Ismit eivät selitä mitään

What do you want to do ?

New mail

Peiliin katsomisen aika

 

Amerikan synkkään historiaan kuuluu kansalaisoikeusliike, jonka taustalla on rasisimi, rotuun perustuva erottelu, segregaatio.

Rotusortoa on suhteellisuudentajuisen tarkkailijan tietenkin turha yrittää Suomen historiasta kaivella, vaikka onkin mahdollista löytää merkkejä pienten kulttuurienklaavien eristymisestä ja vastakohtaisuudesta valtakulttuuriin nähden. Kyseessä ovat olleet marginaalit tai marginaalien marginaalit eivätkä kokonaiset kansat kuten vaikkapa Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa.

Mutta Nihil est ab omni parte beatum sanoivat kai jo muinaiset roomalaiset ja ehkä jotkut ennen heitäkin. Kaunottaren kasvoissa pieni näppylä vain korostaa kokonaisuuden harmoniaa. Kaikessahan toki jotakin vikaa on, mutta juuri ulottuvuudella rotu (tai siihen liittyvä kulttuurinen eristyminen) ja kansalaisoikeudet, ei Suomen historiassa ole ollut moittimista.

Tilanne voi olla muuttumassa, vaikka olisi aika fantastista olettaa, että voisimme siirtyä jonkinlaiseen kulttuuriseen Amerikkaan ihan vain sillä perusteella, että tänne muuttaa yhä enemmän erilaisia ihmisiä. Omat ongelmamme me heistä kyllä voimme saada ja sitä mahdollisuutta sietää vakavasti varoa (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=slummit ).

Tuo äskeinen niin sanotun BLM-liikkeen leviäminen meillekin oli kaikessa absurdisuudessaan paljon puhuva. Kukaan ei kehdannut sanoa, että meillä olisi samanlainen ongelma, mutta sen sijaan käytettiin kyllä asian vierestä sangen oireellisia puheenvuoroja.

Rasismi on termi, jolla kuvataan ja selitetäänkin nykyään poikkeavien ryhmien suhdetta valtaväestöön. Siinä viitataan sortoon, mutta koska kukaan ei näytä meillä vielä kehdanneen esittää poikkeavia ryhmiä varsinaisesti sorronalaisiksi, on turvauduttu epämääräisempään termiin, ainakin sen näemmä ajatellaan siirtävän kaiken vastuun valtaväestölle.

Amerikassa on juuri nyt suurta muotia kilpailla uhripääoman määrässä ja asiaan on kehitetty oikein erityinen työkalukin, jota kutsutaan intersektionaaliseksi feminismiksi. Siinä pyritään hankkimaan mahdollisimman paljon pisteitä synnynnäisillä ominaisuuksilla ja tiettyihin ryhmiin kuulumisella.

Antiikin aikanahan kilpailtiin hyveillä ja olisi ollut mahdotonta kuvitella jonkin plebeijin nousevan kansainväliseksi symboliksi pelkästään sillä, että joutui jonkin ammattitaidottoman liktorin käsissä kärsimään enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.

Meillä yhteiskunta on sijoittanut maahan saapuvien hyvinvointiin keskimäärin paljon enemmän resursseja kuin kantaväestöön, joten uhripääoman löytämiseen tarvittaisiin jo aimo annos mielikuvitusta. Sen olemassaolosta esiintyykin erilaisia mielipiteitä, kuten voitiin havaita äskettäisen Seida Sahrabin esiintymisen takia nousseessa äläkässä.

Aidon intersektionalismin (ei siis internationalismin) hengessä jotkut tummemmat ja muutenkin surkeampina esiintyvät halusivat kieltää sellaisten mielipiteiden esittämisen, jotka antoivat arvoa suomalaisen yhteiskunnan ponnisteluille yhtäläisten mahdollisuuksien takaamiseksi maahanmuuttajille.

Eihän tämän genren puitteissa voidakaan puhua ihmisten omista velvollisuuksista tehdä jotakin yhteiskunnalta saamiensa etujen vastineeksi. Puhuminen yhteiskunnan taholta tulevasta sorrosta olisi taas meillä niin mieletöntä, ettei kukaan ole sitä vielä kehdannut tehdä. Niinpä tyydytään epämääräiseen asenteista ja ajatuksista syyttämiseen.

Tosiasia toki  on, että etniset enklaavit vain näyttävät kaikesta huolenpidosta huolimatta vain eristyvän valtaväestöstä ja pitkällä ja jo keskipitkällä aikavälillä on olemassa vaara slummikulttuurin syntymisestä. Se tarkoittaa yhteiskunnan tuella ja rikoksilla elämistä hyväksyttynä elämäntapana.

