Tyytymätön
syyttäjä ja näytösoikeudenkäynnit
Juristi ja diplomaatti Ensio Hiitonen
(1900-1970) julkaisi vuonna 1953 kirjan ”Vääryyttä oikeuden valekaavussa”.
Siinä hän käsitteli itsenäisyyden ajan oikeusjuttuja poliittista vasemmistoa vastaan.
Monesti lakia oli käytetty härskisti toisin kuin lainsäätäjä oli tarkoittanut.
Tässä en nyt puutu siihen, että
mahdollisesti noissa ratkaisuissa vasemmistoa suojeltiin sen omalta
typeryydeltä ja että oikeus ja laki ovat ilman muuta eri asioita, eivätkä
seuraukset ole hyvät, mikäli asioiden hoitamista lain mukaan ei hyväksytä
lähtökohdaksi, vaan vaaditaan sen sijaan oikeutta, niin tärkeitä ja hyviä asoita
kuin oikeus ja oikeudenmukaisuus ovatkin.
Tärkeä on joka tapauksessa myös se Hiitosen
mainitsema seikka, että Suomen lakiin ajettiin vuonna 1868 pykälä jonka mukaan
tuomioiden moittimisesta tuli rangaistavaa.
Tuo Hiitosen raukkamaiseksi nimittämä pykälä
ei näytä enää olevan voimassa, mutta sen korvaa se yllättävän yleinen asenne,
jonka mukaan tuomioiden arvosteleminen olisi jotenkin sallimatonta.
Melko lapsellisen ajatuksenjuoksun mukaan arvosteleminen
merkitsisi paluuta sille alkeelliselle ja käytännössä yleensä vallankumoukselliselle
kannalle, jonka mukaan oikeuslaitoksen tuomioista ei tarvitse välittää, vaan on
sen sijaan tavalla tai toisella pyrittävä sen todellisen oikeuden
toteutumiseen.
Tätä asennettahan me löydämme kaikista
vallankumouksellisista maista, niin 1900-luvun alun Venäjältä kuin itse asiassa
koko Ranskan uusimman ajan historiasta. Totean siis, että oikeuslaitoksen
antamien tuomioiden arvosteleminen ei merkitse samaa kuin niiden julistaminen
mitättömiksi. Järjestäytyneessä yhteiskunnassa me joudumme aina elämään
epätäydellisten instituutioiden ja ratkaisujen kanssa.
Mikäli kuitenkin haluamme ja pystymme
olemaan kansalaisia sanan täydessä merkityksessä eikä siis pelkkiä alamaisia,
meillä on oikeus ja jopa velvollisuus muodostaa oma mielipiteemme kaikkien valtiomahtien
toiminnasta, siis sekä lainsäädäntö- että hallinto- ja tuomiovallan ja jopa
neljännen valtiomahdin eli lehdistön ja muiden medioiden.
Neuvostoliitossa tunnettiin aikoinaan
käsite ”näytösoikeudenkäynti” (pokazatelnyi sud). Useimmat kai luulevat, että sillä
viitattiin vain niihin prosesseihin, joissa syytetyt pantiin julkisesti
tunnustamaan aivan mielettömiäkin tekaistuja syytteitä ja jotka siis olivat pelkkää
teatteria ja oikeudenkäynnin irvikuva.
Tottahan se on tämäkin, mutta olennaisempi
puoli asiassa oli ennakkotapauksen luominen ja sille annettu mahdollisimman
suuri julkisuus.
Muuan tällainen prosessi sai alkunsa
vanhan työpaikkani, Suomen Pietarin instituutin puistosta. Siellä joukko
huligaaneja oli vuonna 1926 raiskannut ohikulkijan. Ajan ”vallankumouksellisessa”
kulttuurissa ns. vapaa seksi kuului itse kunkin oikeuksiin ja velvollisuuksiin
ja raja vapaaehtoisuuden ja väkivallan välillä näytti hämärtyvän.
