Idänsuhteiden
museo
Tampereella ei enää ole Lenin-museota,
vaan sen sijaan idänsuhteiden museo ”Nootti”. Tavallaan tämä on harmi, koska
ainutlaatuisuus on sentään aikamoinen valtti tälläkin alalla ja yhden Leninin
palvontapaikan säilyttäminen tässä maassa ei olisi kaikessa
anakronistisuudessaan ollut hullumpi idea sekään.
Siitä olisi voinut kehittää Lenin-kultin
museon, jossa ilmiön kehitystä Venäjällä ja sen heijastumista meillä ja
muuallakin olisi voinut nostaa esille. Toki Leninistä tehtiin aikoinaan uusi
Pyhä Nikolai ”melkein Jumala”, jolle oli temppeleitä ympäri neuvostoimperiumia
ja jonka nimissä supervaltaakin joka päivä hallittiin.
Oli se aika huikea kuoleman jälkeinen
rooli yhdelle poliitikolle ja roolimalli monille myöhemmille kollegoille.
Nyt meillä on siis Idänsuhteiden museo
Nootti, jonka nimi ei tietenkään viittaa mihin tahansa joka päiväiseen
diplomaattisen kommunikaation välineeseen, vaan siihen yhteen ja ainoaan vuoden
1961 noottiin ja noottikriisiin, jonka varjossa maamme sai elää jopa vuosikymmeniä.
Vielä tänä päivänä tuo sana aiheuttaa vanhemmille ihmisille selkärankareaktion.
Alkuperäinen Lenin-museo oli ollut
tuontitavaraa ja esitteli ennen muuta Neuvostoliitosta saatuja kopioita. Sen
kohokohtana oli tauu, jossa Lenin kohtaa ensi kerran Stalinin, mikä oli toki
Leninin hagiografian eräs solmukohta ja erittäin sopiva temppelin aiheeksi
juurii tse pyhällä paikalla. Taulu on toki vieläkin museossa, samoin kuin
valtava Leniniä esittävä kipsipatsas.
Muuten näyttely rakentuu kahden maan
suhteiden esittelemisen varaan. Tässä tapauksessa toinen maa on aluksi emämaa
Venäjä ja toinen taas Suomen suuriruhtinaskunta, jota ei käsitelty maakuntana,
vaan valtiona. Vasta sortokausina siitä haluttiin tehdä Venäjän maakunta ja
vanhalta Brežneviltä lipsahtikin Suomesta tuollainen nimitys.
Olen ennenkin silloin tällöin sanonut,
että maahamme tarvittaisiin Poliittisen historian museo (ks. Vihavainen:
Haun poliittisen historian museo tulokset ). Nythän se siis on olemassa,
ainakin tietyllä teemalla. Erinomaista! Tämä antaa mahdollisuuksia erittäin
kiinnostaviin näyttelyihin.
Tällä hetkellä museon pikku tilat täyttää
yleisnäyttely, jossa erityiskysymykset eivät pääse esille. Kävijä saa
vaikutelman lähinnä koulukurssin kertauksesta, jossa historia on ennen muuta res
gestae -se, mitä tapahtui. Museon varastoissa olevista esineistä nähtävillä
voi kerrallaan olla vain pieni osa, kuten yleensäkin.
Joka tapauksessa olisi tuskin mahdotonta
varta aina yksi huone kerrallaan erikoisnäyttelylle, jossa aina olisi esillä jokin
Suomen ja Venäjän välisten suhteiden teema ja vieläpä tavalla, joka antaisi
ajattelemisen aihetta ja sellaista uutta tietoa, jota keskivertokävijällä ei
ole.
Museossa on nyt myös venäjänkielistä henkilökuntaa,
mikä suuresti edesauttaisi venäläisen materiaalin ottamista mukaan
näyttelyihin. Toki sellaista on ollut ennenkin, mutta uusi aika tekee entistä
ajankohtaisemmiksi uudet kysymykset.
Suomen ja Venäjän valtiollisista suhteista
puheen ollen, niiden formatiivinen periodi Aleksanteri I:n aikana olisi
ehdottomasti erikoisnäyttelyn arvoinen ja sama koskee sekä Nikolai I:n että
Aleksanteri II:n ja vielä Aleksanteri III:n aikaa. Myöhemmistä vaiheista olisi
jo oltava kustakin useita teemoja.
Käytettävissä on niin paljon uutta
poliittisen historian tutkimusta, että näyttelymateriaalin saisi helposti
kokoon. Itse asiassa teemana voisi aina kerrallaan olla myös yksi avainasemassa
ollut henkilö: G.M. Armfelt, R.H. Rehbinder, C.E. Mannerheim jne. Venähän puoleata
myös esimerkiksi Mihail Speranski.