On puhuttu tulokkaiden kotouttamisen ongelmasta, mutta termi taitaa jo pikkuhiljaa unohtua. Tulijat eivät enää joudu sopeutumaan kantaväestön elintapaan ja kieleen, vaan löytävät heti paikkansa oman enklaavinsa piiristä, joka myös sosiaalistaa heidät uuteen elämätapaansa.

Suomalaisiksi monet eivät halua tulla, vaikka kenelläkään ei näytä olevan mitään sitä vastaan, että he elävät Suomessa ja suomalaisen yhteiskunnan tukia nauttien.

Tämä on sitä monikulttuurisuutta eli multikulturalisimia, joka on epäonnistunut ratkaisu, kuten monessa maassa arvovaltaisesti todettiin jo parikymmentä vuotta sitten. Se synnyttää väistämättä ongelmia, jotka eivät selviä sillä, että toistetaan rasismin mantraa. Ratkaisu voisi olla vain integroituminen yhteiskuntaan.

En toki väitä, etteivät monet tulokkaat jo olisi integroituneet, jotkut jopa aivan mainiosti. Ongelma onkin siinä, että tämä tie vaatii ponnisteluja ja jopa uhrauksia, kun taas jättäytyminen yhteiskunnan elätettäväksi ja omista ongelmista ruikuttaminen on palkittua ja moraalisesti tuettua toimintaa.

Meillä ei totisesti ole tarvetta millekään mustien eikä liioin ruskeiden tai muun väristen kansalaisoikeusliikkeelle. Sen sijaan olisi kyllä paljonkin tilaa ja tilausta kansalaisvelvollisuusliikkeelle ja sille, että vaaditaan jokaiselta omaa panosta ja vastuuta elämästään.

Tulokkaiden omassa piirissä olisi huolehdittava siitä, että oman ryhmän piirissä noudatetaan ja kunnioitetaan valtaväestön lakeja ja tapoja. Mikään, edes uskonnollinen koodeksi tai isien perinnäistavat eivät saa olla sitä korkeammalla. Saapuminen vieraaseen maahan on vapaaehtoista ja merkitsee siellä vallitsevien tapojen hyväksymistä. Muussa tapauksessa ympäröivä yhteiskunta vastaa omalla tavallaan.

Toiseksi, suljettujen kuttuurienklaavien syntyminen on sallimatonta. On luonnotonta, mikäli jokin ryhmä pitää ”omiaan” muita ihmisiä arvokkaampina ja esimerkiksi estää jälkikasvultaan seurustelun kantaväestön edustajien kanssa.

Tällaiseen käytökseen, jota tietenkin täydellä syyllä voisi myös kutsua rasismiksi, sisältyy näköjään säännöllisesti myös kaksoisstandardi: omia naisia estetään seurustelemasta kantaväestön miesten kanssa samaan aikaan kun oman ryhmän miehet pyrkivät hyvin uutterasti menestymään kantaväestön naisten parissa.

Mikäli vierasta alkuperää oleviin ryhmiin suhtaudutaan jotenkin eri tavoin kuin kantaväestöön, on ryhmien velvollisuus ensin tutkia omaa käyttäytymistään. Mikäli kontakteja on vähän, syntyy väistämättä ennakkoluuloja, mutta eivät kaikki ennakkoluulot suinkaan ole perusteettomia. Maine ansaitaan, ei sitä saada määräilemällä tai julistamalla.

Suomalaisten maine on kerran maailmassa ollut varsin heikko, mutta siitä on tullut ajan myötä erinomainen ja se on saatu aikaan kovalla työllä eikä ruikuttamalla.

Mikäli nykyään tässä maassa asuvat vierasheimoiset haluavat ansaita maineensa parantamisen, ei se tule onnistumaan marssimalla jonkin amerikkalaisen slummiasukkaan puolesta. Myös kantaväestön ryhmittyminen sellaisen tunnuksen alle on väärän puun haukkumista.

Rasismiksi leimatuilla asenteilla, joilla ei usein ole rodun kanssa mitään tekemistä, ei kannata selittää puuttuvaa kykyä tai halua integroitua yhteiskuntaan. Suomessa ei kenenkään kansalaisoikeuksia rajoiteta ja voidaan siksi myös vaatia, että jokainen yksilö tekee omasta puolestaan parhaansa maksaakseen yhteiskunnalle takaisin saamansa huolenpidon.

Kulttuurienklaavien velvollisuutena on avautuminen ja integroituminen valtakulttuuriin. Valtakulttuurin tehtävänä taas on huolehtia siitä, että enklaavit pysyvät tarpeeksi pieninä voidakseen integroitua. Mihinkään segregaatioon ja siitä sikiävään slummikulttuuriin ei pienellä maallamme ole varaa.