Naisjäsenyydet

 

Sukupuolten klubit

 

Vuonna 62 eKr. muuan nuori roomalainen ylimys Publius Clodius, lisänimeltä Pulcher eli kaunis, jäi kiinni hirvittävästä rikoksesta.

Julius Caesarin talossa oli tämän vaimo Pompeia järjestänyt Bona Dea-juhlan. Tämä juhla oli tarkoitettu vain naisille, eikä uroseläimiäkään saanut olla paikalla.

Kaunis Clodius, joka tunnettiin irstaudestaan, oli kuitenkin pukeutunut naiseksi ja hiippaillut paikalle. Hänet tunnistettiin mieheksi, mutta hän onnistui pakenemaan ja lahjoi todistajia osoittamaan alibiaan.

Tapahtuma tunnetaan hyvin, koska se liittyi Ciceron konfliktiin Caesarin ja hänen ystäviensä välillä. Kyseessä oli pyhänhäväistys, jollaisista seurasi kuolemantuomio, mutta taas kerran mahtimiehet osoittivat voivansa tehdä mitä tahtovat.

Clodius ei vaihtanut sukupuoltaan, mikä ei tuohon aikaan ollut mahdollistakaan. Sen sijaan hän vaihtoi perinnöllisen säätynsä, vaikka ei syntynytkään uudelleen. Päästäkseen kansantribuuniksi hänen oli tultava plebeijiksi, mikä ratkaistiin siten, että hän antoi adoptoida itsensä plebeijiperheeseen.

Tässä yhteydessä minua kiinnostaa Bona Dea-juhlan luonne. Kyseessä oli itse asiassa Fauna-jumalattaren palvonta, mutta edes tämän nimeä ei saanut sanoa, joten puhuttiin vain ”hyvästä jumalattaresta”, joka oli sekä neitsyiden että prostituoitujen suojelija, joka jostakin syystä vihasi miehiä.

Kuten tunnettua, roomalaisilla jumaluuksilla oli monia ilmenemismuotoja, joilla oli vastineensa todellisuudessa. Bona Dea ei merkinnyt koko naisellisuutta. Diana, Venus, Juno ja monet muut edustivat kukin osaansa siitä.

Bona Deaa voitaneen pitää lähinnä feministisenä jumaluutena, joka kantoi kaunaa miessukupuolta kohtaan ja halusi eristäytyä siitä. Roomalaiset, niin patriarkaalisia kuin olivatkin, ymmärsivät, että myös tällaisella asenteella oli oma paikkansa maailmassa ja kunnioittivat sitä yhtenä muiden joukossa.

Jumaluuksien kanssa oli ihmisten elettävä keskinäisen kunnioituksen ja tasapainon merkeissä. Jumalten rauha, Pax deorum oli tavoitteena, ei sokea totteleminen ja palvonta, mutta ei myöskään epäkunnioitus ja pilkkaaminen.

Kun nyt tässä ajattelee sitä haloota, joka on nostettu siitä, että yksi yksityinen klubi, Helsingin Suomalainen klubi ottaa vain miesjäseniä, tulee ajatelleeksi, mikä mahtaa tänä maailmanaikana matkaan saattaa moisen halun määräillä toisten ihmisten klubilleen asettamia sääntöjä.

Kun liberaaliset aatteet saivat ylivallan läntisessä maailmassa, niitä pidettiin luonteeltaan universaaleina. Kenelläkään ei ollut oikeutta määrätä siitä, mitä toiset tekivät, ellei kyse ollut asioista, jotka koskivat muidenkin etuja.

Miehillä oli omat klubinsa, jotka varsinkin Englannissa olivat tärkeä osa elämää. Naiset perustivat omia kerhojaan, joissa käsittelivät haluamiaan asioita. Säännöissä voitiin rajata klubin jäsenten ominaisuudet halutulla tavalla ja yleensä jäseneksi pääsyyn vaadittiin sen lisäksi myös sekä vanhempien jäsenten suositus että suostumus.

Näinhän on asia useimmiten vieläkin. Tosin monet vanhat englantilaisetkin klubit ovat muuttaneet sääntöjään ja hyväksyvät myös naispuolisia jäseniä. Näin esimerkiksi lontoolainen Reformiklubi, joka on Suomalaisen klubin veljesklubi ja joka esiintyy myös Jules Vernen fantasiassa Maailman ympäri 80 päivässä.

Yövyin muuten siellä muutama vuosi sitten, enkä jostakin syystä huomannut paikalla yhtään naista, mikä siis olisi kyllä ollut sallittua. Todennäköisesti saatavilla oleva seura ei olisi useimpia naisia kiinnostanutkaan, minkä hyvin ymmärtää.