Juuri historian henkilöiminen saattaisi
olla poliittisen historian valttina. Se auttaa suuresti jäsentämään asioita ja
ymmärtämään, millaisten kysymysten kansa aikoinaan oltiin tekemisissä. Kekkonen
on Suomen puolelta muuan ylivertainen hahmo ja hänen osaltaan voisi rajoittua
erikoiskysymyksiin, rajan molemmilta puolilta nähtynä.
Museossa asiat on voitava tiivistää
yleensä yhteen lauseeseen, jota sitten halukkaille selostetaan dokumenttien
avulla perusteellisemmin. Nykyään on erityisen helppoa käyttää ajan
sanomalehtiä ja niiden otsikoita ja sitten halukkaille itse artikkeleita.
Itse asiassa aivan tuoretta tietoa
suurelle yleisölle tarjoaisi vaikka sellainen teemanäyttely, kuin ”Venäjän
duuma ja Suomi”. Duuman merkitys toisella sortokaudella oli hyvin suuri ja
esille voisi nostaa muutamia nimikuuluja äärioikeistolaisia Suomen-syöjiä, kuten
N.E. Markov ja Puriškevitš.
Vastaavasti
olisi tuotava esille myös Suomen puolustajia, kuten liberaalit ja sosialistit, Pavel
Miljukov ja Jevgeni Gegetškori. Duuman pöytäkirjoissa on dramaattista ja,
sanoisinko, suorastaan herkullista aineistoa duumassa käydyistä monista väittelyistä
juuri Suomen kysymyksessä. Ei suuri yleisö Suomessa niistä mitään tiedä.
Muuan teema voisikin olla Pjotr
Arkadjevitš Stolypin ja Suomen toinen sortokausi. Koska asiat on aina yritettävä
nähdä suuremmissa yhteyksissään, voisi olla hyvä idea lähteä tässä tapauksessa
Venäjän suunnasta ja täydentää kuvaa suomalaisilla aineistoilla, erityisesti
lehdistöllä. Esimerkiksi Paasikivellä oli oma, kiinnostava arvionsa
Stolypinistä, jonka hän tapasi ja jonka harjoittaman politiikan kanssa joutui
elämään.
Suomen aseman käsittely venäläisessä
lehdistössä on ollut poliittisen historian tutkimuksessa paljonkin esillä,
mutta uskoisin, että konkreettisella tasolla se on jäänyt aivan hämärän peittoon.
Kuitenkin muutaman keskeisen lehden
läpikäynti ja parin teeman esille
nostaminen vaikkapa 1880-1890-luvuilta olisivat suhteellisen helppo tehtävä ja
mahdollistaisi suuren yleisön kannalta hyvin kiinnostavan näyttelyn.
Konkreettiset tapahtumat monipuolisesti käsiteltyinä
voisivat olla antoisia. Ajattelen tässä esimerkiksi juutalaisen Mihail Herzensteinin
(Герценштейн) murhaa
Terijoella vuonna 1906 ja sen käsittelyä toisaalta suomalaisissa ja toisaalta
venäläisessä, erityisesti mustasotnialaisissa lehdissä. Tästä asiasta onkin jo
olemassa Marina Vituhnovskajan tutkimus.
Teema ”Venäjän ja Suomen työväenliikkeiden
suhteet 1800-luvulta vuoteen 1918” on ehdottomasti tämän museon heiniä.
Sen sijaan, että keskityttäisiin vain bolševikkeihin,
olisi syytä nostaa esille myös ne muut puolueet, jotka olivat ennen vuotta 1917
paljon tärkeämpiä ja toisaalta suomalaisten sosialidemokraattien hyvin
varovainen suhtautuminen venäläisiin. Sehän oli saavuttanut suuren osan tavotteistaan
ja liittoutuminen venäläisen opposition kanssa olisi ollut sille kuoleman suudelma.
Toki suuri teema ja Tampereelle erityisen
sopiva olisi myös suomalaisten sosialidemokraattien ajautuminen aseelliseen
kapinaan vuosina 1917-1918. Asia on niin moneen kertaan vatkattu ja banalisoitu
puhtaasti suomalaiseksi tapahtumaksi, että sen esittäminen erityisesti
venäläisestä -eikä pelkästään bolševistisesta- näkökulmasta olisi enemmän kuin
tervetullut uutuus.
On tietenkin muistettava, ettei museo ole
varsinainen historiantutkimuksen instituutti ja että tilaa erikoisnäyttelyille
on tässä tapauksessa hyvin vähän. Kuitenkin, ongelmia on aina voitu ratkaista,
kun tahtoa löytyy.
Kiinnostavia
näyttelyitä varten löytyy jo tutkimustakin vaikka millä mitalla ja ”Nootilla”
olisi nyt hyvä tilaisuus keskittyä myös asioiden venäläiseen puoleen, joka
meillä on aina ollut huonosti tutkittu. Idänsuhteita ei tällä hetkellä näytä
olevan lainkaan, mutta eivät ne mihinkään häviä enempää tulevaisuudesta kuin menneisyydestä.
