torstai 14. toukokuuta 2026

Ikuisia kysymyksiä

 

Trattenbachin koulumestari ja pikku Sulo

 

     Bertrand Russell kertoo muistelmissaan kysyneensä kollegaltaan G.E. Moorelta, mitä mieltä tämä oli Ludwig Wittgensteinista, joka kävi hänen luennoillaan.

     Moore vastasi pitävänsä Wittgensteinia suuressa arvossa, sillä hän näytti usein luennoilla suuresti hämmästyvän, kun taas muilla opiskelijoilla ei voinut havaita vastaavaa reaktiota.

     Russell oli Wittgensteinin läheinen ystävä, vaikka tämä olikin maailmansodan aikana rintamalinjan toisella puolella ja Wittgenstein uskoi Russellin apuun suurenmoisen pikku teoksensa Tractatus Logico-philosophicus, julkaisemisessa.

     Siihen aikaan, heti sodan jälkeen hän toimi kotimaassaan Itävallassa, jossa oli saanut kansakoulunopettajan paikan Trattenbachin kylässä. Kelpo kyläläiset, enempää kuin opettajakollegatkaan eivät arvostaneet opettajaa, joka halusi viedä matematiikan opetuksen liian pitkälle, jopa alueelle, jota ei normaalissa kaupankäynnissä tarvittu.

     ”Tractatus” oli saanut alkunsa Englannissa ja kypsynyt sotavuosien mittaan. Se kuuluu ehdottomasti länsimaisen filosofian merkkiteoksiin ja näyttää siltä, ettei monikaan kykene ymmärtämään sitä sillä tavoin, kuin tekijä on tarkloittanut. Kirjeessään Russellille Wittgenstein totesi, ettei matemaatikko Gottlob Frege ymmärtänyt siitä mitään.

     On tietenkin selvää, että itse ymmärrän vieläkin vähemmän, enkä enää edes enää juuri muista, mitä kirjassa sanotaan. Luin sen Edition Suhrkampin julkaisemana pikku taskukirjana hamalla 1960-luvulla.

     Sen kuitenkin muistan, että kirjan lopussa tekijä suorittaa huiman kiteytyksen: ”Das Mystische ist nicht wie die Welt ist, sondern dass sie ist”. Mystiikka ei ole siinä, millainen maailma on, vaan siinä, että se on.

     Tämä oli suuren hämmästelijän oivallus, joka opiskelijatovereilta luultavasti jäi käsittämättä tai tulkittiin typeryydeksi ja sofistikaation puutteeksi.

     Kuten tiedetään, lapsilla on tietyssä iässä, suunnilleen 3-5 vuotiaina kyky tehdä perustavanlaatuisia filosofisia kysymyksiä, jotka sittemmin lakkaavat heitä kiinnostamasta.

     Luullessaan astuvansa aikuisuuden korkeampaan maailmaan kasvava nuori itse asiassa taantuu naiivin simppeliin kysymättömyyteen. Hän ei enää pääse Narniaan, kuten C.S. Lewis asian esitti.

     Olen joskus muinoin kirjoittanutkin Gareth Matthewsin kirjasta Philosophy and the Young Child (ks. Philosophy and the Young Child — Harvard University Press ), jossa tekijä kiinnostavasti kertoo havaintojaan lapsen kehityksestä ja hänen tiedonhalunsa muutoksista.

     Tämän päivän hesarissa sattuu olemaan muuan kolmivuotiaan Sulo Vesalan esittämä kysymys ”Miksi aina on nyt?” Lehti antoi kysymyksen vastattavaksi akateemikko, filososoifja emeritusprofessori Ilkka Niiniluodolle, jota myös Suomen viralliseksi filosofiksi on kutsuttu.

     Niiniluoto toteaa, ettei asiaan ole yksiselitteistä vastausta ja hieman häijysti sanoen juotuu tyytymään latteuksiin. En tiedä, miten vastaus tyydytti Sulo-poikaa, ehkäpä hän ilahtui ainakin siitä, että aikuinen edes yritti antaa vastauksen. Itse luulisin, että vaarilta kannattaisi joka tapauksessa vielä kysyä.

     Pikku-Sulon kysymys viittaa siihen, että hän olisi varmaankin myös saattanut hämmästyä G.E. Mooren luennoilla, jos olisi niihin pystyyt muiden valmiuksiensa puolesta osallistumaan.