Tiettyä konservatiivisuutta klubilla kyllä oli ilmassa ja minusta varsin mainio oli sääntö, jonka mukaan matkapuhelimia ei saanut siellä pitää esillä. Niiden käyttö kuului WC-tiloihin, ymmärsin.

Mitä Helsingin Suomalaiseen klubiin tulee, ei se suinkaan ole mikään naisilta suljettu paikka. Usein sen tapahtumiin voivat ilmoittautua myös avecit ja ystävät, mukaan lukien ystävättäret. Klubilla pidetään myös jatkuvasti yksityistilaisuuksia, joissa naisten edustus on usein huomattava, joskus jopa yksinomainen.

Jokaisessa luostarissa on omat sääntönsä, sanoo sananlasku, jota on syytä kunnioittaa, vaikka se onkin venäläinen. Siinähän todetaan vain se periaate, ettei ole oikein eikä kohtuullista, että jostakin ylhäältä määrätään, mitä ihmiset saavat keskenään tehdä.

 Totalitaarinen ajattelu ei tätä hyväksy, vaan vaatii saada määräillä jokaista ihmistä tämän kaikissa elämänpiireissä, aviovuoteesta kuolinvuoteelle. Tällaisessa monomaanisessa autoritarismissa ei ole kyse tasa-arvosta, vaan liberalismin kanssa jyrkässä ristiriidassa olevasta määräilystä.

Olemme jo tässäkin maassa tulleet siihen, etteivät yleisönpalvelijat saa valita asiakkaitaan. Korkeintaan pukeutumisen suhteen voidaan luultavasti yhä poiketa tästä säännöstä, ainakin mikäli asia koskee eroa iltapukujen ja työvaatteiden tai ranta-asujen ja niin sanotun fiksun arkipukeutumisen (casual smart) välillä.

Luultavasti erilaiset kansallispuvut sen sijaan ovat muita tasa-arvoisemmassa asemassa ja niiden torjuminen lienee yhä tabu, joka täyttää rikoksen tunnusmerkit.

Joka tapauksessa ajatus sukupuolten omista kokoontumispaikoista on minusta hyvä. Radikaalit muodit ovat viime vuosikymmeninä myötäilleet megatrendejä ja yrittäneet poistaa erot sukupuolten välillä, mikä on myös onnistunut ja vaikuttanut toisaalta tylsistyttävällä ja toisaalta stressaavalla tavalla koko käyttäytymiskulttuuriin.

Kuten jo muinaiset roomalaiset ymmärsivät, sukupuolten välisillä eroilla on monet kasvot. Joissakin tapauksissa niillä ei ole merkitystä ja niiden huomioiminen vain haittaa asioiden sujumista, mutta toisissa yhteyksissä taas ne ovat kaiken a ja o, kuten itäinen viisaus on aina ymmärtänyt.

Jin ja Jang kuuluvat sekä yhteen että erilleen. Niiden välisestä jännitteestä syntyvät perhe, suku ja kulttuuri. Kyseessä on asia, jota ei voi määräillä millään teorialla. Sellainen johtaisi ja johtaa vain ajattelun primitiivisyyteen. Kyseessä on asia, jota ei voi hallita, se on vain tunnustettava ja sitä on vain ymmärrettävä.

Saattaa hyvinkin olla, että myös Helsingin Suomalaisella klubilla sallitaan naisten tuleminen jäseniksi. Eihän se mikään katastrofi todennäköisesti ole ja sopii jopa kysyä, onko sillä edes mitään merkitystä, ainakaan lyhyellä tähtäimellä.

Mikäli se sen sijaan osoittautuu katastrofiksi, on miesten syytä kerätä kamppeensa ja perustaa uusi klubi.

Joka tapauksessa tuon asian päättäminen on kokonaan klubin jäsenten oikeus ja asia, jonka ”oikeasta” ratkaisemisesta ei voida päättää missään totalitaarisessa sukupuolituomioistuimessa.

Niin kauan kuin liberaaleja periaatteita edes hiukan kunnioitetaan, täytyy olla oikeus perustaa ja ylläpitää myös sellaisia yhdistyksiä, joiden jäsenyys on jollakin tavoin rajoitettu. Niitä voi olla vaikkapa vain miehille, naisille, lapsille, koiranomistajille, purjehtijoille, vanhuksille ja niin edelleen.

Tämä on se suuri periaatteellinen oikeus, ei sen sijaan oikeus tulla mihin tahansa vieraaseen, luostariin, keittiöön tai luostariin omine sääntöineen. Sellainen kuuluu Orwellin maailmaan.