Esivalta päätti järjestää
näytösoikeudenkäynnin. Siinä nousi ratkaisevaksi kysymys siitä, oliko asiaa
pidettävä huliganismina, josta saattoi saada vain kolme vuotta vankeutta, vai ”poliittisena
banditismina”, josta ammuttiin (ks. Чубаровское
дело: преступление, потрясшее Ленинград | Хотите Знать? | Дзен ).
Oikeus asettui ”yllättäen” jälkimmäiselle
kannalle ja seitsemän nuorukaista tuomittiin kuolemaan. Kaikkia tuomioita ei
pantu täytäntöön, mutta pelotusvaikutus ulottui nyt koko laajaan neuvostomaahan.
Itse kukin saa päätellä, oliko rangaistus
kohtuullinen vai ei, absurdia oli väittää teon olleen luonteeltaan poliittinen,
vaikka oikeus niin esitti. Lain mukaanhan se tämäkin tuomio joka tapauksessa
annettiin.
Valtionsyyttäjä Anu Mantila on Helsingin Sanomissa
ilmaissut tyytymättömyytensä KKO:n Päivi Räsäsen jutussa tekemään päätökseen (ks. KKO:2026:27 )
Kyseessähän oli mitä suurimmassa määrin
näytösoikeudenkäynti, jossa tuomio annettiin äärimmäisiä, eli sotarikoksia ja rikoksia
ihmisyyttä vastaan käsittelevän lain perusteella, mikä saattaa herättää
kriittisessä kansalaisessa kiinnostusta, ellei suorastaan hämmästystä.
Yhtä kaikki, selvää on, että tässä tapauksessa
rangaistavaksi rikokseksi selitettiin homoseksuaalisuuden kutsuminen poikkeavuudeksi
ja kehityshäiriön aiheuttamaksi. KKO:n päätöksessä ei edellytetty rikollisella
olleen loukkaamistarkoitusta, väkivaltaan kiihottamisesta puhumattakaan, mutta
arveltiin, ilman sen enempiä perusteita, kohderyhmän saattavan pitää asiaa
loukkaavana.
Vakaviakin seurauksia moisella yhden
pikkupuolueen kansanedustajan puheella saattoi olla…
Se, että asia esitettiin parlamentissa
istuvan ja siis mahdollisimman laajaa sananvapautta nauttivan edustajan
poliittisessa puheenvuorossa, joka liittyi ajankohtaiseen yhteiskuntapoliittiseen
keskusteluun ei jarrutellut niitä oikeuden jäseniä, jotka pyrkivät tekemään asiasta
rikoksen. Myöskään se, että varsinainen teko oli tehty paljon ennen tuomion
perusteena olleen lain säätämistä, ei pelastanut syytettyä, sillä tämä oli
pannut vielä tekstinsä uudelleen yleisön saataville. Pitihän yleisön saada edes
tutustua siihen, kun asiasta kerran ruvettiin kohua nostamaan. -Kehotan muuten
tutustumaan, kun lukee enemmän, luulee vähemmän.
Päätös, joka on poikkeuksellisen
hullunkurinen sekä perusteiltaan että määräyksiltään, nojasi lopultakin
oikeuden THL:ltä tilaamaan näkemykseen ”tieteen sanasta” homoseksuaalisuuden
synnyssä ja siinä ilmenee täydellinen ymmärtämättömyys siitä, mitä tieteellä
ylipäätään tarkoitetaan.
Vastaavia ”tieteellisiä” tuomioita
annettiin Neuvostoliitossa Lysenkon aikana ”vääriä” näkemyksiä esittäneille. Rikoksentekovälineen
eli internetissä esitetyn pamfletin tuhoaminen, jota oikeus vaati, ei ole
mahdollista muuten kuin sanan symboliesas mielessä.
Aikoinaan pyöveli poltti vastaavat
rikolliset julkaisut julkisesti ja tässä tapauksessa tämä voitaisiin suorittaa
sopivasti Kauppatorilla polttamalla ainakin joku arkistokappale kansanjoukon
edessä. Kansan syvät rivit tulevat epäilemättä paikalle hurraamaan. Tämän voi
päätellä nettikirjoittelusta.
