Idänsuhteet jatkuvat yhä

 

Idänsuhteiden museo

 

     Tampereella ei enää ole Lenin-museota, vaan sen sijaan idänsuhteiden museo ”Nootti”. Tavallaan tämä on harmi, koska ainutlaatuisuus on sentään aikamoinen valtti tälläkin alalla ja yhden Leninin palvontapaikan säilyttäminen tässä maassa ei olisi kaikessa anakronistisuudessaan ollut hullumpi idea sekään.

     Siitä olisi voinut kehittää Lenin-kultin museon, jossa ilmiön kehitystä Venäjällä ja sen heijastumista meillä ja muuallakin olisi voinut nostaa esille. Toki Leninistä tehtiin aikoinaan uusi Pyhä Nikolai ”melkein Jumala”, jolle oli temppeleitä ympäri neuvostoimperiumia ja jonka nimissä supervaltaakin joka päivä hallittiin.

     Oli se aika huikea kuoleman jälkeinen rooli yhdelle poliitikolle ja roolimalli monille myöhemmille kollegoille.

     Nyt meillä on siis Idänsuhteiden museo Nootti, jonka nimi ei tietenkään viittaa mihin tahansa joka päiväiseen diplomaattisen kommunikaation välineeseen, vaan siihen yhteen ja ainoaan vuoden 1961 noottiin ja noottikriisiin, jonka varjossa maamme sai elää jopa vuosikymmeniä. Vielä tänä päivänä tuo sana aiheuttaa vanhemmille ihmisille selkärankareaktion.

     Alkuperäinen Lenin-museo oli ollut tuontitavaraa ja esitteli ennen muuta Neuvostoliitosta saatuja kopioita. Sen kohokohtana oli tauu, jossa Lenin kohtaa ensi kerran Stalinin, mikä oli toki Leninin hagiografian eräs solmukohta ja erittäin sopiva temppelin aiheeksi juurii tse pyhällä paikalla. Taulu on toki vieläkin museossa, samoin kuin valtava Leniniä esittävä kipsipatsas.

     Muuten näyttely rakentuu kahden maan suhteiden esittelemisen varaan. Tässä tapauksessa toinen maa on aluksi emämaa Venäjä ja toinen taas Suomen suuriruhtinaskunta, jota ei käsitelty maakuntana, vaan valtiona. Vasta sortokausina siitä haluttiin tehdä Venäjän maakunta ja vanhalta Brežneviltä lipsahtikin Suomesta tuollainen nimitys.

     Olen ennenkin silloin tällöin sanonut, että maahamme tarvittaisiin Poliittisen historian museo (ks. Vihavainen: Haun poliittisen historian museo tulokset ). Nythän se siis on olemassa, ainakin tietyllä teemalla. Erinomaista! Tämä antaa mahdollisuuksia erittäin kiinnostaviin näyttelyihin.

     Tällä hetkellä museon pikku tilat täyttää yleisnäyttely, jossa erityiskysymykset eivät pääse esille. Kävijä saa vaikutelman lähinnä koulukurssin kertauksesta, jossa historia on ennen muuta res gestae -se, mitä tapahtui. Museon varastoissa olevista esineistä nähtävillä voi kerrallaan olla vain pieni osa, kuten yleensäkin.

     Joka tapauksessa olisi tuskin mahdotonta varta aina yksi huone kerrallaan erikoisnäyttelylle, jossa aina olisi esillä jokin Suomen ja Venäjän välisten suhteiden teema ja vieläpä tavalla, joka antaisi ajattelemisen aihetta ja sellaista uutta tietoa, jota keskivertokävijällä ei ole.

     Museossa on nyt myös venäjänkielistä henkilökuntaa, mikä suuresti edesauttaisi venäläisen materiaalin ottamista mukaan näyttelyihin. Toki sellaista on ollut ennenkin, mutta uusi aika tekee entistä ajankohtaisemmiksi uudet kysymykset.

     Suomen ja Venäjän valtiollisista suhteista puheen ollen, niiden formatiivinen periodi Aleksanteri I:n aikana olisi ehdottomasti erikoisnäyttelyn arvoinen ja sama koskee sekä Nikolai I:n että Aleksanteri II:n ja vielä Aleksanteri III:n aikaa. Myöhemmistä vaiheista olisi jo oltava kustakin useita teemoja.

     Käytettävissä on niin paljon uutta poliittisen historian tutkimusta, että näyttelymateriaalin saisi helposti kokoon. Itse asiassa teemana voisi aina kerrallaan olla myös yksi avainasemassa ollut henkilö: G.M. Armfelt, R.H. Rehbinder, C.E. Mannerheim jne. Venähän puoleata myös esimerkiksi Mihail Speranski.

