Arvostuksia
ja arvottomuutta
Viimeisten sadan
vuoden aikana tasa-arvoistuminen, mukaan lukien sukupuolten asettaminen samalle
viivalle, on ollut hyvin huomattava megatrendi. Oli se sitä aiemminkin, mutta
ei puhuta nyt siitä.
Vuonna 1918, kun
maamme itsenäisyyttä turvattiin ja siinä samalla tapettiin tuhansittain omia
kansalaisia yhteiskunnallisen asemansakin vuoksi, olivat hierarkiat vielä
jyrkkiä ja aika selviä jopa virallisesti. Kaikki olivat tasa-arvoisia lain
edessä -noin periaatteessa- ja jokaisella oli aivan samanarvoinen äänioikeus ja
vaalikelpoisuus.
Silti olisi
kovin kevytmielistä ajatella, että mahdollisuudet olivat samanlaiset, saati
että jokainen arvosti toistaan yhtä paljon -samoja Jumalan lapsiahan tässä muka
oltiin- eikä kukaan ollut kyllin röyhkeä arvioidakseen jonkin toisen hurskauden
tai syntitaakan keskinäistä suhdetta. Sehän punnittaisiin pätevämmän tahon
toimesta.
Tosiasiassa eliitit
erottuivat hyvin selvästi rahvaasta, jolla myös oli omat hierakiansa. Kouluja käyneet
olivat oppineet ajattelemaan ja puhumaankin eri tavalla ja moni vielä halusi näyttääkin
sen.
Silti oli kuljettu
jo pitkä matka -sanokaamme nyt- keskiajan tai 1600-luvun tilanteesta. Silloin
hierarkian huipulla oli ehdottomasti hallitsija, jonka armo säteili sitten
eriasteisten virkamiesten arvostuksena. Kyseessä eivät olleet mitkään työntekijät,
vaan delegoidun vallan käyttäjät.
Arvostus on
tietenkin subjektiivinen asia, eikä keskiajalta ole käytettävissä luotettavia
sosiologisia mittauksia. On kuitenkin aihetta ajatella, että alimpana
arvostuksessa oli pyöveli, joka oli julkisyntinen, mutta oli siinä toimessa
muiden syntien tähden ja siksi hänetkin oli hyväksyttävä.
Esimerkiksi hyvä
paimen sen sijaan vaikkapa lampaankasvatusalueilla oli ammattimies, joka
parahimmillaan sai koirien avulla pidettyä suurenkin lauman koossa, kun taas kehno
suorittaja hukkasi elikoitaan suden suuhun.
Hyvä
ammattimiehet alalla kuin alalla olivat varmasti arvostettuja. Ei jokainen
osannut ollenkaan tehdä tynnyriä, rattaita, pukua tai kenkiä. Se, joka osasi ja
osasi vieläpä hyvin, oli varmasti yläpuolella muun tilattoman tai vähävoimaisen
rahvaan. Äveriäät maanomistajat olivat sitten erikseen, he rahoittivat työnsä
osaajat.
Suuresti arvostettuja
olivat aina perheen päät, joiden toimena oli Jumalan lain toteuttaminen ns.
ruohonjuuritasolla ja siinä yhteydessä he toimivat kaikkein korkeimman vallan
sijaisena, tosin vaihtelevasti muiden alaisina julkisella puolella. Näin oli
asia jo Iivana Julman Venäjälläkin, mistä pahamaineinen Domostroi antaa
elävän kuvan.
Ehkäpä hierarkian
poihjamudissa olivat sitten naimattomiksi jääneet ns. setämiehet ja
vanhatpiiat, jotka elivät toisten nurkissa. Mikäli he hallitsivat itse
omaisuuttaan tilanne oli toinen.
Mutta tämä nyt
on pelkkää spekulaatiota. Selvää joka tapauksesa on, että yhteiskunnan muutos
on aiheuttanut perusteellisen muutoksen myös ammattien arvostuksessa ja
tietenkin myös itse ammattinimikkeiden monisatakertaistumisen.
Pelkät ammattinimikkeet
eivät vielä paljoa kerro ihmisistä ja heidän todellisesta arvostuksestaan.
