Muuan aikamme erikoisuus

 

Kriittisyyden vaikeus

 

Kriittisyys on sivistyneelle ihmiselle välttämätön ominaisuus. Se ei kuitenkaan ole niin helppo asia, kuin kriittisyyttään toitottavista tiedotusvälineistä voisi päätellä.

Kriittisyys ei tarkoita jonkin asian vieroksumista, vihaamista tai parjaamista tai näiden yhdistelmää. Se tarkoittaa tutkivaa suhtautumista asiaan, sen pohdiskelemista, onko kyseessä oleva asiain tila hyvä vai vähemmän hyvä, onko se kukaties joissakin oloissa paras mahdollinen tai peräti ainoa mahdollinen ja mitä ja millaisia vaihtoehtoja sillä voisi olla. 

Asioiden suhteuttaminen on kaiken Α ja Ω. Ilman sitä päästään helposti aivan mielettömiin johtopäätöksiin. Tämä kyvyttömyys saattaa ilmetä nykyisyydessä, kun vaikkapa uskotaan Suomen hiilidioksidipäästöjen rajoittamisella saatavan jotakin merkittävää aikaan ilmaston lämpenemisen estämiseksi. Prosentit ja promilletkin menevät tässä iloisesti sekaisin. Historiankäsityksissä tolkuttomuudet ovat sitäkin suurempia.

Kun asioita ei aseteta yhteyksiinsä, saadaan etevä valtioviisaus näyttämään rikokselta, suhteellinen hyvinvointi kurjalta orjuudelta ja tasa-arvo ankealta sortojärjestelmältä.

Aikoinaan ns. kulttuurivallankumouksen vuosina muotiin tuli nimittää kriittisyydeksi kaikkea negatiivista suhtautumista oleviin oloihin, noudatettuun politiikkaan, herroihin, rouviin, valkoisiin miehiin ja niin edelleen. Samaan aikaan tuota negatiivisuutta alettiin pitää huomattavana älyllisenä suorituksena ainakin omissa piireissä. Asiaa kuvaa mainiosti Simo Salmisen Rotestilaulu:

 Se se vaan on sillä lailla

että tässäkin maassa on niin paljon mälsää,

ei sitä edes tartte kavereilta kysellä,

kun vaan viittii vähänkin tsiikata ympärilleen…

 

Kuten huomamme, Simo halusi tässä riisua gloorian niiltä ns. älyköiltä, jotka esittivät suurena intellektuaalisena saavutuksenaan sen, että pitivät tämän maan oloja ihan p*skoina. Kyllä hän sen asian ihan itsekin ymmärsi. Liksatkin olivat nyt sellaiset, että nälkä oli vieraana joka päivä, aina muutaman tunnin välein. Mikseivät asiat voisi olla paremmin esim. muijan työtilaisuuksien kannalta?

No, tätä samaa rotestilauluahan me nyt saamme joka päivä kuulla taas tuutin täydeltä ja äänessä ovat yleensä sellaiset tahot, joiden mielestä koko maamme historia on kunniaton, sen nykyisyys surkea ja tulevaisuuden kauhujen tarkastelu olisi niin ankeaa, etteivät siihen enää normaalit kiroukset ja inhon osoitukset riitä.

Tämähän on toki aivan sallittu, joskaan ei mitenkään fiksu lähtökohta. Se on luonteva ihmiselle, jonka sisäistä maailmaa hallitsevat suuri ankeus, kauna ja viha ja niiden ohella taipumus historiattomuuteen eli radikalismiin.

Yleensä nämä älyköt jollakin tavoin perustelevatkin näkemyksiään ja vertailua varten heillä on etenkin takavuosina ollut käytössään mielikuvituskuva jonkinlaisesta anti-Suomesta eli maasta, jossa asiat ovat ihan oikeasti aivan päinvastoin ja siis mitä järjellisimmin järjestettyjä ja loistavaa tulevaisuutta valmistelevia.

Tällainen anti-Suomi oli aikoinaan monelle Neuvostoliitto. Sen hillitön omakehu ja häikäilemätön valehtelu otettiin tietyillä tahoilla aivan täydestä. Siinä se oli maa, jota meidän k*sipäiset herramme olivat aina kohdelleet väärin, siitä valehdelleet ja sortaneet sen puolustajia.

Moni uskoi aikoinaan Petroskoin radion valheita ja houkutuksia ja suorastaan matkusti ihannemaahan kokemaan sen oloja käytännössä. Niskalaukaus tuli useamman kuin kymmentuhannen osaksi.

Juuri nyt on tai ainakin oli Suomeenkin saapumassa ns. woketus, jota typeristön eturintama heti sen synnyttyä kiiruhti kannattamaan ja ilmoittautui siihen Senaatintorilla makaamalla rähmällään kylmällä kiveyksellä. Siitä ei sen enempää.