     Juuri historian henkilöiminen saattaisi olla poliittisen historian valttina. Se auttaa suuresti jäsentämään asioita ja ymmärtämään, millaisten kysymysten kansa aikoinaan oltiin tekemisissä. Kekkonen on Suomen puolelta muuan ylivertainen hahmo ja hänen osaltaan voisi rajoittua erikoiskysymyksiin, rajan molemmilta puolilta nähtynä.

     Museossa asiat on voitava tiivistää yleensä yhteen lauseeseen, jota sitten halukkaille selostetaan dokumenttien avulla perusteellisemmin. Nykyään on erityisen helppoa käyttää ajan sanomalehtiä ja niiden otsikoita ja sitten halukkaille itse artikkeleita.

     Itse asiassa aivan tuoretta tietoa suurelle yleisölle tarjoaisi vaikka sellainen teemanäyttely, kuin ”Venäjän duuma ja Suomi”. Duuman merkitys toisella sortokaudella oli hyvin suuri ja esille voisi nostaa muutamia nimikuuluja äärioikeistolaisia Suomen-syöjiä, kuten N.E. Markov ja Puriškevitš.

      Vastaavasti olisi tuotava esille myös Suomen puolustajia, kuten liberaalit ja sosialistit, Pavel Miljukov ja Jevgeni Gegetškori. Duuman pöytäkirjoissa on dramaattista ja, sanoisinko, suorastaan herkullista aineistoa duumassa käydyistä monista väittelyistä juuri Suomen kysymyksessä. Ei suuri yleisö Suomessa niistä mitään tiedä.

     Muuan teema voisikin olla Pjotr Arkadjevitš Stolypin ja Suomen toinen sortokausi. Koska asiat on aina yritettävä nähdä suuremmissa yhteyksissään, voisi olla hyvä idea lähteä tässä tapauksessa Venäjän suunnasta ja täydentää kuvaa suomalaisilla aineistoilla, erityisesti lehdistöllä. Esimerkiksi Paasikivellä oli oma, kiinnostava arvionsa Stolypinistä, jonka hän tapasi ja jonka harjoittaman politiikan kanssa joutui elämään.

     Suomen aseman käsittely venäläisessä lehdistössä on ollut poliittisen historian tutkimuksessa paljonkin esillä, mutta uskoisin, että konkreettisella tasolla se on jäänyt aivan hämärän peittoon. Kuitenkin muutaman keskeisen lehden  läpikäynti ja parin  teeman esille nostaminen vaikkapa 1880-1890-luvuilta olisivat suhteellisen helppo tehtävä ja mahdollistaisi suuren yleisön kannalta hyvin kiinnostavan näyttelyn.

     Konkreettiset tapahtumat monipuolisesti käsiteltyinä voisivat olla antoisia. Ajattelen tässä esimerkiksi juutalaisen Mihail Herzensteinin (Герценштейн) murhaa Terijoella vuonna 1906 ja sen käsittelyä toisaalta suomalaisissa ja toisaalta venäläisessä, erityisesti mustasotnialaisissa lehdissä. Tästä asiasta onkin jo olemassa Marina Vituhnovskajan tutkimus.

     Teema ”Venäjän ja Suomen työväenliikkeiden suhteet 1800-luvulta vuoteen 1918” on ehdottomasti tämän museon heiniä.

     Sen sijaan, että keskityttäisiin vain bolševikkeihin, olisi syytä nostaa esille myös ne muut puolueet, jotka olivat ennen vuotta 1917 paljon tärkeämpiä ja toisaalta suomalaisten sosialidemokraattien hyvin varovainen suhtautuminen venäläisiin. Sehän oli saavuttanut suuren osan tavotteistaan ja liittoutuminen venäläisen opposition kanssa olisi ollut sille kuoleman suudelma.

     Toki suuri teema ja Tampereelle erityisen sopiva olisi myös suomalaisten sosialidemokraattien ajautuminen aseelliseen kapinaan vuosina 1917-1918. Asia on niin moneen kertaan vatkattu ja banalisoitu puhtaasti suomalaiseksi tapahtumaksi, että sen esittäminen erityisesti venäläisestä -eikä pelkästään bolševistisesta- näkökulmasta olisi enemmän kuin tervetullut uutuus.

     On tietenkin muistettava, ettei museo ole varsinainen historiantutkimuksen instituutti ja että tilaa erikoisnäyttelyille on tässä tapauksessa hyvin vähän. Kuitenkin, ongelmia on aina voitu ratkaista, kun tahtoa löytyy.

      Kiinnostavia näyttelyitä varten löytyy jo tutkimustakin vaikka millä mitalla ja ”Nootilla” olisi nyt hyvä tilaisuus keskittyä myös asioiden venäläiseen puoleen, joka meillä on aina ollut huonosti tutkittu. Idänsuhteita ei tällä hetkellä näytä olevan lainkaan, mutta eivät ne mihinkään häviä enempää tulevaisuudesta kuin menneisyydestä.