Joko tai vai sekä että?

 

Aatteet ja hyödykkeet

 

Pyrkimys aineelliseen yltäkylläisyyteen näiden maalisten rientojemme tärkeimpänä päämääränä ei ole kovinkaan vanha asia. On väitetty, että jopa 1800-luvun lopun amerikkalaiset olisivat olleen sangen yllättyneitä, mikäli heille olisi kerrottu, että seuraavan vuosisadan suureksi ”ismiksi” tulee konsumerismi, kulutuksen palvonta.

On tietenkin selvää, että talous on se, joka sanelee elinehdot ja jonka turvaamiseen ihminen on kaikkina aikoina panostanut hyvin paljon. Yleensä talous on kuitenkin ymmärretty, tai ainakin haluttu ymmärtää suurempien tavoitteiden välineeksi.

Kun kirkkoisä Augustinus päätteli, että valtiot ilman korkeampia päämääriä olivat vain suuria rosvojoukkoja, hän puuttui juuri tähän kysymykseen. Käytännössä valtiot huolehtivat ennen muuta taloudellisista elineduistaan, jotka taas ovat sidoksissa sotilaalliseen voimaan. Mutta nämä kuuluvat välineisiin. Niitä on aina tarvittu varsinaisten arvojen edistämiseksi.

Nuo arvot ovat voineet sitten olla painotukseltaan uskonnollisia, moraalisia tai kansallisia. Pelkän taloudellisen hyödyn tavoittelua on yleensä pidetty syvällisiksi itsensä luokittelevien ajattelijoiden piirissä luonteeltaan häpeällisenä ja jopa poroporvarin silmissä se on voinut olla suorastaan rikollista. Tekopyhyyshän oli vielä 1800-luvulla normaali käyttäytymistapa.

Antiikin aikana kreikkalaiset tai ainakin merkittävä osa heistä, ateenalaisten tavoin piti olennaisena erottautumista Persian suurkuninkaan alaisuudesta huolimatta siitä, ettei tuo valta suinkaan merkinnyt sivistymättömyyttä tai köyhyyttä. Sen sijaan se merkitsi erilaisten arvojen kunnioittamista.

Konsumerismin kehittyminen muut arvot syrjäyttäväksi globaaliksi superideologiaksi alkoi siitä, kun tuotannon tehokkuutta huomattiin voitavan tavattomasti lisätä.

Silloin, kun valtaosan kansalaista oli raadettava pelloilla voidakseen elättää parin prosentin laajuisen joutilasluokan, ei ajatus yleisestä aineellisesta hyvinvoinnista ollut mahdollinen edes jotenkin järjellisissä utopioissa. Tällainen oli tilanne Suomessa 1800-luvun puoliväliin saakka ja vielä jonkin verran kauemminkin.

Sen jälkeen, kun huipputehokkaat tuotantolinjat saatiin tuottamaan automobiileja niin halvalla, että niiden hankkiminen tuli realistiseksi päämääräksi tavalliselle ahkeralle työmiehelle, oli päästy jo aivan uuteen aikakauteen. Amerikassa tämä tapahtui 1900-luvun alussa ja Eurooppa seurasi perässä sotien ja pula-ajan aiheuttamalla viiveellä, vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Elintason nousu oli sitten sitäkin nopeampaa.

Neuvostoliitossa, jossa huippuluokan elintasoa ja suorastaan niukkuuden voittamista ja rahan hävittämistä ryhdyttiin jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen vakavissaan toteuttamaan koko jättiläisvaltion tieteellisellä mobilisoinnilla, vastaavaa konsumerismin räjähdystä ei paradoksaalisesti tapahtunut lainkaan.

Sen sijaan siellä kyllä saavutettiin parhaimmillaan sellainen elintaso, jonka tavoittelemista oli pidetty realistisena, joskin kunnianhimoisena päämääränä ensimmäisen maailmansodan aikoihin: riittävästi terveellistä ruokaa jokaiselle, vakaa toimeentulo, asunto, koulutus, lomat ja sosiaalipalvelut. Kulttuuripalvelut ja huvit kruunasivat kaiken. Mitä muuta ihminen saattoi tarvita?

1950-luvulla ja vielä 1960-luvulla Neuvostoliitto ylpeili näillä asioilla ja sai osakseen ihailua meilläkin. Kenties autoja ei ollut kaikilla, mutta eihän niitä ollut vielä lännessäkään. Sen sijaan oli halpa julkinen liikenne, puoli-ilmainen leipä ja halvat vuokrat. Pitkät jonot kaikkialla kertoivat siitä, että kansalla oli rahaa yllin kyllin. Palkat nousivat aina tarjonnan edellä.

Kulutus räjähti sitten lännessä 1960-luvulta alkaen ja 1970-luvulla läntiset supermarketit alkoivat venäläisiin kauppoihin verrattuna näyttää ihmemaalta. Lisäksi reaalipalkat nousivat huimasti. Läntisen maailman ihmisistä oli tullut rikkaita.

Venäläiset eli siis neuvostoliittolaiset aatteet, joita valtion väitettiin toteuttavan, eivät pitkään jaksaneet innoittaa moniakaan niistä, jotka olivat itse nähneet konsumistisen yhteiskunnan ihanuudet. Vaihtoehto oli siis olemassa. Toki Neuvostoliitto kertoi rakentavansa ylivertaista kommunistista yhteiskuntaa, mutta sen toteutumista lykättiin harmillisesti yhä vain eteenpäin.

