Kauheaa yleistämistä

 

Sheila Fitzpatrick. The Shortest History of the Soviet Union. Old Street Publishing 2022, 248 s.

 

     Typeryydet aloitetaan usein johdantosanoilla “Ei saa yleistää!” Tällöin toki saatetaan tarkoittaa myös sitä, että on väärin tehdä johtopäätöksiä jonkin joukon ominaisuuksien perusteella jostakin se jäsenestä tai että jonkun joukon jäsenen ominaisuudet eivät koske koko joukkoa. Liian harvojen esimerkkien perusteella ei toki voi tehdä luotettavia yleistyksiä, mutta niihinhän on pyrittävä.

     Mikäli yleistäminen sellaisenaan haluttaisiin kieltää, olisi koko lause olisi anti-intellektualismin tunnus, millaiseksi se kelpaakin. Toisaalta terrible simplificateur on muuan klassinen jaukkumasana, ja sellaisten naiiviutta jokaisella on oikeus ja velvollisuus pilkata.

     Mutta suurella yksinkertaistamisella on silläkin oma funktionsa. On tärkeää, että rajoittuneille ihmisaivoille luodaan viitekehyksiä joiden avulla valtava ja sekalainen joukko näennäisesti irrallisia asioita saadaan jonkinlaiseen mielekkäältä näyttävään järjestykseen.

     Sen ohjaamana niitä voidaan syventyä tarkastelemaan kaikella tarpeellisella pieteetillä, sortumatta perusteettomiin yleistyksiin tai yksinkertaistuksiin. Suuret viitekehykset ohjaavat ajattelua ja kysymysten asettelua. Niissä ei ole totuus, mutta ne voivat helpottaa sen löytämistä.

    Kuten ymmärrettävää on, samaan aikaan on liikkeellä erilaisia viitekehyksiä, kuivan tieteellisitä aina runollisen lennokkaisiin ja fantastisen/ fanaattisen puolihulluihin saakka. Erään aikakautemme merkittävimmän Neuvostoliiton historian viitekehyksen on tehnyt Sheila Fitzpatrick.

     Fitzpatrick on eräs aikakautemme merkittävimmistä Venäjän tutkijoista ja hänestä voidaan käyttää myös termiä sovjetologi, joka usein kyllä halutaan varata niille politologeille ja muille poppamiehille, jotka aikoinaan pyrkivät ennustamaan Neuvostoliiton poliittista käyttäytymistä lähitulevaisuudessa ja tekivät in corpore suuren virhearvion uskoessaan, ettei se rakennelma hajoaisi ainakaan 1900-luvulla.

     Fitzpatrickia on Foreign Affairsin sivuilla nimitetty “erääksi neuvostokauden vaikutusvaltaisimmaksi historioitsijaksi”, kuten tämän kirjan kannesta ilmenee. Hän aloitti kokonaisen uuden suuntauksen sillä alalla ja hänestä tuli aikanaan myös hyvin kiistanalainen hahmo erityisesti niiden keskuudessa, joille Neuvostoliitto oli ennen muuta poliittinen tekijä

     Spinoza esitti joskus tutkijan ihanteeksi ”Non ridere, non lugere, neque detestari, sed intelligere”. Ei siis saanut enempää nauraa kuin itkeä tai suuttuakaan sen ilmiön edessä, jota haluttiin ymmärtää.          Tämä periaate on osoittautunut aika vaikeaksi silloin, kun kyseessä on poliittisesti hyvin latautunut asia. Tuo älyllinen viileys on usein haluttu tulkita kannanotoksi ja nimenomaan tutkimuskohteen myötäsukaiseksi hyväksymiseksi myös poliittiselta kannalta.

     Toki näin on usein ollutkin, mutta lienee sanottava, ettei tutkimuksen arvo ainakaan lisäänny siitä, jos sen harjoittajalla on kiivaita tunteita tutkimaansa asiaa kohtaan, kielteisiä tai myönteisiä. Toisaalta olisi outoa, mikäli tyytyisimme vain tarkastelemaan ilmiötä viileästi kuin jumalat ikään.