Niiden taakse voi kätkeytyä vaikka mitä, lähtien oman alan paremmasta tai
huonommasta osaamisesta henkilön tulojen ja omaisuuden määrään ja paikkaan
yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa, politiikassa ja muussa julkisessa elämässä.
Ammattinimikkeellä
on kuitenkin oma kaikunsa, joka yksinkertaisille aivoillemme antaa signaalin
siitä, mihin voisimme sijoittaa henkilön, jolla on tässä maailmassa vain tämä
ammatti elämäntehtävänään ja toimialanaan.
1960-luvulla,
kun opiskelin sosiologiaa, oli Suomessa juuri tehty tutkimus silloisten
ammattinimikkeiden suhteellisesta arvostuksesta. En muista, kuka oli ensimmäisenä,
mutta viimeisen muistan: se oli paimen.
Tässä heijastuivat
sen aikaisen yhteiskunnan ja sen ihmisten muistot ajasta, jolloin itse kukin
oli toiminut metsässä paimenpoikana tai -tyttönä, aseenaan joku koivunoksa ja
tehtävänään hakea karja laitumelta lypsettäväksi tai vievä se metsän halki
uuteen paikkaan laiduntamaan.
Ei siinä
hommassa paljoa tarvittu, vaikka sekin olisi tainnut monelta kaupunkilaisryökkinältä
ja jopa herralta jäädä tekemättä, he kun tuppasivat pelkäämään uhkaavasti
muljottavia lehmiä, etenkin sarvipäitä.
Joka tapauksessa
viimein sija tuli paimenelle ja sen johdosta muutama älyköt perustivatkin Paimenliiton,
jonka tehtävänä oli paimenten sosiaalisen arvostuksen kohottaminen. Osoitteena
oli joku ravintola. Tosiasiassa liittoon ei tainnut kuulua yhtään praktikoivaa
paimenta, oliko edes entisiäkään… Mutta eiväthän ne liiton miehet muutenkaan
oikeita töitä tee.
Nyt yhteiskunta
on jo niistäkin ajoista kovasti muuttunut. Muutoksen näkee ammattien sijaluvun
muutoksista, joka osittain varmasti on muotien mukaan heilahtelevaa, mutta
näyttänee myös selviä trendejä, kun hetkeliset vaihtelut puhdistetaan.
Suomen Kuvalehdessä
4/2024 julkaistun tutkimuksen mukaan arvostuksen huipulla on nytkin kovasti
lääkäreitä, hieman sekavassa järjestyksessä ja sairaanhoitajakin nousee lähes 400
nimikkeen joukossa sijalle 5. On siellä heidän välissään toki myös palomies
sijalla 3. Voitte, brankkarit, pitää tämän johdosta pienet kekkerit. Turhempiankin
syitä on.
Poliisi on
sijalla 16., mikä pantakoon merkille osoituksena yhteiskunnan terveydestä ja
tuomarikin on sijalla 34. Missä sen sijaan ovat poliitikot ja hallintomiehet?
Kunnanjohtaja on sijalla 155, kansliapäällikkö sijalla 223, kansanedustaja
sijalla 328 ja ministeri sijalla 234.
Aikamme on osoittanut,
että kansanedustajaksi ja ministeriksi voi tasa-arvoisesti tulla ihan kuka
tahansa, mikä on suuri yhteiskunnallinen saavutus. Huvin vuosi ministerinposteja
vielä vaihdellaan, ettei käy aika pitkäksi. Arvostukseen se ei kuitenkaan vielä
riitä ja asianomaiset tutkiskelkoot asiaa sydämessään.
Sellaisen
muotiammatit kuin IT (ei tarkoita ilmatorjuntaa, vaan ATK:ta) ammattilaiset
eivät saa kovin hääviä sijoitusta verrattuna vaikkapa keittäjiin (koodaaja 166,
keittäjä 113). Sitä hommaahan tekee kuka tahansa nulkki.
Roskalehtien sivuja täyttävät julkimopellet,
kuten mannekiinit (372), ammattiurheilijat 214) ja näyttelijät (269) voivat tämänkin
valossa miettiä tykönään, mitä rauhaansa kuuluu.