Mutta nuo makailijat ovat vain osa sitä niin sanoakseni tosiasiakriittistä joukkoa, joka pitää tärkeänä myös hyökätä maamme -ja jokaisen muunkin eurooppalaisen maan- historiaa vastaan aivan tietyssä hengessä.

Historiaa voidaan aina haluttaessa tarkastella myös sorron ja alistamisen historiana. Ei ole koskaan ollut sellaista maailmanhallitusta ja yhteiskuntajärjestelmää, joka olisi toiminut absoluuttisen oikeudenmukaisuuden normien mukaisesti. Itse asiassa riisto on joskus ollut hyvinkin kovaa ja ihmisiä on jopa uhrattu järjettömästi ja epäoikeudenmukaisesti, etenkin utopiaan pyrittäessä.

Kun me vertaamme tuota puutteellista menneisyyttä kehittelemäämme ihannekuvaan, tekee tietenkin mieli tuomita moinen sikamaisuus. Kriittisyys eli järki, mikäli sitä on käytettävissä, pakottaa kuitenkin kysymään, millaisia vaihtoehtoja oli joskus todella ollut olemassa ja mitä niiden noudattamisesta olisi voinut seurata.

Toimivan maailmanhallituksen puuttuessa useimpien ihmisten on ollut pakko kuulua jonkin valtion, siis esivallan alaisuuteen. Sellaiset taas ovat kansojen konsertissa yleensä tavoitelleet kuviteltua etuaan ja maksattaneet kunnianhimonsa kansalaisillaan. Elämä on ollut kovaa, eikä vain tuon tai tämän valtion politiikan takia. Koko vallitseva systeemi jätti vähän vaihtoehtoja. Toinen ja ehkä vielä paljon pahempi herruus oli eteismatoksi heittäytyvän valtion kohtalona.

Miten kauheaa olikaan kuulua Ruotsin valtakuntaan ja menettää valtava määrä miehiä sen suurvaltasodissa! Naistenkaan olot eivät olleet hääppöiset ja rikkaudet kerääntyivät muutamien mahtisukujen rosvottaviksi.

Eikö meidän ole syytä kirota tuo kausi historiassamme ja puhua hurrista vain hammasta purren? Kuka korvaa kansallemme sen uhraukset ja kärsimykset?

Kriittinen, siis oikeasti kriittinen tarkastelija joutuu kuitenkin pakosta tekemään vastakysymyksen: mikä olisi ollut, siis voinut olla vaihtoehto? Vastaus on tietenkin selvä: Venäjä.

Vanhana russofiilinä ymmärrän Venäjän kansan ja venäläisen kulttuurin hyviä puolia, joista todella pidän. Suomen kansan suuri enemmistö oli kuitenkin aikoinaan talonpoikia, joille Venäjän valta ei mitään hyvää tarjonnut. Se olisi merkinnyt useinkin alentamista lähes elukan asemaan.

Oikeusvaltio oli myös meillä Ruotsin valtakunnassa vielä kauan kovin kehittymätön, ainakin nykyajan mittapuiden mukaan, mutta Venäjällä siitä ei voinut 1700-luvulla edes puhua. Tilanherran mielivalta ja rajoittamaton jopa 35 vuoden palvelus armeijassa oli laadullisesti toista kuin kotiolot Suomessa, jotka olivat niukat ja ankarat, mutta sentään omat ja siedettävämmät. Myös lain mukaan pyrittiin meillä elämään.

Toki Venäjän vallan kausi sitten toteuduttuaan 1800-luvulla oli Suomessa itse asiassa paljonkin parempi talonpojan näkökulmasta kuin se entinen Ruotsin vallan kausi (ja yhteisen kansan elämä oli yleensä parempaa, kuin muualla Venäjän valtakunnassa), mutta se selittyy sillä, ettei Suomea liitettykään Venäjän provinssiksi. Siitä taas oli paljolta kiittäminen sitä vastarintaa, jota suomalaiset, eikä vähiten talonpojat tekivät valloitussodan aikana. Lepyttelypolitiikka ostettiin osittain myös yhteisen kansan uhrauksilla.

Mutta kukaties me olimmekin riistäjiä joka sorkka? Tervaa ja puuta myytiin imperialismia ja kolonialismia toteuttavien laivastojen tarpeisiin, muutama miesoletettu toimi myös konemestarina tai kipparina peräti Kongo-joella. Ambomaalla maanmiehemme opettivat alkuasukkaita lukemaan ja siten osallistuivat heidän perinteisen kulttuurinsa tuhoamiseen…

Mutta tämä on jo liian primitiivistä, että siitä viitsisi enää sanoa mitään. Olemme tainneet siirtyä aikakauteen, jossa valitsevana ei enää ole edes normaali älyllinen vetelyys, vaan suorastaan taisteleva epäkriittisyys, joka ylpeilee julistamiensa tolkuttomuuksien asteella. Se on tila, jolle ei enää pääse normaalilla tyhmyydellä, paradoksaalisesti näyttää siltä, että siihen vaaditaan korkeakoulutusta.