     Olympoksen jumalat sitä paitsi saattoivat olla äärimmäisen puolueellisia ja hyvin koleerisiakin. Tuskin voidaan myöskään sanoa, että kenenkään ihmisen mielestä suhtautuminen esimerkiksi ihmissyöntiin olisi pelkästään makuasia.

     Mutta tutkimuksen päätavoitteena on selittäminen, usein se merkitsee nimenomaan yleistämistä. Neuvostoliiton historian selittämisessä voidaan mielestäni katsoa viimeisten puolen vuosisadan mittaan olleen kaksi pääsuuntausta. Toinen, lähinnä Richard Pipesin aloittama ja edustama on korostanut historiallisen jatkuvuuden merkitystä ja toinen, erityisesti Sheila Fitzpatrickin aloittama on korostanut sosiaalisia tekijöitä eli vallankumouksen ja sosiaalihistorian merkitystä.

     Sheila Fitzpatrick on syntyjään australialainen, mutta siirtyi sitten Englantiin, jossa opiskeli ja vaikutti Oxfordin St. Antony’s collegessa ja Lontoon yliopiston Slavonic Schoolissa (School of Slavonic and East EuropeanStudies, SSEES).

     Näissä molemmissa on opiskellut monia suomalaisiakin. SSEES:in osalta tämä selittyy paljolta siitä, että koko laitos perustettiin aikoinaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen tutkimaan hajonneita imperiumeja. Venäjän imperiumin itäeurooppalaisiin hajoamistuotteisiin kuului myös Suomi, jota siis myös ryhdyttiin tutkimaan.

     Niinpä laitoksessa on ollut aina monia Suomen historian ja kielen eksperttejä, mukaan lukien sen pitkäaikainen johtaja Michael Branch, joka oli suuri A.J. Sjögrenin tutkija. Hänen vaimonsa Hannele opetti suomen kieltä ja Baltian historiaa opetti puoliksi suomalainen David Kirby.

     Instituutin kirjastonhoitajana oli Suomen vanhaa sotalaitosta ja Mannerheimia tutkinut J.E.O. Screen ja yleensä joukkoon kuului jokunen muukin suomea osaava tutkija, Englannissahan näitä on useita, yleensä suomalaisen äidin poikia.

     Joka tapauksessa Sheila Fitzpatrick, joka Englannin jälkeen loisti amerikkalaisen akatemian piirissä, aloitti tutkijanuransa 1970-luvun lopulla kirjoittamalla arkistolähteisiin perustuvan tutkimuksen Anatoli Lunatšarskista ja valistusasian kansankomissariaatista. Se, että hän pääsi alkuperäsilähteille, oli pieni sensaatio.

     Lännessä oli kyllä käytettävissä ns. Smolenskin arkisto, jonka saksalaiset olivat sodan aikana kaapanneet. Se osoitti havainnollisesti, miten Neuvostoliittoa hallittiin ja kopioita siitä oli tutkijoille saatavana, mutta enimmäkseenhän se kertoi vain Smolenskin alueesta.

     Sanottiin syystäkin, että Neuvostoliiton tutkiminen oli kuin keskiajan tutkimusta. Molemmista puuttuvat suuret dokumenttisarjat ja johtopäätöksiä jouduttiin tekemään fragmentaarisen aineiston perusteella. Siitä huolimatta sekä keskiaikaa että Neuvostoliittoa pyrittiin tietysti mahdollisuuksien mukaan tutkimaan ja siis ymmärtämään.

     Kaiken kaikkiaan Neuvostoliittoa koskevat dokumentit olivat erittäin salaista aineistoa, miltei riippumatta siitä, mitä ne koskivat. Neuvostoliitto oli 1970-luvulla maa, jossa kaikki oli mahdollisimman salaista. Yleensä salaamisella oli sotilaalliset perustelut ainakin jonkinlaisen aasinsillan kautta.

     Fitzpatrick siis kuitenkin sai salattua aineistoa ja dokumenttien parissa hänelle valkeni myös se, miten neuvostoyhteiskunta oikein toimi eli millaista oli se ”sosiaalinen insinöörityö”, jolla yhteiskuntaa ja ihmistä pyrittiin määrätietoisesti muokkaamaan ja hankkimaan kannatusta vallitsevalla komennolle. Kyseessä ei ollut pelkkä käskytys, vaan ennen muuta mobilisointi.

