Andreaksen lipun alla

Ruudinkäryä Itämerellä

 

Anatoli Taras, Venäjän purjelaivaston taistelut ja sotaretket vuosina 1696-1863 (Анатолий Тарас, Сражения и кампании русского парусного флота (1696-1863 гг.), Миснк, «Харвест» 2007, 667 с.

Historian ja ehkäpä erityisesti sotahistorian harrastus on Venäjällä lisääntynyt räjähdysmäisesti sitten Neuvostoliiton romahduksen.

Asia on ymmärrettävä. Neuvostokaudella nähtiin tavattomasti vaivaa historiankirjoituksen poliittisen korrektiuden turvaamiseksi ja se merkitsi sekä aihepiirien rajoittamista, tutkimustulosten poliittista määräämistä että ”väärien” ja hankalien lähteiden ja tutkimusten saattamista pois yleisön saatavilta. Tuloksena oli yleensä oikeaoppista ja tavattoman tylsää tekstiä, joka keskittyi suuriin linjoihin.

Merisotahistoriaa ei suinkaan voi pitää erityisen sensitiivisenä historian alueena, mutta sielläkin menneisyyden poliittinen merkitys oli aina otettava huomioon eikä vanhojen tsaarinaikaisten tutkimusten lukeminen välttämättä ollut Neuvostoliitossa hyödyllistä nykyhetken kannalta.

Toki Venäjän loistavat voitot innoittivat myös neuvostohistorioitsijoita etenkin 1930-luvun lopusta lähtien, mutta muusta ei enemmälti tietoa levitetty. Toki innokas asianharrastaja saattoi ilman erityisiä ongelmia päästä myös vanhojen kirjojen äärelle.

Niin tai näin, mutta historiaan kohdistuva erityinen jano neuvostovallan jälkeisellä Venäjällä on tosiasia. Kirjakaupat ovat täynnä etenkin sotahistoriaa, josta osa tietenkin on hurraaisänmaallista panegyriikkaa, mutta on mukana paljon muutakin ainesta.

Tämän kirjan kirjoittaja, valkovenäläinen psykologisten tieteiden tohtori on itse ollut kirjoittamassa 21 merisotakirjaa, jotka on liitteessä lueteltu ja jotka olivat ilmestyneet pelkästään vuosien 2000 ja 2007 välisenä aikana.

Vastaavia kirjatehtailijoita löytyy muitakin entisen Neuvostoliiton alueelta. Muuan sellainen on Suomestakin paljon kirjoittanut Aleksandr Širokorad.

Ymmärrettävästi kyseessä ovat kirjallisuudelle eikä alkuperäislähteille perustuvat kompilaatiot, niin myös tässä tapauksessa. Siitä huolimatta tällaiset kirjat eivät ole epäkiinnostavia. Suuri yleisö lukee juuri niitä.

Neuvostoaikaisissa esityksissä saatettiin aivan estottomasti ”vetää kotiinpäin” esimerkiksi unohtamalla kokonaan Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, joka oli Venäjän rökäletappio ja sen sijaan hehkuttaa ensimmäistä, jossa venäläiset voittivat. 

Hankoniemen  (Gangut) eli Riilahden taistelua vuonna 1714 jo Pietari Suuri itse suurenteli nimittämällä sitä ”merelliseksi Poltavaksi”. Taras kertoo, miten hän henkilökohtaisesti huolehti siitä, että asiasta kerrotiin oikeassa sävyssä saksalaisissa ja hollantilaisissa lehdissä. Se maksoi rahaa.

Myös taistelun sisältöä muutettiin tarkoituksenmukaiseksi. Tykkiproomu Elefanten ylennettiin kertomuksissa ja kuvissa fregatiksi ja koko taistelun osanottajien määräähän on näihin päiviin saakka ollut tapana manipuloida laskemalla mukaan ne purjealukset, jotka olivat niemen kärjessä ja jotka eivät voineet osallistua taisteluun.

Itse asiassahan venäläiset käyttivät hyväkseen hetkellistä kymmenkertaista ylivoimaansa, kuten Taras huomauttaa. Toki sellainen on sodassa sallittua.

Kirjoittaja ei myöskään jätä kertomatta sitä, että Uumajassa laivasto valtasi kaupungin ilman taistelua, jonka jälkeen asukkaat ryöstettiin, naiset raiskattiin ja talot poltettiin. Tällaiset, sinänsä ajan kuvaan kuuluneet seikat oli neuvostoaikana tapana jättää mainitsematta.