Tässä siis minun eriävä näkemykseni KKO:n
tuomiosta, johon en näe syytä olla tyytyväinen, vaikka Räsäsen edustaa kanta on
minulle asiansa puolesta vieras. Se oli joka tapauksessa esitetty asiallisen
kiihkottomasti ja kuului selkeästi poliittiseen keskusteluun yhtenä puheenvuorona,
joka toki oli ”taantumuksellinen”, mutta yhtä kaikki normaali mielipide muiden joukossa.
Valtionsyyttäjä Anu Mantila on myös esittänyt
tyytymättömyytensä tuomioon ja selostanut asiaa Helsingin Sanomien sivuilla
26.5.
Räsäsen tapaus jätti syyttäjän mielestä oikeuskäytäntöön
avoimia kysymyksiä. Räsänen tuomittiin ”kiihottamisesta kansanryhmää vastaan”,
mutta homoseksuaaleja loukannutta twiittiä(!) koskeva syyte hylättiin. Räsänen
syytti siinä kirkkoa ”häpeästä ja synnistä” sen osallistuessa
pride-tapahtumaan.
Koska tämä tulkittiin uskonnolliseksi puheeksi,
se jätettiin rankaisematta. Onko uskonnolla siis joitakin erikoisoikeuksia?
Onko uskonnollista puhetta jostakin syystä arvioitava lievemmin? Kuinka loukkaavaa
puheen pitää olla, että se täyttää ”kiihottamisrikoksen ” tunnusmerkit?
Normaalijärjen mukaanhan ”kiihottamisrikoksen
tunnusmerkkeihin kuuluu ainakin kiihottaminen eli agitaatio jossakin
tarkpituksessa. Neuvostolitossa tunnettiin rikos nimeltä ”neuvostovastainen
agitaatio ja propagada”, jollaiseksi voitiin tulkita kaikki ei-toivottava puhe,
vaikka ei olisi kiihotettu ketään mihinkään. A, miksi käsitteisiin tuijottaa?
Hyvä laki, hyvät rangaistukset!
Tässä tuomiossa jäi ”ohjaus” syyttäjän
mielestä yhä puutteelliseksi. Oikeuden on näköjään taas vaivauduttava
miettimään, onko puhe loukkaavaa vai ei. Ehkä pitää jopa miettiä, kiihotetaanko
jotakuta johonkin, kun ”kiihotusrikoksesta” rangaistaan?
Seksuaalivähemmistöjen suoja ”heitä halventavalta
ja vahingoittavalta julkiselta puheelta” ei syyttäjän mukaan tullut nyt kyllin vakavasti
otetuksi.
”Kaiken kaikkiaan korkein oikeus on pitänyt
tekojen moitittavuutta yllättävän vähäisenä”, kirjoittaa syyttäjä.
Tämä pakottaa aineistoon tutustuneen
normaalijärkisen kansalaisen hämmästymään säikähtäin. Mitä ihmettä tässä nyt
oikein olisi haluttu ja millä perusteella? Mitä kaikkea pitäisilukea ”kiihotukseksi
kasanryhmää vastaan” ja millä perusteella? Ainakaan kiihottamista ei ilmeisesti
syylliseltä edellytetä.
Se KKO:n minimaalinen vähemmistö, joka
kyseisen tuomion sai aikaan, vaikka syytteet oli aiemmissa oikeusasteissa aina
yksimielisesti hylätty, siis jättikin vielä mahdollisuuden sellaisiin ”kiihotusrikoksiin”,
joissa homoseksualismia perinteiseen raamatulliseen tapaan nimitetään ”synniksi
ja häpeäksi”.
Näyttää siis siltä, että oikeus saisi yhä
itse päättää, onko uskonnollisella yhdistyksellä tai uskonnolliseksi
julistautuneella parlamentaarisella puolueella oikeus esittää näkemyksiään
julkisesti, siitä riippumatta, ovatko ne ”ajanmukaisia” tai vallitsevan
tulkinnan mukaan ”tieteellisiä”.