     Mitä Niiniluotoon tulee, Wikipedia kertoo Wittgensteinin vaikuttaneen hänen filosofiseen ”heräämiseemsä” ja ymmärtääkseni hänen opettajiinsa kuului myös G.H. von Wright, joka Cambridgessä sai Wittgensteinin jälkeen hoitoonsa tämän professuurin ja myös teokset julkaistavikseen.

     Mutta kyllä Sulolla ja hänen vertaisryhmällään vain on kysymyksiä, joiden edessä ei oppineidenkaan oikein auta muuta kuin hämmästyä.

8 kommenttia:

  1. Kysymykseen miksi aina on "nyt" on vastaus. Ei ole. Oman aikalaisajattelumme kokemukselliset mielikuvat esittävät sen niin, mutta niin ei eurooppalaisen ihmisen tajunnassa tapahtunut ennen uutta aikaa, eikä lineaarinen aikajatkumo enää päde fysiikassakaan.

    Von Wrightin jälkeen maassa ei ole ollut filosofeja jotka ymmärtäisivät Wittgensteinia. (Hän itsehän myönsi, ettei ymmärrä.) Aluksi minua ärsytti poliitikkojen tapa siteerata "Tractatuksesta" irrotettuja lauseita ikään kuin ne olisivat arkikielellä esitettyjä aforismeja. Nyt se on samantekevää kuten kaikki muukin mitä ideologiset intoilijat suistaan suoltavat. Akateemikkojen ymmärtämättömyys ja tapa huitaista kulttuuriretivistinen hyväksikäyttö Wittgensteinin myöhäisfilosofian päälle ouistattavat yhä.

    Wittgensteinin satasivuisesta traktaatista tuli vuosisadan ehkä eniten kommentoitu ja vaikuttanut filosofinen teos. Se on varsin aksiomaattiseen muotoon laadittu seikkaperäinen esitys kielen ja totuuden suhteista, siitä "kuvankaltaisesta" vastaavuudesta jolla elementaarilause voi kuvata todellisuutta, kielen mahdollisuuksista ja rajoista, ja lopulta siitä miten vähän filosofialla on todistusvoimaa.

    "Maailma on kaikki, mikä on niinkuin se on. Maailma ei ole olioiden, vaan tosiasioiden kokonaisuus." -- Näin "Tractatus" alkaa. Emme ota kohdetta kerrallaan, vaan kohteen ja taustan kerrallaan. Jo lähtökohdat voi tulkita koko uuden ajan kartesiolaisen rationaalisuuden tiivistelmäksi -- ehkä jopa kaiken inhimillisen tiedon kehityshistorialliseksi perspektiiviksi. Aistiemme resursseille asettuva tajunnallisten pohjien ja tiedollisen edistyksen evolutiivinen marssijärjestys olisi suunnilleen:

    Tausta ja kohde, hahmon- ja käsitteenmuodostus, asiayhteys ja asia, koordinaatisto ja kuvio, tila ja liike, teoria ja malli, suure ja mittayksikkö.

    Kun kielen elementaarilauseen kielioppi käsitetään reaalimaailman tosiasioita esittävänä kuvana, kaikki kartesiolaisen käsitettävyyden ehdot ovat käytössä. Se, mitä Wittgenstein ei itse missään käsittelyn vaiheessa täysin ymmärtänyt oli, että tämä kielen ideaali on kirjoitettua kieltä. Kirjoitettu kieli on lajinkehityksellinen emergenssi, joka ei esimerkiksi palaudu puhuttuun kieleen. Lisäksi kirjoitettu kieli on tajunnallisten premissiensä pohjalta historiallisesti muuttuva elementti.

    Toki "Tractatus" on meille aikalaisille ajattomuudessaan vaikuttava teos. Se on filosofian historiassa jotain aivan ainutlaatuista. Sen syvä vakavuus on traagista, sen sisäinen logiikka on itsetuhoista. Se on tulkittavissa monin tavoin, myös epätoivon manifestina. Luulen, että itse haluan tulkita sen filosofiselle yhteisölle suunnattuna valheenpaljastuksena. Synnintunnon -- älyllisen rehellisyyden -- herättäjänä kirjanoppineiden ja fariseusten joukoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaako Tractatukseen sittenkään suhtautua viimeisessä kappaleessa kuvatulla synkällä tavalla? Eikö pikemminkin voisi ajatella, että se oli vain kuvaus sen hetkisen tiedon rajasta fyysikan ja metafysiikan välillä ts siitä, että (kirjoitettu) kieli määräsi tietomme rajat ("Mistä ei voi lausua, siitä täytyy vaieta"). Siitä syytä näkisin Tractatuksen valheenpaljastuksen/synnintunnon herättämisen ohella (tiedostamattomana) haasteena: tässäkö raja todella on.