Kovaa työtä
tekevätkään eivät aina saa arvostusta: ruokalähetti on sijalla 353 ja
lehdenjakaja sijalla 322. Taksinkuljettajakin saa sijoituksekseen vain 268,
vaikka homma on vastuullinen ja vaatii taitoa ja raittiutta. Kertooko tämä jotakin
suhtautumisesta siihen uuteen alaluokkaan, jota tähän maahan ollaan niin
innokkaasti luomassa?
Mitä
tasa-arvoiseen kirkkoomme tulee, sen arvostus on nyt hyvin heikkoa, enkä väitä,
että olisi vaikeaa tätä asiaa ymmärtää. Kappalainen on sijalla 289 ja rovasti
sijalla 299. Piispa on sijalla 259, vaikka pastorikin pääsee sijalle 210.
Ehkäpä tässä ajatellaan, että pastori ainakin tekee ihan oikeasti noita
seremoniapalveluksia kerran viikossa, mutta piispa ei niitäkään.
Kun esimerkiksi
teurastaja on sijalla 260 ja tarjoilija sijalla 213 kannattaa papistomme jo
tämänkin valossa miettiä asemaansa ja syitä siihen. Ehkä olisi mahdollista
ottaa vaikkapa juuri noita sivuammateiksi?
Sitten tulevat
nämä pahnanpohjimmaiset. Feissari on sijalla 377 ja tubettaja
sijalla 378. Kurjista kurjimpana löytyy sentään pohjalta vielä bloggaaja/vloggaaja,
joka on sijalla 376.
Tämän tutkiuksen
jälkeen olen joka päivä pohtinut asemaani kansakunnan silmissä ja palveluksessa
sekä mahdollisuuksia tilani korjaamiseen.
1960-luvulla oli
Paimenliiton perustamiselle niin sanottua sosiaalista tilausta. Nyt
samassa asemassa olemme me bloggaajat. Ehdotan, että kokoonnumme joukolla
johonkin ravintolaan pohtimaan tilannetta ja ehkä perustamaan alan liittoa.
Pyydän ehdotuksia sopivasta paikasta! Kylmää olutta saisi olla tarjolla.
Ehkä mahdolinen
nimike olisi Suomen bloggarien liitto, Finska bloggarförbundet tai Suomen
yleinen bloggaajaliitto (vain suomenkielinen). Englanninkieliset
perustakoot oman liittonsa.
Mikäli toimimme
nopeasti, saatamme ehtiä vielä osallistumaan yleislakkoon. Sen voi kai tehdä myös
niin sanotusti villinä? Olennaistahan tässäkin kai on hengen alttius eikä
johonkin tiettyyn asiaan vaikuttaminen.
Mutta ei sekään vielä
meidän arvostustamme vielä pelasta. Liiton hallituksen on laadittava visiot ja missiot.
Ehdottaisin, että sopivan kunnianhimoinen päämäärä noin aluksi olisi
arvostuksen nostaminen vaikkapa munkin/nunnan (362) tasolle. Ei se heiltä ole pois.
Jäsenmääräksi voisi pyrkiä saamaan jonkin viisinumerisen luvun.
Odotan
kollegoiden suosiollisia reaktioita.
"Ei jokainen osannut ollenkaan tehdä tynnyriä, rattaita, pukua tai kenkiä. "
VastaaPoistaRaudankäsittelijöistä ts sepistä puhumattakaan.
Hapokasta! Tuli mustapartainen mies mieleen..
VastaaPoistaOnnea yritykseen ja runsaasti kylmää olutta!
Raaseporin linnan historiikin mukaan linnalla oli mm. kolme metsuria joiden tehtävä oli kaataa ja pilkkoa täysipäiväisesti puuta linnan tarpeisiin. Linnan huoneissa oli puulämmitys. Voisin kuvitella että hyvän ruuan valmistajat olivat arvossaan, aateli rakasti herkkuja. Tehtiin kerralla tynnyrillinen makkaroita ja tynnyrillinen sinappia. Siinä täytyy tietää mitä tekee.
VastaaPoistaEhdotan perustettavaksi myös oman ammattinimikkeen: Blogisti (SB-FB). Näin lukija tietää onko kirjoitus laadittu auktorisoidun skribentin toimesta.