Kun Neuvostoliitto romahti, sen kansaa oli ruokittu aatteilla hyödykkeiden sijasta. Mutta myös jälkimmäisiä tarvittiin ja kun edes perushyödykkeet lopulta kävivät niukoiksi, menetti valtio uskottavuutensa.

Aatteita, uhrautumista ja kollektivismia korostava yhteiskunta joutui yhtäkkiä antamaan tilaa pelkkää konsumerismia saarnaavalle maailmankatsomukselle. Henkisesti tämä merkitsi tietysti kriisiä. Ei kommunismiin välttämättä ollut uskottu ihan kirjaimellisesti, mutta sen mukaan oli eletty. Nyt siltä vietiin kaikki arvo.

Ehtikö venäläinen yhteiskunta päästä nauttimaan samasta kulutusyhteiskunnasta, joka länsimaissa syntyi 1960-luvulta lähtien ja oli jo kehittynyt huippuunsa siinä vaiheessa, kun Venäjällä 1990-luvulla kahlattiin synkimmässä elintasokuilussa sitten 1940-luvun?

Uudenlainen materialismi, joka ei lainkaan muistuttanut marxismin dogmeista, omaksuttiin Venäjällä hämmästyttävän nopeasti. Se, joka on käynyt sekä 1990-luvun alun Venäjällä että 2010-luvun Venäjällä, tietää, mitä tämä tarkoittaa.

Muutos näkyi lähes kaikkialla. Suurten kaupunkien elämänmeno oli nyt täysin läntiseen verrattavaa ja uudet tuotteet olivat taas laadukkaita ja monipuolisia, toisin kuin neuvostoaikoina. Kehitys oli niin nopeaa, että voisi vaikka puhua vallankumouksesta.

Toki Venäjä koki sen vasta noin 30-40 vuotta läntistä maailmaa myöhemmin. Lisäksi on otettava huomioon, että se sukupolvi, joka siihen siirtyi, oli koko ikänsä kasvanut aivan toisenlaisessa henkisessä ja aineellisessa ympäristössä.

Suomalaiset ovat kansa, joka kansainvälisesti ottaen tempaistiin erittäin nopeasti pelloiltaan, hevosvetoisesta maataloudesta urbaaniin elämään, konsumerismin ja ylikansallisen kulttuurin piiriin. Venäjällä murros oli vieläkin suurempi ja äkillisempi. Sosiologit voisivat puhua sokeeratuista kohorteista. Muutamassa vuodessa edettiin kymmenien vuosien taival.

Mutta suuret hyppäykset kuuluvat voimisteluun eikä sosiologiaan. Uusi Venäjä laahaa vanhaa perässään taas kerran.

Putin on valinnut ideologiakseen nykyajan kannalta aivan toiseen aikakauteen kuuluvien antiporvarillisten ajattelijoiden kuten Leontjevin, Iljinin ja Gumiljovin ideoita. Yhteistä niille on ideoiden asettaminen aineellisen hyvän edelle ja kollektiivin asettaminen henkilökohtaisen edun tai onnen edelle.

Tämä on sinänsä hyvinkin terve piirre ajattelussa ja ilmeisesti se vetoaa erityisesti juuri niihin, jotka kantavat mukanaan neuvostokauden perintöä. Ikävä puoli asiassa on, että natsismin esi-isien tapaan nuo ideat korostavat myös kansojen ja valtioiden etujen vastakkaisuutta ja tavallisen kansalaisen velvollisuutta uhrautua valtionsa hyväksi. Sotahan tarjoaa siihen  mainion tilaisuuden.

Palkkiona tuosta uhrautumisesta ei ole yksilölle mitään, lukuun ottamatta tyydytystä siitä, että hän on saanut vähäpätöisellä elämällään olla mukana edistämässä valtionsa suuruutta ja kunniaa. Asia ei ole falski sellaisenaan, vastaavat asenteet olivat aikoinaan keskeisiä ihmisten elämässä. Koska yleinen hyvinvointi oli aikoinaan mahdotonta, ei siihen voinut ainakaan koko yhteiskunnan kannalta panostaa. Sankaruus sen sijaan oli elämää suurempia asia, joka oli kaikille avoin.

Konstantin Leontjev totesikin 1800-luvulla -kyynisesti tai ei- että sotilaan uhri on sellainen korkeampia arvoja edustava asia, joka oli tomppelienkin ulottuvilla: ”Kunnia, sotakunnia, niin, valtakunnan ja kansan sotilaallinen kunnia, sen taide ja runous, ne ovat tosiasioita. Ne ovat olemassa olevan luonnon todellisia ilmiöitä, ne ovat saavutettavissa ja siitä huolimatta korkeita”.

Tällaisia arvoja putinistinen Venäjä on nyt ryhtynyt kansalaisilleen voimaperäisesti tarjoilemaan jo koulujen alaluokilta lähtien. Neuvostoliitto väitteineen kommunistisen yhteiskunnan rakentamisesta tarjosi aikoinaan vaihtoehdon konsumerismille myös ulkomailla. Entä nyt, onko tämä vietitavaraa?

Pystyykö Putin edes kotimaassaan tarjoamaan vaihtoehtoa millekään, on kiinnostava kysymys. Joka tapauksessa hänen yleisönsä on suurelta osalta sellaista, joka on kasvanut muussa kuin konsumerismin hengessä. Nuori polvi taas näyttää olevan ainakin osittain imponoitunut niistä neuvostoajan suurista muistoista ja isien urotöistä, joita kansalle tarjoillaan väärennetyssä muodossa. Niinpä sankarien laakerit houkuttelevat…