      Tuollaisiin haasteisiin on ollut tapana vastata: Metkaa ihmiskunnan historiassa on kuitenkin se, että aina uudet ajattelijat ovat kyenneet kerta kerralta siirtämään tuota rajaa hiukan kauemmas, mikä ei kuitenkaan sulje sitä, ettei myös tiedollisen taantumisen aikoja voisi tapahtua, kuten siirryttäessä antiikista varhaiskeskiaikaan. Elämmekö tällä hetkellä tuollaista taantumasta on tämän blogin toistuva, keskeinen teema.

      (Oletan, ettei Wittgenstein painottanut kielen kirjoitettua muotoa siksi, että asia oli hänelle täysin itsestään selvää, ei sieltä taida löytyä mainintaa siitäkään, että kirjoittaessaan teostaan hän hengitti ilmaa - eikä kukaan lukija myöskään tuollaista truismia kaipaa.)

      Poista
    2. ""... eikä kukaan lukija lukija myöskään tuollaista truismia kaipaa. ""

      Itse asiassa sosiologian isä Emile Durkheim itse piti syvällisimpänä oivalluksenaan sitä, miten lajimme on pitkän kehistyshistoriamme mittaan mukautunut vuosikausivaihtelun -- yön pimeyden ja päivän valon -- seurauksena meihin istutettuun keskeisten aistiemme keskinäiseen työnjakoon ja sen tajuntaamme tuottamiin lajityypillisiin tuntoihin.

      Durkheim nimitti tätä tajunnallista jakoa "pyhän" ja "profaanin" eroksi, ja se perustuu siis siihen, että alkulaumojen on täytynyt yön saapuessa keräytyä yhteen herkin korvin kuuntelemaan mahdollisia vaarasignaaleita, ja eräänlaisessa puliunessa -- josta realiteetista unennäkö ja niin sanotusti "hypnoosin" ilmiöt edelleenkin ovat aivoissamme tallella.

      Retoriikka, puhuttu kieli, on kognitiivisesti -- myös raklenteiden kannalta -- ihan eri asia kuin kirjoitettu kieli. Jos Wittgensteinin kielifilosofisille teeseille (tai ehkä ennemminkin kysymyksille) pitäisi eurooppalaisesta ajatushistoriasta etsiä seuraaja, se ei tulisi opillisuuteensa lankeavan akateemisen filosofian kuppikunnista, vaan sellainen olisi provokatiivinen yksityisajattelija Marshall McLuhan.

      Hypnoosi-ilmiö ei suinkaan ole sirkustemppu, ei truismi, ei trivialiteetti eikä infantilismi, vaan yksi perustavanlaatuinen tajunnallinen aivotoimintamme, ehkä paljon perustavammanlaatuinen kuin "ajattelu". Se on olemuksellisesti tajuntaa ja tietoista ajattelua yhteen kutova verkosto, mielemme syvyyssuuntainen kytkentäkaava, joka ilmiönä kertoo esimerkiksi "kehityskerrosten" olemassaolosta. Koska eurooppalaisella uudella ajalla syntynyt ja kehittynyt, erityisellä tavalla "opillinen" ajattelulaatumme ei oman "totuudellisuutensa" piiriin hyväksy muuta kuin tiedolliset käsitepinnat .-- joilla määrittelemme käsitteitämme toisillaan -- meillä on "opillisen" ajattelulaatumme akateemisissa piireissä aika heikot eväät ymmärtää juuri retorisen vaikuttamisen ja kirjallisen ajattelun eroa.

