Murhaajien alakulttuuri

 

Jauhojengin hankkijaketju

 

Evin Cetin, Jens Liljestrand, Jengisotien kasvot. Into 2025, 215 s.

 

Tämän kirjan nimi on oikeastaan hieman harhanjohtava. Itse jengeistä sosiaalisina yksikköinä ja niiden sisäisestä rakenteesta ja dynamiikasta se ei kerro oikeastaan mitään. Ehkä ne ovatkin niin primitiivisiä, ettei niistä oikeastaan ole kerrottavaa.

Sitäkin enemmän se kertoo noista ”kasvoista” eli siitä, millaista ruotsalaisten lähiöiden huumediileriden elämä on. Noiden herrojen ympärille ne jengit rakentuvat.

Senhän me jo tunnemmekin myös täkäläisistä tiedotusvälineistä: nuoret miehet tappavat toisiaan ”osana arkipäivää” ja käyttävät huumebisneksissään ja jopa väkivaltarikoksissan ”lapsisotilaita”. Nuorimmat mukana olijat ovat kahdeksanvuotiaita ja tappajiksi valikoidaan sellaisia, jotka saavat ikänsä takia pienen tuomion.

Neljä vuotta nuorisovankilassa ei ole hullumpi korvaus kovasta nimestä, jolla on yhtä paljon käyttöä kuin aikoinaan keskiaikaisella ritarilla omassa ympäristössään.

Koko systeemin sosiaalipsykologinen perusta on kunniakulttuuri. Kyseessä on narsistinen käyttäytymiskoodi, jossa nuori herra katsoo jokaisen velvollisuudeksi pelätä ja kunnioittaa häntä ja ellei niin tapahdu, määrää tuolle niskoittelijalle vaikkapa ”sakkoja” vääränlaisesta katsomisesta.

Nöyryyttäminen on narsistisen kingin tapa kohottaa kunniaansa, kuten tiedämme jo omastakin maastamme. Itse hän ei puolestaan siedä tönäisyäkään, vaan saattaa jopa ampua sellaisen takia.

Tämä muistuttaa suuresti sitä tšetšeenien kunniakoodia, josta takavuosina saimme paljon lukea, kun kourallinen tšetšeenejä valtasi Moskovan alamaailman (ks. Vihavainen: Haun sankarien kansa tulokset ).

Tšetšeenien traditiot tulivat kuitenkin vuorilta ja niissä keskeistä osaa näyttelivät klaanien (tejp) suhteet, joiden ytimessä oli verikostovelvollisuus.

Verikostossa jokaista klaanin jäsentä suojeli koko hänen sukunsa, joka toisaalta myös joutui kokonaisuutena ottamaan vastaan loukkaukset: jos joku klaanin jäsenistä tapettiin, voitiin asia kostaa tappajan klaanin kenelle tahansa jäsenelle, ei suinkaan välttämättä itse tappajalle. Kostovelvollisuus säilyi seitsemän sukupolvea.

Ruotsin lähiöissä rikollismaailman ”lait” näyttävät olevan erilaisia. Suvuilla tai klaaneilla ei ainakaan tämän kirjan perusteella ole niissä mitään osaa ja kaikki näyttää liittyvän tämän tai tuon kingin omaan ”kunniaan”.

Kunnia ymmärretään, paitsi loukkaamattomuutena, myös siten, ettei kingiksi pyrkivän sovi tehdä tavallista työtä toisten komennettavana, edes oman isänsä alaisena. On myös hirvittävän noloa, jos joutuu kävelemään supermarketista ostetuissa kengissä.

Kingit näyttävät myös pärjänneen koulussa huonosti ja jopa ruotsin taito voi olla heikko, mitä henkilö ei tosin itse usko. Ulkopuolisen on joka tapauksessa vaikea uskoa sitä varsinaisesti hyväksi, mikäli henkilö ei ole koskaan lukenut mitään ja keskittyy sen sijaan katselemaan jotakin netflixiä. Epäilemättä hänen maailmansa rajat ovat enemmän tai vähemmän myös hänen kielensä rajat.

Tässä kirjassa on haastateltu useita tämän väkivaltaisen lähiömaailman nuorukaisia ja paria naistakin. Kaiken keskiössä ovat huumeet. Jauhojengi, joka juhlii Stureplanilla, hankkii lähiöjengeiltä laittomat huumeensa, joista maksetaan valtavaa ylihintaa. Rikollisille se tarjoaa helppoa rahaa, eikä houkutusta useinkaan voi vastustaa.

