Eteläisen naapurimme vapautuminen

 

Viron itsenäistymisen ihme

 

Kulle Raig, Pitkä matka lähelle, Naapuriksi vapaa Viro. K&K kirjastus  2011, 316 s.

 

Jälkikäteen kaikki tässä maailmassa näyttää selvältä. Neuvostoliitto tietenkin hajosi, koska sen piti hajota, eivätkä Neuvostoliiton tasavallat tietenkään jääneet Venäjän yhteyteen, koska ne eivät jääneet.

Kaikki olisi kuitenkin voinut käydä toisin. Mieleeni jäivät virolaisen historioitsijan sanat noin vuodelta 1990: ”kaikki hokevat nyt taas kerran ’kansojen kevättä’. Se, joka tuntee historiaa, tietää, että veri vuotaa vielä”.

Vuotihan sitä, mutta olosuhteisiin katsoen sentään uskomattoman vähän. Venäjä suostui todella Neuvostoliiton rauhanomaiseen hajottamiseen ja miehitysjoukkojen vetämiseen takaisin, mutta ei se mikään itsestäänselvyys ollut.

Viron, Latvian ja Liettuan maantieteellinen, etten sanoisi geopoliittinen asema on niiden kannalta hyvin epäkiitollinen ja Suomenkin asema on vain vähän parempi. Voimakeinoin mikään näistä maista ei voi paljoakaan saavuttaa ja voidaan hyvin lähteä siitä, ettei Venäjä ole koskaan niin heikko, ettei se niille pärjäisi. Näinhän venäläiset suomalaisillekin vakuuttivat ennen vuotta 1917.

Perestroika ja ”uusi ajattelu” antoivat kuitenkin myös virolaisille toivoa. Vielä 1980-luvulla ajatus rajoitetustakin itsenäisyydestä näytti kuitenkin realistien keskuudessa utopialta.

Muuan ulkovirolainen tutkija, muistaakseni Rein Taagepera esitti kuitenkin jo silloin rohkean skenaarion: saattaisi käydä niin, että Venäjä joutuisi pahaan konfliktiin Ukrainan kanssa. Ulkovallat eivät voisi väliintuloa tähän juridisesti sisäiseen kysymykseen ajatellakaan, mutta osoittaakseen uutta liberaalisuuttaan Neuvostoliitto voisi sallia Baltian maiden ”suomettuneen” itsenäisyyden, mikä voisi merkitä hyvinkin täydellistä itsemääräämisoikeutta.

Juuri tuollaisessa tilanteessa, Euroopan kohistessa Puolan kapinan verisestä tukahduttamisesta, Suomen suuriruhtinaskunta oli vuonna 1863 saanut hämmästyttävästi lisää uusia oikeuksia, valtiopäivätoiminnan alkamista myöten. Ruotsinkielisten kiusaksi saatiin myös kielimanifesti.

Mutta tämä oli vain spekulaatiota. Siitä huolimatta siinä todisteltiin, ettei itsenäisyyskään olisi mahdotonta. Usko jonkinlaisen uuden, virolaisen Viron syntyyn oli joka tapauksessa olemassa ja se vahvistui vahvistumistaan.

Viro, Latvia ja Liettua olivat niitä neuvostotasavaltoja, joissa tietoisuus siitä, että ne oli vastoin kansan tahtoa miehitetty, säilyi koko ajan elävänä. Sieltä myös alkoi koko Neuvostoliiton hajoamisen prosessi, jolle maan perustuslaki itse asiassa tarjosi täyden vapauden, vaikka siihen ei kukaan uskonutkaan. Silti se oli perustuslakiin kirjoitettu.

Sivumennen sanoen, tuo käsitys Viron virallisen historian valheellisuudesta ei olut ulkomaillakaan itsestäänselvyys. Jopa Ruotsin ulkoministeri kieltäytyi hyväksymästä sitä tulkintaa, että Viro olisi miehitetty. Itsehän se oli pyytänyt lupaa päästä Neuvostotasavaltojen liiton jäseneksi ja kaikki oli hoidettu täysin laillisesti ja ilman väkivaltaa.

Joka tapauksessa Viron kansallinen liike alkoi näkyä jo 1980-luvun alussa, siis ennen perestroikaa. Maa oli venäläistynyt erittäin nopeasti ja Virosa kuten Latviassa kantakansallisuus oli jo joutumassa vähemmistöksi. Väestönvaihtoa voidaan verrata nykyiseen eurooppalaisten maiden kehitykseen, paitsi että se oli vieläkin nopeampaa.

Mikseivät sitten venäläiset olisi saaneet tulla Virossa enemmistöksi? Oliko kyseessä jokin primitiivinen  kansallisuusviha (”rasismi”), jollaisesta sivistyneiden ihmisten oli pysyttävä kaukana vai oliko virolaisilla legitiimi oikeus odottaa, että heidän maansa pysyisi virolaisena?

En ryhdy vastaamaan tähän kysymykseen, joka on mutatis mutandis aktuaalinen nyt koko Euroopassa. Ellei ihminen halua ymmärtää asiaa, hänelle on turha puhua mitään.