"Ajattelen tässä esimerkiksi juutalaisen Mihail Herzensteinin (Герценштейн) murhaa Terijoella vuonna 1906 ja sen käsittelyä toisaalta suomalaisissa ja toisaalta venäläisessä, erityisesti mustasotnialaisissa lehdissä. Tästä asiasta onkin jo olemassa Marina Vituhnovskajan tutkimus."
VastaaPoistaNootti-museon näytettelyä odoteltaessa tuossa olisi mainio blogin aihe. Huomaan tämän blogin lukijana olevani perehtynyt moniin suurelle yleisölle tuntemattomiin detaljeihin.
"Huomaan tämän blogin lukijana olevani perehtynyt moniin suurelle yleisölle tuntemattomiin detaljeihin".... 👍
PoistaKyllähän ne idänsuhteet onneksi jatkuvat naapurimaita kun ollaan. Sillä tavalla tuetaan myös omaa itsenäisyyttämme. Venäjä on iso maa, jossa on myös paljon toisinajattelijoita nykyisen hallintonsa suhteen. Tosin heidät propagandakoneisto vaientaa tehokkaasta eikä heillä ole valitettavasti ääntä omassa maassaan kertomaan maan todellisesta tilasta.
VastaaPoistaOman, eurooppalaisella uudella ajalla kehittyneen, visuaalisen mieltämisen malleille perustuvan tiedollisen ajattelumme -- siis kaiken tiedollisen ajattelumme -- ja klassisimman sosiologisen perinteen mukaan meidän pitäisi yhteiskuntia ja niiden keskinäisiä suhteita tutkittaessa ensin tehdä ero sen välillä, jäljitämmekö Gemeinschaftia vai Gesellschaftia. Niitä ei ole mahdollista kuvata samoilla käsitteillä. Ne ovat yhtä perustavanlaatuinen tarkastelujen lähtökohtaero kuin ovat muutkin vastaavat yhteisöominaisuudet, kuten yhteisömoraalin laatu, joka voi olla joko "mekaanista normimoraalia tai "orgaanista" omantunnonetiikkaa.
VastaaPoistaKuinka kuvata "suhteita" kun osapuolten varsinaisia laatutekijöitä ei ole määritelty? Yhteisöillä on kehistysasteensa, yhteisössä "legitiiminä" koetulla "vallalla" ominaisuutensa. Jos kuvaus on vain tapahtumahistoriallista raportointia, jossa yhteiskunnista puhutaan valtiosubjektiharhan vallassa -- ikään kuin valtiot olisivat jonkinlaisia suuria yksilöitä ominaisuuksineen ja motiiveinen -- ja joissa kaikki valta on otettu annettuna, samanlaatuinena, ja hallintoelimet vain samoilla yleiskäsitteillä nimettyinä toimijoina -- mitä iloa sellaisesta historioinnista on? Se ei auta ymmärtämään -- se on aina vain "tietosanakirjatietoa", jota jo nyt ja varsinkin tulevaisuudessa jokainen halukas saa kymmenen kilometriä tekoälyn napista painamalla. Museot sen rinnalla joutavat museoon.
Kaipaan sellaista maailmaa, jossa tietoon odotettaisiin ihan olemuksellisesti kuuluvan myös jotain jota nimitämme "ymmärrykseksi". Ehkä "psykohistoria" on huono sana, mutta se viittaa oikeaan suuntaan. Olemme ihmisiä ja meidän pitäisi kirjoittaa ihmisen historiaa -- se ei ole "faktoja" vaan aina ihan tietylle taustalle asettuja faktoja. Taustojen ongelmat ovat paljon vaikeampia kuin nimettyjen kohteiden -- fokusten -- ongelmat.
Joskus havahdumme kaikkein räikeimpiin anakronismeihin, kuten Lenin-museossa olleeseen hologrammiin kamerasta. Jos tapahtuma- tai sotahistorioitsijan päästä otettaisiin vastaavanlainen syvyyskuva, näkyisikö siinä mitään.
"tehdä Venäjän maakunta ja vanhalta Brežneviltä lipsahtikin Suomesta tuollainen nimitys."
VastaaPoistaKas kun eräs suomalainen rouva julisti, että Suomen PITÄÄ liittyä Neuvostoliittoon. Putin oli iloissaan. Minulla heti hiukset nousivat pystyyn ja hiki virtasi, koska piti paeta muualle, mutta ei ollut rahaa. Muualle, koska muuten jutuisimme taas Neuvostoliittoon. Onneksi Neuvostoliitto luhistui ja hajosi.
Yksi teema voisi olla Ilja Repin ja Volgan lautturit. Kolhoosikenkinä oli vielä 1970-luvulla lepäntuohi-virsut, kuten maalauksessa....
VastaaPoista