      Se on aivotoimintojen laatuero -- ja ko. kognitiiviset rakenteet jopa sijoittuvat aivoissamme eri kohtiin. Ehkä eroa pitäisi omassa "yhteiskunnallisessa keskustelussamme" (hahaha) korostaa muistuttamalla poliitikkojamme noin viidentoista sekunnin välein siitä, että poliitikot vaikuttavat puhumalla, kun taas kirjoittavat ihmiset ajattelevat kirjoittamalla.

      Emme ymmärrä oman, eurooppalaisella uudella ajalla nimenomaan kirjallisuuden tuotteiden vaikutuksesta syntyneen, erityiseen "edustuksellisuuden" kognitioon perustuvan demokratiamme historiallista ainutlaatuisuutta, ellemme tiedä ja ymmärrä durkheimilaisia näkemyksiä keskeisten aistiemme keskinäisen työnjaon valtavasta tajunnallisesta merkityksestä. Kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio on edustuksellisen demokratian ainoa mahdollinen alusta, ja nyt annamme monikulttuuristumisen vapaasti tuhota sen.

      Eivätkä filosofiamme nykyiset russellit tietenkään voi mitenkään ymmärtää miksi Wittgensteinille oli tärkeää muistuttaa, ettei hänen kirjaansa tulisi käyttää oppikirjana. Nythän he "opillistavat" aivan kaiken, jopa omat kalsarikänninsä.




      Poista
  2. Carlo Rovellin Ajan luonne (Ursa 2018) kertoo ainakin sen, että nykyfysiikka askartelee asioiden kanssa joita on melkein mahdoton esittää luonnollisella kielellä; menee välillä kovin runollisiksi metaforiksi. Vaikka universaalia nyt-hetkeä ei ole, kyllä Sulo-pojalla on silti omansa.

    Tractatuksesta: ainakaan Eilenbergerin mukaan ei Russellkaan siitä oikein saanut tolkkua, ja vaikka kirja eräänlainen monumentti onkin, joskus on hyvä muistaa, että myöhemmin Wittgenstein itse hylkäsi sen ajatukset ja kirjoitti myöhemmin kielestä aivan toisenlaisen teoksen.


    VastaaPoista
  3. Täytyypä suositella romaania, joka kertoo Wittgensteinin, Russellin ja Mooren tarinan. Kyseessä on Bruce Duffyn The World As I Found It.

    Kirjassa tunnetut tosiasiat päähenkilöistä ovat kohdallaan, mutta loput kirjailija on sepittänyt omasta päästään, niin että fiktiotahan tämä romaani lopunkaiken on. Saamme lukea Wittgensteinin rintamakokemuksista ensimmäisessä maailmansodassa, samoin kuin Wienin homoskenestä. Ja Russellin naisseikkailut käydään läpi siinä missä arkisemmat askareet ja rantalomat.

    Ja on muuten sen verran hankalaa englantia, että e-kirjan sanakirjatoiminto tuli todella tarpeeseen.

    VastaaPoista
  4. "Kuten tiedetään, lapsilla on tietyssä iässä, suunnilleen 3-5 vuotiaina kyky tehdä perustavanlaatuisia filosofisia kysymyksiä, jotka sittemmin lakkaavat heitä kiinnostamasta."

    Joka tätä epäilee, lukekoon Hesarin lasten kysymyksiä: äskettäin joku 3-vuotias (!) kysyi, miksi kaiken aikaa on nyt. Vastaamiseen tarvittiin yliopiston teoreettisen filosofian professori eikä vastaus ollut sittenkään tyhjentävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnustus: kommentti oli kirjoitettu päästäessä ym kohtaan lukematta blogia loppuun kun se herätti välittömän muistikuvan ihastuttavaan pikku filosofiin.

      Poista
  5. Vasta Sapiensin kosmologinen taivaankappaleista muokattu aikakäsitys on erottanut "immer und jetzt". Miten lie muilla kädellisillä, mutta koiralla ainakin on sisäinen kellonsa viettien ja vaistojen tukena. Ehkäpä Heideggerin "jetzt" on se "immer" erotuksena "Vergangenheit" ja "Zukunft"? Alikersantti Rokka eli "tässä ja nyt" ja säilyi elossa; miksi - ehkä siksi? Liekö "aina" subjektiivinen käsite - historian tutkijoilla taatusti syvällisyydessään erilainen kuin Matti Meikäläisellä. Ehkäpä dialektiset latteudet ovatkin ainoa kognitiivinen vastausmahdollisuus?

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.