VastaaPoistaV-V F
Loistavaa! Kuin arkkitehti (SAFA)...
PoistaMoniaita vuosia sitten professori oli muutaman kaikkein arvostetuimman ammatin joukossa, mutta nyt se on liukunut selvästi alas päin (olikohan se kahdeskymmenes).
VastaaPoistaToinen professori
Megatrendi. Dosentin arvostuksen laskuun voi olla ihan konkreettisia syitä. Nimikin löytyy.
PoistaMikä se on profeetan arvostus nykyisin?
Poista58. Peruskoulun luokanopettaja on sentään 25.
PoistaTaitavat olla meikäläisen alanvaihdot toinen toistaan huonompia. Lohtuna on, ettei nyt enää alemmas pääse
Vakavasti puhuen tuo on kyllä yhteiskunnalle vahinko: juuri professorienhan tulisi olla niitä tieteenalansa mestareita, jotka luovat teorian ja perustutkimuksen, josta sitten seuraa soveltava tutkimus, joka luo ne uudet innovaatiot, jolla meidän pitäisi kansainvälisessä kilpailussa pärjätä. Puhumattakaan Tiedosta - joka erottaa meidät eläimistä - sekä sivistyksestä itsestään...
PoistaParikymmentä vuotta sitten, kun aloitin alalla, niin taksikuski ja etenkin autoilija oli vielä kohtuullisen arvostettu, kuten moni muukin palveluammatti.
VastaaPoistaNykyään vaatimustaso on vedetty niin alas, että se näkyy. Nykyään on todella helppoa olla tällä alalla ammattimies.
Tallinnassa Viru-hotellissa oli kuulemma Neuvostoliiton aikaan sellainenkin ammatti kuin leivänleikkaaja. Ei tehnyt muuta kuin leikkasi leipää viipaleiksi. Olisiko ollut leipäpalkalla? Viru-hotellin siirryttyä S-ryhmän omistukseen, näitä "ammattihenkilöitä" oli aika vaikea irtisanoa. Vastaavaa työtäkin oli aika vaikea saada kapitalistisessa yhteiskunnassa.
VastaaPoistaHuomaan lasketelleeni elämän alamäkeä alati jyrkkenevässä muodossa. Lapsena haaveilin ryhtyväni ammattiin järjestysnumeroltaan 30, mutta teknistaloudellinen murros vei pohjan siltä. Sitten kerran hain jopa ammattiin numero 16, mutta sinä vuonna raakattiin kaikki me, joilla oli silmälaisit (sic!). Niinpä osakseni tuli elää kurja ja matala elämä ammateissa n:rot 301, 293, 225 ja sitten pitkään 307. Lopulta vielä myös 379 eli bloggaajana (tuli siitä välillä liksaakin, parhaimmillaan). Jostain syystä olen pitänyt kaikista töistä ja ollut jopa hieman ylpeä.
VastaaPoistaOpiskelin sosiologiaa seuraavalla vuosikymmenellä, ja muistan, että joku luennoitsija viittasi tuohon tutkimukseen. Muistan tämän siksi, että ko. luennoitsijan mukaan toiseksi viimeisenä, paimenen edellä, oli toimittaja.
VastaaPoistaEn ole perehtynyt tutkimukseen enkä ole aivan varma, heittikö luennoitsija vitsin; kuulijakunnassa oli runsaasti toimittajiksi aikovia. Oletan, että kyseessä ei ollut vitsi.
Sen kummempaa liittoa toimittajat - äärimmäisen epämääräinen ammattiryhmä rajoiltaan - tuskin tarvitsevat. Eiköhän pari Kallion baaria hoida asian nyt, kun Pressiklubiakaan ei enää ole.
VastaaPoista”Arvostuksia ja arvottomuutta”
Motto: Arvostus on tietenkin subjektiivinen asia,
eikä keskiajalta ole käytettävissä
luotettavia sosiologisia mittauksia.
