Tylsyyttä kohti

 

Kirjojen jälkeinen maailma

 

Ray Bradbury, Fahrenheit 451. Suomentanut Einari Aaltonen. Sammakko 2024, 223 s.

 

Viime vuosisadan merkittävimmät dystopiat, Jevgeni Zamjatinin Me, Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja George Orwellin 1984 sisältävät paljon samoja elementtejä. Klassikoiden joukkoon voidaan lisätä vielä Neil Postman ja hänen varoituksensa tylsän massaviihteen merkityksestä Huvitamme itsemme hengiltä.

Kaikki ne kertovat massaihmisestä, jonka älylliset ja moraaliset kyvyt totalitaarinen valtio on typistänyt olemattomiin hallitakseen rajattomalla vallalla ihmisten ajatuksiakin.

Tavoitteena on utopian luominen ja se taas on edellyttänyt uutta ihmistä, joka olisi vapaa menneiden sukupolvien toisenlaisesta ajattelusta eli irrationaalisuudesta. Niinpä menneisyyden jälkien hävittäminen on aina ollut keskeinen tehtävä.

Orwellin kiteytyksen mukaan se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Uljaassa uudessa maailmassa tiedot menneisyydestä ovat muuttuneet harvinaisuuksiksi, joiden varaan on vaikea kovinaan paljon rakentaa.

Virallinen narratiivi on pyhä ja oikea, mutta siinä voi havaita halkeamia, jotka paljastavat sen keinotekoisen luonteen. Se ei ole kokonaan valheellinen, mutta olennaisissa asioissa se on ja se myös tuottaa aivan hullunkurisia käsityksiä, joita kuitenkin pidetään alkeistotuuksina.

Todellisuudessakin Neuvostoliitto rakensi aikoinaan sellaista historiakuvaa, joka hyvin suuressa määrin noudatti Orwellin siitä maalaamaa karikatyyriä. Sosialistisen onnen ajan taustaksi oli rakennettu kuva menneisyyden maailmasta käsittämättömän riiston ja kärsimyksen näyttämönä.

Neuvostoliiton romahtaessa tämä kuva sitten purettiin ja mentiin osin toiseen äärimmäisyyteen.

Sosialistinen järjestelmä oli maanpäällinen utopia (ks. Vihavainen: Haun idolien marssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Päämääränä oli uudenlaisten käyttäytymisnormien ja arvojen iskostaminen ihmisiin eli uuden ihmisen rakentaminen. Sen väitettiin jo itse asiassa tapahtuneenkin. Toki säännön vahvistavia poиkkeuksia, menneisyyden jäänteitä (пережитки прошлого) löytyi yhä.

Tosiasiassahan menestys oli kaikkein olennaisimmissa asioissa, kuten suhtautumisessa ns. yhteiseen omaisuuteen varsin kyseenalaista. Muutosta kuitenkin myös epäilemättä tapahtui, mikä nykyään aiheettomasti sivuutetaan.

 Keskeisiä ongelmia tuossa ihmisen muokkaustyössä kuitenkin oli, että yksi sen tukijalka, oikeaoppinen kertomus menneisyydestä, ei koskaan tullut täysin uskottavaksi.

Bolševikkivalta kyllä esti vahingollisen informaation saapumisen kapitalismin maailmasta ja oli varsin uutterasti takavarikoinut vanhoja kirjoja, jotka edustivat väärää tietoisuutta ja hävittänyt niitä tai ainakin siirtänyt tavallisen lukijan  ulottumattomiin niin sanottuun erikoisvarastoon -spetshran.

Yksi alue kuitenkin oli jäänyt kunnolla perkaamatta ja se oli klassinen kaunokirjallisuus. Toki neuvostoaikana oli vaikea saada käsiinsä esimerkiksi Dostojevskin Riivaajia, jotka olivat varsin uskollinen kuvaus 1800-luvun narodovoltsien liikkeestä ja sen psykologiasta.

Dostojevski kuului kuitenkin maailmankirjallisuuden klassikoihin, eikä häntä voinut suoraan kieltääkään. Sen sijaan tyydyttiin ottamaan vaarallisimmista kirjoista hyvin pieniä painoksia ja pitämään niitä poissa tiedostavan etujoukon ulottuvilta.

Sellaiset kirjailijat kuin Tolstoi, Gogol ja Tšehov sen sijaan kuluivat jokaisen intellektuellin lukemistoon. Niiden antama kuva menneisyydestä ja sen ihmisistä ei ollut oikeaoppinen. Se oli usein toinen kuin virallisen ideologian haluama.

 Ideologian mukaan bolševismi kuitenkin rakensi maailmankulttuurin parhaiden saavutusten varaan ja oli niiden ainoa oikea perillinen. Kuinka nuo saavutukset olisikaan voitu kieltää?

Kun amerikkalaisista yliopistoista nyt meillekin virtaavat anti-intellektuaaliset muodit edellyttävät myös suurten klassikoiden muuttamista ideologiaan sopiviksi, on jo menty askeleen verran kauemmas totalitarismin tiellä kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

Suunta kohti oikeaoppisuutta on joka tapauksessa sama ja osin menetelmätkin: vanhat kirjat ovat vihollinen, joka on tavalla tai toisella eliminoitava. Ratkaiseva askel voisi olla lukutaidon yleinen hävittäminen.

Ray Bradburyn kirja on oikeastaan aika tylsä tekele, joka ei mitenkään perustele sanomaansa eikä vaivaudu mitenkään vakuuttamaan lukijaansa. Kenties tekijä on jättänyt sen puolen edeltäjiensä huoleksi ja ajatellut, että lukija tuntee ne.

Henkilöhahmot ja toiminta ovat ikään kuin päälle liimattuja ja jostakin tuntemattomasta maailmasta tulleita. Koko tarina on unenomainen ja ehdottoman epärealistinen.

Toki sanoma on sitäkin selkeämmin esillä: valta pyrkii tekemään ihmiset ajatuksettomiksi ja tylsämielisiksi oikeaoppisen television avulla. Kirjat, jotka edellyttävät ajattelua ja voivat herättää sitä, pyritään hävittämään viimeistä myöten. Hävitys tapahtuu polttamalla ja vieläpä paikan päällä. Samalla voidaan polttaa talot ja ihmisetkin.

Onhan siinä dystopiaa kylliksi, kun kuvaan lisätään vielä ydinsota tai parikin. Sota kestää nyt vain minuutteja, joten edistystä maailmansotiin nähden on saavutettu valtavasti.

Bradbury on kertonut yhdeksi intohimokseen taistelun poliittista korrektiutta vastaan, mikä on ymmärrettävää. Juuri tällä nimellähän totalitaariset pyrkimykset ovat viime vuosikymmeninä esiintyneet. Woke on vain tämän asian yksi muoto.

Mikäli ajatellaan alussa mainittuja 1900-luvun totalitarismin kriitikoita, ei tulisi mieleen pitää Bradburya yhtenä penaalin terävimmistä kynistä. Pikemmin hän in vain yksi kanssamatkustaja.

Saattaa kyllä olla, että visuaalisessa  muodossa hänen unimaisemansa saattaa hyvinkin toimia ja vedota juuri noihin uuslukutaidottomiin ja horroksen vallassa vaeltaviin ääliöihin, joita kirjan mukaan ollaan massaviihteen avulla rakentamassa.