     Vuonna 1978 ilmestyi Fitzpatrickin toimittama kokoomateos ”Cultural Revokution in Russia 1928-1931”. Kirja käsitteli siis ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikaa ja ”kulttuurivallankumous” sen nimessä viittasi siihen äskettäisestä Kiinan historiasta tunnettuun kampanjaan, jossa alemmat kaikkialla haastoivat ylempänsä ja nousivat tai nostettiin hallitsemaan niiden sijasta.

     Niin tapahtuimyös Venäjällä nimenomaan ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikana. Silloin yritettiin valtion kaikin voimakeinoin mullistaa yhteiskunta joka suhteessa ja mobilisoitiin kansan laajat joukot mukaan tähän operaatioon, lupaamalla heille myös henkilökohtaista etua.

     Koko homma uhkasi pian päättyä katastrofiin ja Stalin joutui tekemään äkkijarrutuksia, ensimmäisen jo vuoden 1930 keväällä, jolloin hän kielsi maatalouskommuunien perustamisen ja antoi jo perustettujen kolhoosien aluksi purkautua, jotta kevätkylvöt saatiin pelastettua.

     Vuonna 1931, johon kirja katsoo tämän ”vallankumouksen” päättyneen, palautettiin työpaikoilla yksilöpäällikkyys ja vuonna 1932 säädettin drakoniset lait, muun muassa viljan ”varastamisesta”, mikä olennaisesti myötävaikutti seuraavan vuoden nälkäkatastrofiin, joka tunnetaan nimellä golodomor, ukrainaksi holodomor.

     Siinä vaiheessa höperöt (hare-brained), ”vallakumoukselliset” rintamahyökkäykset koko vanhaa maailmaa ja sen arvoja vastaan lopetettiin ja palattiin normaalin poliisivaltion menetelmiin ja perinteisiin ”porvarillisiin” arvoihin.

     Hyökkäävän vallankumouksellisuuden sijaan virallisen propagandan sävellajiksi tuli D-duurissa molto pomposo soitettu itsekehu, joka irvokasta kyllä jo vuonna 1934 esiintyi muodossa ”elämä on tullut paremmaksi, eläminen helpommaksi”. Syynä tähän riemuun oli, että leipäkorttijärjestelmä oli nyt lakkautettu. Juuri vuotta aikaisemmin miljoonat olivat kuolleet…

     Fitzpatrick kiteytti näkemyksensä Neuvostoliiton historiasta ohuessa kirjassaan ”The Russian Revolution” (ks. The Russian Revolution: FOURTH EDITION ), joka päätti vallankumouksen Stalinin terroriin, joka itse asiassa jatkoi stalinilaisen vallankumouksen perinnettä ja käytti sen keinoja mobilisoidessaan alemmat ylempiensä kimppuun. ”Vallankumous” siis jatkui 1930-löuvun lopulle saakka.

     Kaikkein lyhimmässä muodossaan Venäjän vallankumouksessa oli Fitzpatrickin mielestä kyse kolmesta asiasta: modernisaatiosta, sosiaalisesta noususta ja terrorista.

     Tämä on kiinnostava näkemys ja tässä sopii mainita, että Isaac Deutscher julkaisi 1960-luvulla kirjan ”Venäjän vallankumous jatkuu yhä”. Tämä tarkoitti, että toisin kuin Ranskan vallankumous, Venäjän vallankumous ei suinkaan ollut luopunut niistä periaatteista, joita se oli sitouutunut toteuttamaan vuonna 1917.

     Tästä asiasta voi olla jyrkästikin eri mieltä, mutta anakin vallankumouksellisuuden nimeen vannottiin viidenkymmenen vuoden kuluttua yhä innolla.

     Mutta mitä uutta Fitzpatrick Venäjän tutkimukseen oikein toi ja mitä tässä nyt puheena olevassa pikku kirjassaan oikein sanotaan, pitänee jättää jo huomiseen blogiin kommentoitavaksi.