Silmiinpistävä on maininta lähiöiden köyhyydestä ja kurjuudesta ja jopa huonosta asumistasosta. Tästä näyttää seuranneen jonkinlainen katkeruus: miksi meille ei anneta parempaa, kun ”valkoisilla” on kaikki? Se, että nuo ”valkoiset” ovat koko ikänsä tehneet töitä ja säästäneet saadakseen edes jonkun vanhan, ahtaan asunnon, ei kiinnosta, joka tapauksessa oma ympäristö koetaan köyhäksi ja arvonanto heikoksi.

”Valkoinen maailma”, jota termiä kantaruotsalaisista käytetään, on erillään lähiömaailmasta, jossa niinikään ollaan tämän kirjan  puitteissa yleensä ”valkoisia”, mutta kuitenkin muslimeja, jotka eivät jaa samoja arvoja kantaväestön kanssa.

Kirjassa puhutaan myös mahdottomuudesta saada töitä, mikä ihmetyttää Ruotsin vähäisen työttömyyden huomioiden. Toki rikosrekisteri aiheuttaa hankaluuksia, mitä ei pitäisi ihmetellä.

Kotimaassaan näiden maahanmuuttajien perheet ovat eläneet kunniallista elämää ja jossakin tapauksessa jenginuori onkin lähetetty takaisin kotimaahansa käymään koraanikoulua, mutta on palannut sieltä entistä vaikeampana tapauksena.

Lähiöitä ei yleensä vielä pidetä slummeina samassa mielessä kuin esimerkiksi Ranskan esikaupunkeja (faubourg). Niissä toimivat joka tapauksessa samat lainomaisuudet koskien paikallista alakulttuuria ja sitä periaatetta, etteivät siellä päde valtakunnan lait, vaan kingien omat säännöt. Viranomaisten puoleen ei käännytä koskaan, se olisi petos koko yhteisöä kohtaan.

Omat lait pätevät myös vankiloissa, jonne toimitetaan huumeita ja joissa istuvalle jengit jopa maksavat ”palkkaa”. Vankilassa syntyy todella lujia veljesyhteisöjä ja koko systeemi näyttää saaneen vankilan yhdeksi tukipylvääkseen. Joku on kuvannut vankilavuosiaan todella hienoksi ajaksi.

Theodor Dalrymple (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset ) on katsonut, että nimenomaan slummipsykolgia on se, joka vasta luo slummin. Kun se pääsee vallalle, ei slummista suinkaan enää pyritä pois, vaan sitä ylläpidetään kaikin keinoin. Tuloksena on rikollinen rinnakkaisyhteiskunta, jolle ei yksinkertaisestivoi mitään.

Meillähän ei vielä aivan hiljattain ollut noita jengejä ja sellaisiin viittaamistakin pidettiin epäkorrektina ja kukaties peräti liberaalia maahanmuuttopolitiikkaamme kyseenalaistavana. Nyt niitä sitten on, minkä ei pitäisi olla suurikaan yllätys. Mikäli tehdään samoin kuin Ruotsissa, saadaan todennäköisesti myös samanlaiset seuraukset.

Tässä kirjassa vastuuta tuosta ruotsalaisen yhteiskunnan mätäpaiseesta vieritetään ns. jauhojengeille: me teemme sitä pakosta, he tekevät sitä huvikseen.

Kenen syy, yksi myy, toinen sitten ostaa, kysyi joku suomalainen laulaja joskus. Mutta tarjontako se luo kysynnän vai päinvastoin? Jos jengi yksinkertaisesti lopettaisi sen jauhottelunsa, lopahtaisi myös noiden toisten jengien bisnes.

Tällaisen odottaminen olisi kuitenkin epärealistista. Jauhon vetäminen on yksinkertaisesti coolia ja sitä kuulemma tekevät jo ikääntyneet perheenäiditkin, politiikan eturintamasta nyt puhumatta.

 Mikäli halutaan välttää nuo Ruotsin nykyiset ongelmat, on syytä ennen muuta panostaa siihen, ettei maahan haalita sellaista liikaväestöä, jolle ei riitä töitä ja jonka sallitaan asettua omiksi yhteisöikseen ja muodostaa oma alakulttuurinsa.

Tämän kirjan toinen kirjoittaja on myös maahanmuuttaja, mutta sellainen, joka heti integroitui. Se johtui siitä, että hän sai jo lapsesta saakka päästä ruotsalaiseen ympäristöön ja omaksua sen arvot ja elämäntavan.

Sellanen on mahdollista vain, jos muualta tulevien lukumäärää ei missään vaiheessa päästetä kasvamaan yli sellaisen rajan, joka mahdollistaa kaikille tulijoille samanlaisen integroitumisen kantakansallisuutta edustavan enemmistön keskuudessa.

Vai onko sekään enää mahdollista?