Russifikaatio on ryssien Ûber Alles. Mainittu politiikka eli russifikaatio/venäläistäminen sai alkunsa toden teolla jo vuonna 1824, kun ilmestyi salainen dokumentti, venäläisen vallankumouksellisen Pavel Pestel’in luoma Dekabristien poliittinen ohjelma nimeltään ”Russkaja Pravda” (Venäläinen laki). Venäjän armeijan upseeristo nousi kapinaan keisaria vastaan, koska heidän mielestään aluetta oli sotakeinoin liitetty Venäjään jo ihan riittävästi, ihan sinne Alaskaan asti, että oli jo korkea aika ryhtyä käyttämään hyväkseen sitä, mitä oli jo valloitettu. ”Russkaja Pravda” julkaistiin vasta vuonna 1906 Sankt-Peterburgissa.
Venäjän kansallisuuskysymystä käsittelevässä osiossa sen ydinkohtana on: ”…pri vseh meroprijatijah vremennogo Verhovnogo pravlenija v otnoshenii k razlitshnym narodam i plemenam, Rossiju naseljajushtshih, besprestanno dolzhno nepremennuju tsel´ imet´ v vidu, tshtoby sostavit´ iz nih vseh tol´ko odin narod i vse razlitshnye ottenki v odnu obshtshuju massu slit´ tak, tshoby obitateli tselogo prostranstva rossijskago gosudarstva vse byli russkie”. (Venäjää asuttavien kansoihin ja heimoihin kohdistuvien väliaikaisen Korkeimman hallinnon toimenpiteiden ehdottomana ja keskeytymättömänä päämääränä tulee olla yhden kansan muodostaminen ja kaikkien erojen sulauttaminen yhteiseksi massaksi niin, että koko Venäjän valtion alueella kaikki asukkaat olisivat venäläisiä.) [Pestel’ P.I. Russkaia Pravda. Nakaz Vremennomu Verhovnomu Pravleniiu (Venäläinen laki. Evästys Väliaikaiselle Korkeimmalle Hallinnolle). Knigoizdatel’stvo “ORION”, St. Petersburg, 1906, ss. 55-56.]
Mutta Venäjän armeijan upseeristo eli aristokraatit eivät voineet noin vain ryhtyä russifikaatioon omasta nimestä. Ja sitten kas, Euroopasta löytyikin taloustutkimuksen nero Karl Marx. Venäläiset aristokraatit ”kantoivat” Marxia ”käsillään” Pariisissa vuosina 1844-1848. “It is an irony of fate that the Russians, against whom I have been fighting incessantly for 25 years.., have always been my ´patrons´. In 1843-1844 in Paris, the Russian aristocrats there waited on me hand and foot.” (“Marx to Ludwig Kugelmann”. K. Marx, F. Engels. Collected Works, London, Volume 43, pp. 130-131.)
«По какой-то иронии судьбы именно русские, на которых я в течении 25 лет неустанно нападаю.., всегда были моими «доброжелателями». В 1843-44 гг., в Париже, русские аристократы носили меня на руках.” (Д. Рязанов. Карл Маркс и русские люди сороковых годов. Москва, 1919, С. 4.; К. Маркс, Ф. Энгельс. Сочинения, Том 32, Москва, 1964, С. 472.)
V.I. Lenin ilmaisi asian seuraavin sanoin: ”Lähes puolen vuosisadan aikana, suunnilleen viime vuosisadan 40-luvulta 90-luvulle, etsi etumainen ajattelu Venäjällä… ahneesti oikeaa vallankumouksellista teoriaa, seuraten ihmeteltävällä uutteruudella ja tarkkuudella Euroopan ja Amerikan kaikenlaista ja jokaista ´viimeistä sanaa´ tältä alalta.” (V.I. Lenin, Valitut teokset. Kustannusliike Edistys, Moskova, 1976, osa 9, s. 383.)
”Kommunistisen puolueen manifesti”
PoistaKommunistisen puolueen manifestissa kansallisuuskysymys oli merkitty sanoin ”kansojen kansallisuuserojen häviämisen jouduttaminen”. Manifesti oli Karl Marxin luoma yhteistyössä venäläisten vallankumouksellisten aristokraattien kanssa vuonna 1848. Friedrich Engelsillä ei ollut siihen osaa eikä arpaa; lukekaa siitä suomeksi julkaistujen Manifestin Engelsin kirjoittamia esipuheita.