Syyttäjän arvelee kohteena olevan ryhmän
voivan loukkaantua, pahoittaa mielensä tiettyjen tulkintojen takia, eikä tätä
asiaa otettu kyllin vakavasti. Väärien näkemysten rankaiseminen käyttämällä
perusteena nyt menestyksellisesti sovellettua sotarikoksiin ja ihmisyyttä vastaan
kohdistuviin rikoksiin liittyvää ”kiihotuspykälää” olisi siis ollut määrättävä laajemmaksi.
Tässä lienee sentään esitettävä muuan
olennainen kysymys. Entäpä, jos kukaan ei millään tavalla kiihotu, etenkään,
kun esimerkiksi Räsäsen tapauksessa ei tosiaankaan edes yritetty kiihottaa
ketään mihinkään, saati rikoksiin ihmisyyttä vastaan. Miten on mahdollista,
että ”kiihottamisesta” silti rangaistaan?
Mitä pidemmälle tämä vuosisata edistyy,
sitä enemmän yhteiskuntamme alkaa muistuttaa Stalinin ajan Neuvostoliittoa. En
tee tätä rinnastusta osoittaakseni nokkeluuttani, vaan täysin vakavassa
mielessä.
Rikoslaki on kaiken kaikkiaan niin järeä
valtiovallan ase, että sen käytössä olisi syytä olla niin säästeliäs kuin
mahdollista. Itse asiassa näen rikoslain soveltamisen vapaan yhteiskunnan
poliittiseen keskusteluun lähtökohtaisesti sallimattomana. Vasta sellainen seuraus,
jonka todella voi osoittaa jollekin rikoksen uhrille tapahtuneen, oikeuttaa
rikoslaissa määrättyjen rangaistusten määräämiseen.
Vasemmisto oli aikoinaan jyrän alla, kun
juristit oikeusistuimissa tekivät sille mitä tahtoivat. Nyt tilanne on
muuttunut päinvastaiseksi ja mielivaltainen juristeria uhkaa suistaa
yhteisuntamme totalitarismin mielivaltaan typerien jees-miesten aplodeeratessa.
Eurooppalaisella uudella ajalla valistuksen vaikutuksesta tapahtunut maallistuminen, joka olemuksellisesti on osa ajatushistoriaamme, johon uusien tiedonalojen -- luonnontieteiden ja ihmistieteiden -- synty elimellisesti liittyy, ei tietenkään anna millekään oikeusajattelulle ja tuomiovallan käyttämiselle samanlaatuisia tunnustuksellisia, suoraan "jumaluuteen" kytkeityviä ja yli-ihmisyydellä perusteltuja valtuutuksia kuin mitä ihmisen historian aiemmat -- kehittymättömämmät -- vaiheet ovat tuomiovallalle antaneet.
VastaaPoistaIhmistieteillä olisi tietenkin paljonkin sanottavaa lajimme perusvanlaatuisista -- nimenomaan oikeudentuntojamme koskevista -- ominaisuuksista, alkanen ihan niin sanotun "kultaisen säännön" moraalista, jotka perustuu lajityypillisiin varhaisimman lapsuutemme tajunnallisiin perusjäsennyksiin, mutta se mihin ihmistiteet eivät anna maagista valtuutusta, on sosiaalisten organisaatioidemme sisäisen sosiaalisen sitovuuden tarvitsema yhteinen ja yleinen normipaine -- ja sitä kai sitten palvelee tämä nykyinenkin juridiikan muuttuminen juristeriaksi, ihan maagisilla merkityksillä operoiviksi lainopillisten yleiskäsitteiden "poliittisluontoiseksi" soveltamiseksi.
Jos juristeristeja olisi koulutettu maagisen pykäläuskonnon sijasta esimerkiksi "puolestaloukkaantumisen" tajunnallisiin premisseihin -- perusnarsismin kehitysvammoihin, uhrirooliin samaistumisesta saatavaan voimaantumiseen -- ehkä tuollakin ammattikunnalla olisi oma ammattikunniansa, jolla oli påohjansa oman eurooppalaisen kulttuurimme ajatushistoriassa ja uuden ajan tiedollisesti valistuneessa ajattelussa. Tällä hetkellä juristeria on "tiedonala" jolla ei juuri "tiedon" kanssa ole paljoakaan jos ollenkaan tekemistä.