Sellaisia ihmisiäkin oli ja Viroon heitä tuli katsottaviksi Suomesta. Kirjoittaja kuvailee sitä järkytystä, jonka hänelle tuotti kohtaaminen taistolaisen, eli siis ihan oikean, uskovaisen kommunistin kanssa. Virossa kommunisteja oli tietysti paljonkin, mutta erona oli, etteivät he olleet idiootteja, vaan ymmärsivät, mitä ympärillään näkivät.

Joka tapauksessa siis Viro kulki aivan vapautumisen eturintamassa ja todella pyrki sellaiseen mitä realistit yleensä pitivät mahdottomana. Mahdollisen ja mahdottoman välinen rajakin  siirtyi sitten perestroikan aikana jatkuvasti ja kun niin sanotun poikkeustilakomitean kaappausyritys tapahtui, osatiin välittömästi tarttua hetkeen kiinni.

Kirjassa selostetaan kiinnostavasti kaikkia niitä vaiheita ja ongelmia, jotka virolaisten patrioottien ja suvereenisuuden pioneerien tielle tulivat. Sivumennen sanoen, suhde venäläisiin näyttää pysyneen yleensä hyvänä Esimerkiksi silloin kun itsenäisen Viron rajamuodollisuuksia järjesteltiin, venäläiset jopa tarjosivat apua puolestaan.

Ratkaisevan tärkeää taustatukea saatiin myös Boris Jeltsiniltä, jonka johdolla Venäjäkin ”itsenäistyi” Neuvostoliitosta. Jeltsinhän kehotti tasavaltoja ”ottamaan suvereenisuutta” niin paljon kuin pystyvät. Tässä oli kysymys taistelusta Neuvostoliiton valtioelimiä vastaan ja samoin kuin Lenin hamusi liittolaisia, esimerkiksi Suomea, väliaikaista hallitusta vastaan, haali Jeltsin tasavallat puolelleen taistelussa Gorbatšovia vastaan.

Suurelta osalta kirja kertoo Suomesta, siitä, miten kirjoittaja ja muutkin virolaiset patriootit toimivat maassamme, miten virallinen Suomi suhtautui virolaisten pyrkimyksiin ja miten Viron ulkomaista edustusta järjesteltiin Aluksi oli vain pikkuruisessa huoneessa toiminut Neuvostoliitosta riippumaton kulttuuripiste, jota tämän kirjan kirjoittaja hoiti.

Suurena ongelma oli se köyhyys, johon Neuvostoliiton talouden  romahdus oli myös Viron ajanut, mutta sen vaikutuksia lievensivät jopa Suomen pankilta saadut lainat ja lahjoitukset, joita lukemattomat estofiilit järjestivät.

Olen joskus sanonut, ettei mikään kansa anna anteeksi sitä, että sitä joskus autetaan hädässä ja se joutuu pyytäjän asemaan. Ruotsi meni tavattomiin uhrauksiin sekä valtiona että vapaaehtisin voimin auttaessaan talvisodan aikana ja sen jälkeenkin Suomea ja siitä kiitokseksi alettiin sitä lähes välittömästi arvostella siitä, ettei se sallinut liittoutuneiden apuretkikunnan tuloa alueelleen (mikä olisi tarkoittanut sotaa Saksan kasa) tai jopa liittynyt sotaan Suomen puolelle Neuvostoliittoa vastaan.

Mitään kaunaa siitä, että presidentti Koivisto oli kovin hidas tunnustamaan itsenäistä Viroa, ei tästä kirjasta voi havaita. Toki innokkaamminkin olisi voinut toimia, mutta Koivisto oli tietenkin  valittu hoitamaan Suomen eikä minkään muun maan etuja, eikä kukaan tuolloin vielä tiennyt, mihin kehitys oli johtava.

Joka tapauksessa Suomen apu Virolle sen jälleensyntymisessä oli korvaamatonta tai ainakin suurta. Toki Latvia jäi sellaista vaille, mutta itsenäistyi sekin. Ei kuitenkaan pidä tehdä asiasta hätäisiä johtopäätöksiä siitä, että kaikki joka tapauksessa olisi mennyt ihan mukavasti, vaikka kukaan ei olisi todella mitään yrittänyt.

Viron uuden itsenäistymisen vuodet olivat kiihkeätä aikaa, jolloin virolaiset entusiastit tekivät kaikkensa isänmaansa puolesta ja myös saavuttivat sen, mitä tavoittelivat. Suomalaisten esrofiilien myötävaikutusta ei ole tässä väheksyttävä ja heidän nimensä tässä kirjassa ovat tavallaan kunniataululla.

Kirja on kirjoitettu vasta jonkin aikaa tapahtuneen jälkeen, mutta sen intelligentti kirjoittaja on ollut aitiopaikalla, aivan tapahtumien keskellä ja kirjan eetos on himaani eikä demonisoi mitään osapuolta.

Tällaisilla kirjoilla on pysyvä arvo ja tähänkin tullaan varmasti palaamaan vielä monta kertaa, toivottavasti silloin syynä ei ole mikään kriisi tai vihamielinen hyökkäys.