon siinä kuin natsismin vastenmieliset ilmiöt Saksan hahmoon ja arvovaltaan.

Tornin pitoja enempää kuin Spenglerin kirjaakaan voi nykyään tuskin olla lukematta ilman, että ajattelisi niitä asioita, joita kirjoista puuttuu. Saksan ”kansallinen vallankumous” toi seurauksia, joita kukaan ei varmasti voinut tietää eikä edes aavistaa. Tornin pitojen keskustelijoille ajatus Neuvostoliiton ja Saksan yhteistyöstä ei ilmeisesti ollut lainkaan mahdoton, mutta mitä he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet, että Englanti ja Yhdysvallat liittoutuisivat vain parin vuoden kuluttua Neuvostoliiton kanssa taistellakseen Saksaa vastaan ja Eurooppa näkisi tuhoamissodan, josta Verdunin barbaria oli vasta esimakua?

Mielikuvitus ei toki tunne rajoja, mutta uskottavuus tuntee. Jopa kaunokirjallisten teosten on yleensä otettava huomioon, ettei lukija viitsi tuhlata aikaansa sellaisiin sepustuksiin, joiden toteutumisen todennäköisyys on nykyajan perspektiivistä katsoen huono. Siitä huolimatta sellaiset vaihtoehdot ovat toteutuneet usein.

Olisi kiinnostavaa pohtia, mitä tässä ajassa on sellaista, jota emme kykene näkemään tai minkä laiminlyömme vaikka sen näemme. Mistä asioista tulevaisuus on meitä kerran syyttävä ja mistä kiittävä, jos mistään. Nähdäänkö tämä aikakausi joskus hukattujen tilaisuuksien traagisena aikakautena ja jos niin miksi? Vai nähdäänkö se pikemminkin järjettömien päätösten tai tekemättä jättämisien koomisena tai ehkä tragikoomisena aikana, jolloin kyllä ymmärrettiin, mitä ollaan tekemässä, mutta päätettiin toivoa, ettei se, mikä oli ilmeistä, sittenkään tapahtuisi?

Meillä on nykyään tietoa maailman fyysisen ja sosiaalisen kehityksen megatrendeistä, mutta ei siitä, mitä konkreettisesti tulee tapahtumaan. Emme myöskään tiedä, miten nuo nyt niin ilmeiset trendit tulevat vielä muuttumaan tai tulevatko ne. Historia tuntee runsaasti esimerkkejä bifurkaatioista: jossakin vaiheessa se, minkä piti olla ikuisesti normaalia ja ilmeistä kehitystä tai edistystä, lakkasikin olemasta sellaista.

World Values Survey-projektin pohjalta voidaan olettaa, että tulevaisuudessa kaikki yhteiskunnat alkavat arvojensa puolesta muistuttaa yhä enemmän Ruotsia sellaisena kuin sen nyt tunnemme. Suvaitsevaisuus ja sekulaari humanismi ovat olleet ja ovat nousussa, joka jatkuu ja jatkuu.

Mutta jatkuuko se enää kauan? On mahdollista ja jopa todennäköistä, ettei edes tulevaisuuden Ruotsi ole arvojensa puolesta samanlainen kuin tämän päivän Ruotsi. Myös Eurooppa ja Amerikka voivat muuttua yllättävän nopeasti. Suurin osa ihmiskunnasta ei kannata suvaitsevuutta ja sekulaaria humanismia, vaan vastustaa niitä, usein kiihkeästi. Ne näyttävät kuuluvat nimenomaan vauraan hyvinvointiyhteiskunnan arvoihin. Entä jos niiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen pohja tuhoutuu?

Elämme varsin kummallista aikakautta ja tulevaisuus tuntuu juurin nyt poikkeuksellisen arvaamattomalta. Maailman talouden ja politiikan navat ovat siirtymässä. Rationaalisuuden ja humanismin haastavat yhä röyhkeämmin keskiaikainen teokratia ja maaginen ajattelu.

Kuin huomaamatta myös pasifismi ja edistysajattelu syrjäytyvät yhä selkeämmin militarismin ja nihilismin tieltä. Sentimentalismin puutarhassa kukoistavat yhtäläisellä oikeudella saatanallinen raakuus ja kyynelöivä hempeys. Järki ja kohtuus ovat ne asiat, joita siellä ei siedetä. Ihmiset, jotka haluavat kokea itsensä hyviksi ja moraalisesti arvokkaiksi, pitävät kunnia-asianaan ainakin nyökkäillä hyväksyvästi primitiiviselle raakuudelle ja imbesilliydelle sikäli kuin eivät aktiivisesti osallistu niiden rahalliseen ja moraaliseen tukemiseen, mitä pidetään kaikkein arvokkaimpana.

Vaikka tämän aikakauden kohtalokkuus yleisesti ainakin aavistetaan, näyttää ainakin niin sanotun sivistyneistön piirissä vallitsevan jonkinlainen huonon omantunnon henki, joka ilmenee myötäsukaisuutena kaikkea avointa typeryyttä ja vaateliasta röyhkeyttä kohtaan, mikäli se uskaltaa arvostella omaa kulttuuriamme. Tämä ei lupaa hyvää.

Nykyajalle leimallista on, ettei tärkeimpiä ja koko tulevaisuuden kannalta keskeisiäkään asioita haluta nähdä, vaikka ne ovat silmien edessä. Kuitenkin on ilmassa selvä tietoisuus suurista muutoksista. Minkä edessä olemme nyt? Mikä on vastuumme tuleville sukupolville?

 Nykyajassa on aina läsnä asioita, joita emme tiedä emmekä voi tietää ja ne saattavat olla ratkaisevan tärkeitä. On kuitenkin myös asioita, jotka tiedämme ja jotka myös ovat ratkaisevan tärkeitä. Vastuumme tässä maailmassa koskee sitä, miten hoidamme nuo jälkimmäiset. Löyhistä unelmistamme ei tulla maksamaan mitään.