Grönhamnin eli Föglöfjärdin taistelun tappiotiedot ovat venäläisessä ja ruotsalaisessa historiankirjoituksessa olleet vanhastaan kovin erilaiset. Venäläinen wikipedia kertoo ruotsalaisten menettäneen siellä neljä fregattia ja vaikenee omista alustappioista. Ruotsalainen versio sen sijaan väittää venäläisten menettäneen 43 kaleeria ja 2000 miestä yhteensä 11000:sta.

Omia miehiä oli taistelussa mukana noin tuhat miestä, joten yllättävästi komea voitto tuli kotiin, vaikka puolet miehistä kaatui (103) tai joutui vangiksi (407).

Myös Taras hyväksyy ruotsalaisten ilmolittamat henkilötappioiden määrät ja 43 kaleerin tuhoutumisen. Ne olivat niin pahoin vaurioituneita, että ne jouduttiin polttamaan. Mainittakoon, että monet haavoittuneista molemmin puolin olivat saaneet palovammoja ruutikaasuista, kun tulitettiin lähes kylki kylkeä vasten.

Itse olen muuten sitä mieltä, että tämäkin epäsuhta kannattaisi kunnolla selvittää ruotsalais-venäläisessä seminaarissa. Eräiden venäläisten tietojen mukaan venäläiset menettivät ainakin yhden kaleerin, mutta tuskin sentään 43:a.

Kustaa III:n sodasta Tarasilla on aika pitkä tarina, jossa kuvataan usein tarkoin myös yksittäisten laivojen ja kapteenien toimintaa, mikä ei ole vailla kiinnostavuutta.

Kirjoittaja jakaa auliisti myös kehuja ja moitteita niin venäläisille kuin ruotsalaisillekin. Jälkimmäisten yksittäissuoritukset olivat usein hyviä ja erinomaisiakin, mutta usein munattiin hyvätkin tilanteet päättämättömyydellä ja horjuvuudella. Näin esimerkiksi tunnetussa taistelussa Tallinnan redillä, jossa asia olisi kannattanut viedä loppuun.

Venäjän laivasto olisi voitu tuhota ja sehän juuri olisi ollut Södermanlannin herttua Kaarlen velvollisuus. Vastaavasti myös Nassau-Siegenin prinssin olisi pitänyt käyttää Ruotsinsalmen ensimmäisen meritaistelun tuloksia paremmin hyväkseen. Toki se oli voitto, mutta ei perinpohjainen.

Ruotsinsalmen toisen meritaistelun tulosta ei tässä kirjassa peitellä. Se oli Ruotsin suuri voitto, mutta Viipurin läpimurto oli miltei yhtä suuri voitto venäläisille. Taras toteaa, että ruotsalaisten väitteet venäläisten jopa 7000 hengen tappioista on selvästi liioiteltuja, mutta venäläisten viralliset luvut (147 kaatunutta, 164 haavoittunutta) taas selvästi alimitoitettuja.

Joka tapauksessa ruotsalaiset menettivät Viipurin läpimurrossa 64 alusta, joista 7 linjalaivaa ja 3 fregattia ja jopa 4000 henkeä kaatuneina ja haavoittuneina.

Toki venäläisten tappiot sitten heti Viipurin jälkeen seuranneessa toisessa Ruotsinsalmen taistelussa olivat 72 alusta ja rivistä pois joutui peräti 9500 henkeä, kertoo kirjoittaja.

Merisota oli karua toimintaa, jossa taistelut muodostivat vain osan kurjuudesta. Asuinolot, kylmyys ja kosteus, alituinen ja usein epämiellyttävä keinunta, kurja ravinto ja taudit tekivät elämästä usein helvetin jo ennen kaatumista tai, mikä pahempaa, vakavaa haavoittumista ja joutumista lasarettiin kuolemaan hitaasti ja tuskallisesti.

Luulen, että tekijä osuu oikeaan sanoessaan, että tuolloin laivastoissa elettiin kurjasti, mutta onneksi vain lyhyen aikaa.

Huolimatta pikku epätarkkuuksista, pidän tätä kirjaa varsin myönteisenä kokemuksena. Kirjoittaja on mitä ilmeisin laivastofriikki, shiplover (шипловер), kuten kirjassa kerrotaan, mutta ei kuitenkaan sokean chauvinismin elähdyttämä.

Kirjan kuvamateriaali on hyvin laajaa ja kiinnostavaa, värikuviakin on toistasataa kappaletta.