Erityisiin vakeuksiaan ajaudutaan tietysti kysymyksissä, joissa joudutaan olemattomin tiedollisen eväin kyhäämään lainopillisia kuvauksia ja selityksiä yhteisöilmiöille, joita osataan käsitellä vain yksilöominaisuuksien käsitteistöillä. Esimerkiksi "uskonnot" ovat olemuksellisesti yhteisöilmiöitä, mutta niitä koskeva juristeria operoi kuin ne olisivat yksilötuntemuksia.
Eli sosiologian alkeet on jätetty kuvasta pois, ehkäpä jopa amputoitu tajunnasta, siirretty ajatushorisontin tuolle puolen, julistettu kuin yhteisestä sopimuksesta puhumattomiksi ja sisäistetty julkilausimattomina tabuina. Juristeristit tuskin omine hengenkykyineen tästä amputoinnista kärsivät -- se ei haittaa jos koko ammattikunnia perustuu kunnioituksen varjelemiseen.
Tavallaan juristeristit elävät edelleen absoluuttisten totuuksien ja arvojenmaailmassa. He eivät ota vastaan sitä kehityksellistä moraalilaatua, jota Durkheim nimitti "orgaaniseksi" solidaarisuudeksi. Otteet sitten varsinkin mielipidekysymysten kriminalisoimisessa ovat de facto magialla legitimoitua banaalia valtapolitiikkaa. Mitä absoluuttisempia ovat tunnustukselliset arvot, sitä suhteellisemmiksi saavat luvan käydä keinot joilla niitä ajetaan.
Ja paradoksaalisesti sateenkaaret ovat hyvin mustavalkoisia.
"Rikoslaki on kaiken kaikkiaan niin järeä valtiovallan ase, että sen käytössä olisi syytä olla niin säästeliäs kuin mahdollista. Itse asiassa näen rikoslain soveltamisen vapaan yhteiskunnan poliittiseen keskusteluun lähtökohtaisesti sallimattomana."
VastaaPoistaNiin, ainakin tähän saakka rikosoikeuden yleisiin oppeihin on kuulunut ultima ratio- periaate, ts. vain välttämättömät/pakottavat kriminalisoinnit ovat lähtökohtaisesti sallittuja.
Samoin myös laventavan tulkinnan kielto, ts. ao. rikosnimikettä on tulkittava tarkoin sen alkuperäisen soveltamisalan mukaisesti, jossa tunnusmerkistöt ym. on riittävän täsmällisesti määritelty, eikä niiden ulkopuolelle tule mennä.
Erilaiset ad hoc- tulkinnat ja blancopykälät ovat siis esim. edellä mainittujen periaatteiden vastaisia. Ja mikäli niihin ei riittävän tarkoin sitouduta, niin mielivaltaanhan se silloin menee. Pelottavinta on, mikäli tämä on jopa tarkoituksenakin?
-J.Edgar-
"Kyseessähän oli mitä suurimmassa määrin näytösoikeudenkäynti, jossa tuomio annettiin äärimmäisiä, eli sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan käsittelevän lain perusteella, mikä saattaa herättää kriittisessä kansalaisessa kiinnostusta"
VastaaPoistaTuosta nyt ei kannattaisi vetää liikaa herneitä nenää. Rikoslaki on nyt vaan on teknisesti järjestetty oikeushyvien mukaan, esimerkiksi 21 luvun alussa on murha ja lopussa esimerkiksi ruumiinvamman tuottamus tai vaaran aiheuttaminen, sakkojuttuja.
Jospa nyt sentään vedetään, kun se kiihottaminen kansanryhmää vastaan selvästi tarkoittaa laissa väkivaltaan kiihottamista tai sen oikeuttamista.
Poista