Patsaiden kohtaloita

Kun patsaat kaatuilevat

 

Marek Tamm, Jaak Valge, Rita Valge, Monumenty i vlast. Katalog naružnoj ekspozitsii monumentov sovetskoj epohi, sobrannyh Estonskim istoritšeskim muzejem. Eesti Ajaloomuuseum 2020, 190 s.

 

Se, jolla valta on, haluaa kertoa siitä myös monumenteillaan. Virossa valta vaihtui monet kerrat ja sen mukaisesti myös monumentit.

Venäjän vallankumousta edeltävän ajan monumentit olivat enimmäkseen saaneet olla rauhassa, mutta Viron ensimmäisen tasavallan ahkerasti pystyttämät patsaat kaadettiin useimmiten jo lyhyellä neuvostovallan kaudella vuosina 1940-41. Saksalaiskaudella 1941-44 niitä palautettiin ja sen jälkeen sitten taas kaadettiin.

Kun puna-armeija palasi, puhdistettiin myös patsaat. Entiset kaadettiin nyt varsin perusteellisesti ja pystytettiin niiden sijalle tiheä kasvullisuus uuden mytologian mukaisia symboleja.

Myytit Viron kansan taistelusta sortajiaan vastaan ja suuren Venäjän kansan siinä antamasta veljellisestä avusta nousivat keskeisiksi ja se, mikä oli niiden kanssa ristiriidassa, vastaavasti tuhottiin.

Sankarigalleriaksi tarkoitetusta kokoelmasta tuli varsin irvokas. Vuoden 1924 maineettoman putschin kunniaksi pystytettiin Baltian asemalle suuri monumentti, jota kansa alkoi nimittää Moskovan junaan juoksijoiksi. Sanottiin myös, että se on ainoa monumentti kansannoususta, jossa kaikki sen osallistujat ovat mukana…

Ilmeisen tyhjästä kehitetty sankaritarina syntyi myös Leen Kullmanin ympärille. Hän oli desanttina saapunut vakooja, joka muka ammuttiin, kun hän oli sylkenyt vangitsijansa kasvoille. Yhtään tietoa ei hänen huuliltaan herunut viholliselle…

Varmuutta tapahtumien kulusta ei kirjoittajan mukaan ole, mutta se henkilö, jonka väitettiin tappaneen Kullmanin oli ainakin siihen aikaan itse pidätettynä. Kirjoittaja arvioi, ettei ole poissuljettua sekään, ettei Kullmania yleensäkään ammuttu, vaan että hän ryhtyi yhteistyöhön ja sai saksalaiselta vastavakoilulta uuden henkilöllisyyden.

Myyttsenä esitetään myös matruusi Jevgeni Nikonovin marttyyrikuolema. Hänet kuulemma poltettiin elävältä, mutta ainakaan esitetyt päivät eivät täsmää vallinneen sotatilanteen kanssa.

Näissä tapauksissa asian pihvi luultavasti on, kuten myös monissa muissa Neuvostoliiton sankarimyyteissä: yksi tarina saa symboloida kaikkia muita ja sen ympärille kehrätään tarinoita, jotka eivät ole totta, mutta jollaisia on toki saattanut olla. Paljon traagisia kohtaloita toki sisältyi ns. Suureen isänmaalliseen sotaan, jollainen Neuvostoliiton ja Saksan sota kuitenkin oli vain osalle virolaisia. Sen osuus ei tainnut edes olla kovin suuri.

Jo heti sodan jälkeen se paikka, jossa kauan sijaitsi ns. pronssisoturi, nimettiin Vapauttajien aukioksi. Asia koettiin siinä määrin loukkaavana, että siellä sijainnut obeliski räjäytettiin pian. Asialla oli kaksi koulutyttöä(!). Vastaavan kohtalon koki pari muutakin sen kaltaista monumenttia.

Neuvostovallan oli koko ajan pyrittävä todistamaan legitimiteettiään, joka oli heikoissa kantimissa. Suuren isänmaallisen sodan uhrien esille nostaminen oli yksi tapa yrittää sitä. Toinen oli virolaisten, kovin harvalukuisten kommunistien ja huomattavasti lukuisampien yhteistoimintamiesten esille nostaminen. Patsas oli aina väkevä argumentti ihmisen historiallisen roolin puolesta.

