Katumus

 

Sorron yöstä

 

Ari Helo, The Lost Wages of Whiteness Studies: A Critical Appraisal of Intersectionality in Finland and the United States. Helsinki: Finnish Methodology Society, 2024,233 s.

 

Tämä, kuten blogikirjoitukset yleensäkään, ei ole kirja-arvostelu, vaan kokoelma kirjan tuottamia ajatuksia. Jo kirjan kursorinen läpikäynti antaa runsaasti virikkeitä historiallisten paralleelien pohdiskelulle.

Jo edellisessä kirjassaan (ks. Vihavainen: Haun helo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) Helo käsitteli samoja asioita runsain esimerkein. Kyseessä on ällistyttävä kuvaus radikaalista muodista, joka pystyy ylittämään rajat aivan riippumatta siitä, sopivatko sen väittämät lainkaan toiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja onko itse paradigma (”teoria”) lainkaan koossa pysyvä.

Niin sanotun intersektionaalisen paradigman ytimessä on ajatus valkoisuudesta keskeisenä ja ansaitsematomana etuoikeutena, joka myös tekee mahdottomaksi asioiden tuntemisen toisten -siis riistettyjen- ryhmien näkökulmasta. Huonommassa asemassa ovat kaikki toiset, alkaen valkoisista ”cis-sukupuolisista heteronaisista” aina jonnekin moniongelmaisiin vajaalahjaisiin kroonikkoihin saakka.

Puuttumatta koko tämän, akateemisissa ja jopa poliittisissa (viisikkohallitus!) piireissä uskomattoman laajalle (myös Suomeen) levinneen teoreettisen hölynpölyn yksityiskohtiin, tekee mieli verrata sitä erinäisiin muihin historian ilmiöihin.

Euroopan historiassa yleensä ja Venäjän historiassa eritysesti tunnetaan ns. katuvaisen aatelismiehen käsite. Suomen kielen sana ”katuva” on tässä aika epäonnistunut, koska kyseessä on reaktio omaan etuoikeutettuun asemaan, jota pyritään sovittamaan yrittämällä toimia niiden sorrettujen hyväksi, jotka ovat kyseisen etuoikeuden mahdollistaneet.

Yleensähän meillä ei edellytetä kenkään pyytävän anteeksi asioita, joihin ei ole syyllinen, mutta toki tunne siitä, että nauttii ansiottomia etuja, voi käydä omalletunnolle raskaaksi.

Venäjällä syntyi 1800- luvun jälkipuoliskolla ihmisryhmä, jota alettiin nimittää intelligentsijaksi (ks. Vihavainen: Haun intelligentsija tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Sen tunnuslauseeksi tuli armoton ja kompromissiton taistelu koko olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää vastaan, jopa kaikin mahdollisin keinoin, terroria unohtamatta.

Intelligentsija halusi toimia kurjasti elävän, oppimattoman ja riistetyn kansan eli talonpoikaisten massojen aivoina ja sijaiskärsijänä. Se meni jopa hirsipuuhun sorrettujen joukkojen puolesta.

Tuon ajan venäläinen talonpoika oli keskimäärin lukutaidoton, taikauskoinen ja helposti narrattavissa. Hänen työnsä oli raskasta, likaista ja huonosti tuottavaa ja yläluokat pitivät oikeutenaan sekä elää tuon luokan kustannuksella että halveksia sitä.

Intelligentsijalla oli eräänlainen aikansa puolestaloukkaantujan rooli. Yleisesti ottaen kyseessä ei ollut mikään rikkaiden tyhjäntoimittahien joukko, vaikka sitäkin ainesta lienee joukossa ollut tavallista enemmän. Joka tapauksessa ne, jotka olivat saaneet oppia ja joilla oli tilaisuus ansaita elantonsa siisteissä sisätöissä, tunsivat olevansa moraalisesti velkaa sorretuille.

Marxilaisuus, joka saatiin Prokrusteen metodeilla murjottua myös Venäjälle vallankumousta vaativaksi opiksi, oli kehittänyt myös tiedonsosiologisen näkökulman (ks. Vihavainen: Haun uusi ulottuvuus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Kyseessä oli potentiaalisesti sangen nokkela ja hedelmällinen näkökulma kulttuuriin sanan laajassa mielessä eli koko siihen aatteiden, arvojen ja normien kokonaisuuteen, joka aina pyrki oikeuttamaan olevia oloja ja siis heijasti hallitsevan luokan tarpeita.

Marxin mukaan vaoin suurteollisuuden kattilassa keitetyillä proletaareilla, työläisillä oli ajan oloissa totuudenmukainen tai ainakin totuuden tulemista palveleva näkökulma asioihin ja se oli varaukseton vallankumouksellisuus. Esimerkiksi Venäjän talonpoikaisto sen sijaan oli tuotantotavaltaan pikkuporvarillista ja siis tätä luokkaviisautta vailla.

