Eräänlainen eliitti

 

Spriihumalan veljeskunta

Juhani Konkka, Tuhlattu aarre eli Sakari Korkian seikkailut Helsingin kirjailija- ja boheemimaailmassa. WSOY 1947, 314 s.

 

Kuten pari blogia sitten todettiin, Juhani Konkka harrasti monenlaista eläessään. Paitsi kääntäjänä, hän toimi lehtimiehenä, myös päätoimittajana ja toimitussihteerinä, uuden kansallissosialistisen (ei natsilaisen) puolueen puoluesihteerinä ja niin edelleen. Sitä paitsi hän oli tuottelias kirjailija.

Niinpä hän varmasti tunsi myös sen Helsingin boheemimaailman, joka tuolloin aika lailla keskittyi Brondinin ravintolan eli Brondan ympärille, ainakin päiväsaikaan.

Kieltolain aika lienee ollut myös boheemien suurta aikaa ja Lapuan liike oli aikakauden jonkinlainen huipentuma ja siihen ajankohtaan myös tämä romaani tai pikemmin parodioiva hulluttelu myös sijoittuu.

Kertomuksen keskushenkilö on suurehkon perinnön saanut poika maaseutukaupungista. Hän on onnistunut julkaisemaan myös runokokoelman, jota on myyty 21 kappaletta, mutta kehuttu kovasti ajan kulttuurin etujoukon piirissä.

Poika matkustaa siis Helsinkiin, jossa tunnottomat kulttuurijuopot kynivät hänet putipuhtaaksi puolessa vuodessa. Siinä ajassa poika myös muuttuu raittiista alkoholistiksi ja joutuu viimein rahattomana deliriumiin ja sairaalaan.

Kirjan kaikille hahmoille ei varmastikaan ole ollut vastinetta todellisuudessa, vaikka muutamat ovatkin tunnistettavissa, kuten Olavi Paavolainen. Myös Minna Craucher ja Vihtori Kosola ovat selviä tapauksia käyttääkseni hieman huonoa sanontaa.

Kirjan kuvaama uusi kulttuuriväen piiri on nimeltään Rakovalkea, ilmeinen parodia Tulenkantajista. Sen piirissä keskitytään pääasiassa mielettömään pämppäämiseen ja klassisen kirjallisuuden ja kirjailijoiden halveksimiseen. Itse asiassa, kuten tekijä antaa ymmärtää, koko vapaamittainen runous on yhtä tyhjän kanssa ja sellaista voi piruuttaan suoltaa vaikkapa kirjan verran päivässä ilman, että kukaan huomaa mitään.

Vaikka kirjan suhde todellisuuteen näyttää olevan kovin ohut, voi sitä lukea myös esimerkkinä aikakauden kielestä ja kuvitelmista. Millaiset olivat esimerkiksi tuon ajan parodian rajat ja boheemi elämäntapa?

Kuten sanottu, koko kirjan tapahtumagalleria on hyvin viinanhöyryinen ja kyseinen viina on sitä paitsi 96-prosenttista spriitä. Siitä saatava humala on yhä uudelleen raaka ja tolkuton ja ihmiset saattavat päivittäin käydä läpi kaikki humalan asteet hiprakasta sammumiseen. Kirjassa on myös luettelo erilaisista humalan lajeista ja juomisesta. Kirjassa naukkaillaan, maistellaan, sekoitellaan, ryyppäillään tai juodaan nyrkit savessa ja ollaan milloin missäkin päihtymyksen tilassa: hiprakassa, hutikassa, tuiterissa, hönössä, kekkulissa, pöhnässä, pätkässä, hyvässä hiivassa, aikamoisessa liemessä, täydessä seilissä ja raskaassa lastissa, kukutaan käkenä, huojutaan kapteenina ja lopuksi maataan sikana.