Niinpä esille nostettiin monia, myös sangen odiöösejä hahmoja. Vanhoja bolševikkeja olivat Hans Pöögelman, Jakob Palvadre, August Kork ja Jaan Anvelt. Heitä ja monia muita yhdistää se, että se neuvostovalta, jota he halusivat pystyttää, tappoi heidät. Toki heidät sitten myöhemmin rehabilitoitiin…

Tšekisti Viktor Kingissepp sai sen kunnian, että peräti kaksi kaupunkia nimettiin hänen mukaansa, toinen Venäjällä (Jaama/Jamburg) ja toinen Virossa (Kuressaare). Hänen urotöihinsä kuului muun muassa Aleksei Štšastnyin teloitus. Tämä meriupseeri johdatti Venäjän laivaston Helsingistä ja Tallinnasta jäiden läpi Kronstadtiin ja siten pelasti sen saksalaisilta. Itse teko toki nautti aina suurta arvonantoa ja Tallinnassa on yhä sille omistettu obeliski.

Kingissepp toki teloitettiin porvarillisen Viron toimesta, mutta harvat kai kuvittelevat, että mikäli sitä ei olisi tapahtunut, hän olisi säästynyt vuosien 1937-38 puhdistukselta…

Kirja mukaan Virossa lienee yhä noin 200 neuvostokauden monumenttia, joista monet eivät ketään loukkaa tai ovat jo tulleet maisemaan kuuluviksi, kuten Kivi-Jüri Kärdlassa, jota koulunsa päättäneillä on tapana käydä kastelemassa oluella.

Joka tapauksessa myös virolaiset ovat nyt puhdistaneet maansa varsin perusteellisesti sellaisista monumenteista, jotka häiritsevästi muistuttavat entisistä vallanpitäjistä, joilla ei enää ole valtaa. Vapaussodan ajan kymmenet tuhotut monumentit on palautettu ja uusia suunniteltu niiden tilalle.

Tässä prosessissa on ollut mukana suuria tunteita, kuten muistamme ns. Pronssiyöstä. Siinä oli jo valtioiden välinen normaali käytöskin katkolla.

Muualla Euroopassa asiaan on usein voitu suhtautua rauhallisemmin. Berliinissä neuvostosoturia ei tietenkään uskalleta siirtää minnekään, mutta sama on myös tilanne Wienissä. En tiedä Budapestin nykyistä tilannetta, mutta noin vuosikymmen sitten näytti keskustassa sijaitseva patsas tarvitsevan erityistä suojaa.

Erot valtioiden välillä ovat ymmärrettäviä ja elleivät ole, kannattaa tutustua niiden historiaan. Meilläkin Venäjän vallan aikuisia muistomerkkejä on säilytetty verrattain valikoidusti, mutta sentään suhteellisen hyvin. Tämä selittyy historiastamme, joka on varsin ainutlaatuinen.

Aleksanteri II:n patsas jo sinänsä oli aikoinaan protesti sortopolitiikkaa vastaan ja sen tuhoaminen osoittaisi vain tekijöidensä idiotismia. Neuvostovallan muistomerkkejähän meillä ei ole ja ne pari monumenttia, jotka siltä ajalta periytyvät, kuuluvat omaan historiaamme ja kannattaa ehdottomasti säilyttää.

Joku, en muista kuka, sanoi, että kannattaisi myös  Lenin-museon ohella perustaa meille Stalin- ja Hitler-museot. Tälle voin vain aplodeerata.

Omien patsaidemme kertoma tarina on oman kansallisvaltiomme tarinaa aikakaudesta toiseen. Se on syytä säilyttää sitä kartuttaen.  Se nykyinen totalitarismi, joka haluaa kaataa vanhat patsaat, haisee liiankin tutulle. Se on polvistujien ja saappaannuolijoiden ideologiaa, joka pelaa falskilla sentimentaalisuudella.

Niin kauan kuin kansalla on omanarvontuntoa, se kieltäytyy tanssimasta vieraan pillin tahdissa ja päättää itse, ketä kunnioittaa ja ketä ei.