Toki havaittiin ennen pitkää, että tiedonsosiologisten ajatuksenjuoksujen soveltamisella oli rajansa: eihän esimerkiksi Lenin ollut mikään suurteollisuuden työläinen, eikä itse asiassa työläinen ollenkaan. Tuo aatelismies Simbirskistä ei ollut tehnyt päivääkään palkkatyötä, saati tuta pyhänä pidettyä ruumiillista työt, mutta kykeni silti näkemään koko maailman oikealla tavalla, sorrettujen massojen silmin…

Neuvostoliitossa alettiinkin Stalinin aikana suhtautua sangen tiukasti niin sanottuun vulgaariin sosiologismiin. Ei kai nyt Stalinkaan olut vain luokkansa tuote? Minkä luokan sitä paitsi? Suutarien pikkuporvarillisen sektorin edustaja kenties?

Joka tapauksessa tiedonsosiologian dilemma ylitettiin käytännössä tislaamalla miljoonien kommunistien kokemus ”demokraattisen sentralismin” keinoin puolueen politbyroon päätöksiksi. Siinähän se sitten oli: ”aikamme järki, kunnia ja omatunto”.

Politbyroo eli monia kehitysvaiheita aina nuoruudesta seniiliyteen, mutta yleisesti ottaen sen voinee luokitella cis-heteroutta edustavien valkoisten miesten joukoksi, joka oli ottanut urakakseen kaikkien maailman sorrettujen puolustamisen Neuvostoliiton etujen ajamisen kautta. Meillä Suomessakin älymystön tiedostavin osa uskoi pyhästi tähän ja auttoi asiaa kykyjensä mukaan.

Yksi merkittävä ja usein unohdettu merkitys Venäjän kommunistivallan kaudella oli: sen vallitessa ei kenenkään tarvinnut potea katuvaisen aatelismiehen syndroomaa. Se, joka edusti entisiä valtaapitäviä luokkia, pääsi ansionsa mukaan rakentamaan sosialismia suurille kaivos- ja kanavatyömaille ja näin sovittamaan asian, ellei tullut jo heti ammutuksi.

Sama koski hengenmiehiä ja jopa väärän kansallisuuden edustajia. Toki valtavasti keskimääräistä enemmän kärsivät cis-heteroseksuaaliset valkoiset miehet, mutta ketäpä asia olisi tuolloin kiinnostanut, kun oli oikeitakin ongelmia.

Joka tapauksessa, sitten kun kommunistivalta Venäjällä romahti, ei yhteiskunnallisella vallankumouksella ollut mitään tilausta minkään ryhmän nimissä. Kaikki tunsivat olevansa yhtä lailla sorrrettuja ja petettyjä.

Pian tosin huomattiin, että jotkut kahmivat suhteettoman paljon itselleen kansallisvarallisuutta, mutta ilmeisesti se oli uuden, pian tulevan kapitalistisen onnen ehtona.

Muistan hyvin, miten suuresti arvostamani moskovalainen historian professori Andrei Niklajevitš Saharov (ks. Vihavainen: Haun saharov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), joka noin kymmenen vuoden aikana kävi yhä uudelleen rakastamassaan ja ihailemassaan Suomessa, piti minulle puhuttelun, jossa hän yritti saada minut ymmärtämään, miten suuri vääryys kätkeytyi ulkomaalaisten hallitsemattomaan maahanmuuttoon.

Kommunismissa puhuttiin paljon ansaitsemattomista tuloista ja ihmisen toiseen ihmiseen kohdistamasta riistosta, hän sanoi. Tässä e nyt näemme siitä räikeän esimerkin: olette rakentaneet loistavan hyvinvointiyhteiskunnan. Nyt siitä tulevat nauttimaan ne, jotka eivät ole panneet asian hyväksi tikkua ristiin. Tässä se on se nykyajan todellinen ansaitsemattomien etuoikeuksien huippu!

En voinut kiistääkään arvostamani historioitsijan lausuntoa. Hän sitä paitsi tunsi kommunistisen ideologian ja käytännön läpikotaisin, koska oli aikoinaan ollut myös puoluekoneiston palveluksessa.

Tässä oli muuan esimerkki siitä venäläisen ja läntisen kulttuureita erottavasta kuilusta, jolla on juurensa nimenomaan kommunistikaudessa, vaikka ne tietysti ulottuvakin kauemmas. Meillä ei ole mitään vastaavaa eikä myöskään Amerikan ongelmia. Meillä on omat ongelmamme.

Toki radikaaleihin muoteihin meillä vaikuttavat myös kansainväliset megatrendit, joista kansainvälinen muuttoliike ja naisten tulo yhteiskuntaan yhä määräävämmäksi elementiksi vaikuttavat nyt yli kaikkeen, esimerkiksi ja erityisesti akateemisiin muoteihin.

 Venäjällä asiat ovat menneet toisessa järjestyksessä ja asioihin on suhtauduttu ja suhtaudutaan toiselta pohjalta.

Putinismin perusteita voidaan tarkastella myös tältä kannalta: intersektionalismi ei ole ideologia, jota kannattaa yrittää myydä Venäjälle. Ei sillä ole siellä mitään pohjaa. Eipä sikäli, ei sitä ole Suomessakaan lukuun ottamatta noita mainittuja maahanmuuton ja feminisaation trendejä, jotka nyt ovat akateemisen tutkimuksen tasoa ja mainetta madaltamassa.