Kyseessä on nimenomaan kaikkein väkevimmän alkoholin nauttimiseen liittyvä humalahakuisuus, joka päättyy usein sammumiseen eli myrkytystilaan, jossa järkevän ajattelun jälkeen myös peruselintoimintoja säätelevät keskukset ovat lähellä lamautumista.

Kyseistä juomatapaa on nimitetty myös samanistiseksi, sitähän löytyy nimenomaan pohjoisilta kansoilta ja sen maantieteellinen aluekin on hahmotettavissa. Se on sama kuin tislatun alkoholin kulutusalue. Se ulottui aikoinaan länsi-itä-suunnassa Euroopassa Skotlannista Hollannin Pohjois-Saksan, Puolan ja Skandinavian kautta Venäjälle. Etelässä se rajoittui olutalueeseen ja sen jälkeen seurasi hienostuneempi viinivyöhyke.

Vain Venäjällä olutalue puuttui kokonaan välistä ja vodkan valtapiiri ulottui etelän viinialueille saakka.

No, uusi aika on muuttanut tämänkin asian. Venäjällä alkoi 1990-luvulla valtava olutboomi, joka vähitellen nakersi myös vodkan valta-asemaa. Humalahakuiset ruotsalaiset nappaavat yhäkin ruokaryypyn kerralla, mutta pysyvät nykyään kohtuudessa ja tanskalaiset, joilla on myös vahva olutkulttuuri, osaavat naukkailla sen verran kuin tarvitaan hauskan pitämiseen.

Mutta suomalaiset, kuten venäläiset, säilyttivät ainakin tietyissä piireissä kauan samanistisen viinakulttuurinsa ja joivat tolkun pois päästäkseen pahan maailman vaivoista vapaaksi ja sanoakseen suorat sanat koko maailmalle.

Nykyäänhän suomalaiset ryyppäävät useinkin vain saavuttaakseen puolitylsän pöhnän, jossa on hauska yksikseen naurahdella mieleen tuleville ajatuksille. Kulttuuripiireissä maistellaan viinejä ja bilettäjät käyttävät jauhoa.

Kyllä jauhojengi oli Suomessa olemassa jo 1920-luvulla, samoin kuin Venäjälläkin, mutta sen jälkeen alalla oli hiljaisempaa, kunnes sodan aikana ja sen jälkeen morfiini ja amfetamiini (pervitiini) tarjosivat joillekin valituille keinotekoisen paratiisin avaimet.

Kyllä tässäkin romaanissa ns. aineet vilahtavat, mutta se perusstimulantti oli kuin olikin viina, pirtu. Pirtu oli halpaa ja tehokasta ja kun kieltolaki-Suomen asukas matkusti tuon ajan Mekkaan eli Pariisiin, hän paradoksaalisesti tunsi itsensä kovin tyytymättömäksi. Tarjolla oli enimmäkseen vain viiniä ja pikkuruisia aperitiivejä. Joel Lehtosen Hirvo Törsö on esimerkki tästä.

Ylettömän viinalla läträämisen ohella boheemit keskittyivät vippaamiseen ja pummaamiseen. Panttilainakonttorit huolivat tuolloin kaikkea mahdollista risaisista takeista alusvaatteisiin ja yleensä kaikki mikä voitiin pantata, myös pantattiin. Yöt vietettiin milloin kenenkin lattialla tai sohvalla.

Juhani Konkka on toki kirjoittanut parempiakin kirjoja kuin tämä, jonka arvoa edes ajan tapainkuvauksena kannattaa epäillä. Jotakin ajatonta sentään kukaties löytyy erinäisten kirjan hahmojen keikailevasta poroporvarin säikyttelystä ja perusteettomasta oman nerouden palvonnasta.

Kannattaa huomata, että tämä kirja ilmestyi vasta vuonna 1947, vaikka kuvaa suunnilleen vuoden 1930 tapahtumia. Silti se näköjään katsottiin vielä julkaisemisen arvoiseksi. Jonkinlaista viihdekäyttöä kai sillä vielä oletettiin olevan.