Perivihollisen julma nöyryyttäminen

 

Julma Ruotsi

 

Katarina Harrison Lindbergh, Skånska kriget 1675-1679. Historiska media 2025, 286 s.

 

     Skoonen sota, tunnettu myös nimellä Snapphanekriget, oli koitua Ruotsille katastrofiksi. Tanska, joka oli Roskilden rauhassa 1658 menettänyt pohjoiselle naapurilleen Skoonen, Blekingen ja Hallannin eli Juutinrauman pohjoispuoliset alueensa, Norjaa lukuun ottamatta, janosi tietenkin revanssia. Nehän olivat ikivanhaa tanskalaista maata.

     Niin sanotun geopolitiikan kannalta Ruotsi taas varsin ymmärrettävästi halusi ryöstää naapurilta sen alueen, joka eristi sen merestä niin Itämeren eteläosassa kuin koko länsirannikolla, Göteborgia (Älvsborgia) lukuun ottamatta.

     Älvsborg (Elfsborg) oli saatu ruotsalaisten haltuun maksamalla siitä peräti kaksi kertaa huikeat lunnaat, jota varten koko valtakunnan oli maksettava ylimääräinen vero rahan kokoamiseksi.

     Suomessakin inventoitiin kaikki kansan omistamat hopeat ja kymmenykset jouduttiin antamaan vihoviimeisessäkin kylässä, että Ruotsin yhteys Atlantille saatiin armottomalta vihollisesta pelastettua. Luettelot ovat jäljellä, jopa painetussa muodossa.

     Skoonen soitaan Ruotsi joutui puolustusliittonsa takia. Se oli saanut takuumiehekseen Euroopan mahtavimman maan, Ranskan ja juuri sen takia se joutui myös mukaan taisteluihin. Ruotsin saksalaisalueiden kimppuun hyökkäsivät Preussi, Tanska ja jopa Münsterin ruhtinaspiispa. Koko merentakainen Ruotsi valloitettiin.

     Skandinaviassa meni yhtä huonosti. Ruotsin suuri laivasto oli heikosti koulutettu ja töpeksi pahoin kaksikin suurta meritaistelua. Sen jälkeen oli meren herruus Tanskalla eikä se aikaillut maihinnousua Ruotsiin ja rannikoiden ryöstämistä. Myös Hollanti oli Tanskan puolella.

    Maallakin meni heikosti, kunnes kaksi taistelua kääntyi Ruotsin voitoksi. Lundin taistelua on pidetty yhtenä käännekohtana ja sen on tulkittu olleen historian verisin, kun peräti 45 prosenttia osallistujista tapettiin.

     Lindbergh ei kuitenkaan usko noita lukuja, vaan kannattaa pienempiä: 9000 kaatuneen sijasta niitä lienee ollut korkeintaan 4000. Se oli suuri luku, mutta samaa luokkaa se oli moniaalla muuallakin, esimeriksi linnoitusten piirityksissä, jopa piirittäjien puolella.

     Sivumennen sanoen, tähän sotaanhan tuotiin myös suomalaisia joukkoja, joista moinsalmelaisen Burghausenin ”Mustat rakuunat” legendan  mukaan kaatuivat viimeiseen mieheen, mutta pelastivat sillä koko taistelun.

     Näitä ei tässä kirjassa mainita lainkaan, mutta asiastahan on Torvelaisen kirja, johon lienee palattava myöhemmin.

     Tässä sodassa minua on vaivannut sen tavaton julmuus. Vastakkain oli kaksi varsin läheistä sukulaiskansaa, joilla oli vielä sama uskontokin. Mitään uskottavia argumentteja vihollisen kuulumisesta itse asiassa ihmiskunnan ulkopuolelle ei ollut mahdollista esittää.

     Toki voitii puhua valapattoisuudesta, mikä oli rikoksista pahimpia, mutta ei sen sijaan mistään ali-ihmisyydestä, vaikka ruotsalaisessa propagandassa tanskalaiset esitettiinkin suurina lurjuksina.  Tätä siis tehtiin muualla kuin Skoonen puolella.

     Säälimätttömyys oli molemminpuolista ja koston kierre toimi. Vankeja tapettiin ja vietiin kuolemanmarssille kohti sotavankeutta. Suurin osa saattoi menehtyä.

     Kaikkein julmimman kohtelun saivat kuiten snapphanet. Niillä tarkoitettiin tanskalaisia sissejä, jotka usein itse asiassa olivat rosvoja, jotka pyrkivät omilla keinoillaan pitämään itsensä hengissä sodan vaivaamassa maassa ja vahingoittamaan mahdollisuuksien mukaan ruotsalaisia ja usein kyllä myös omia talonpoikia.

     Snapphane-sana viittaa alkuperäiseen piilukkoon eli ns. sieppolukkoon. ”hane” tunnetaan meilläkin merkityksessä pyssyn iskuri (”hana”). Selityksiä nimitykselle on lisääkin.

     Joka tapauksessa snapphanet olivat siis sissejä, joka sana myös suomessa on merkinnyt metsärosvojakin, kuten vielä Aleksis Kivellä huomaamme. Suomessa suuren Pohjan sodan aikana sissit nimitettiin virallisesti ”jalkarakuunoiksi”, joita talonpojat velvoitettiin auttamaan.

     Myös Skoonessa oli vastaavia ”friskytte”-joukkoja, mutta varsinaiset snapphanet eivät suostuneet niihin liittymään vaan noudattivat mieluummin omia lakejaan eli laittomuuksiaan.

     Kiinni saatujen sissien ja heitä auttaneiden talonpoikien kohtalo oli erityisen julma. Kylät saatettiin määrätä maksamaan valtavat korvaukset ja sen lisäksi joka kymmenes (vrt. roomalaisten ”desimointi”) ja sittemmin peräti joka kolmas miespuolinen asukas hirtettiin. Uhrit valittiin arvalla, joten rangaistus oli kollektiivinen.

     Varsinaisten sissien kohtalo oli vielä sitäkin karumpi. Usein heidät seivästettiin, jolloin he saivat odottaa kuoleman tuomaa vapautusta monta tuntia. Jossain tapauksissa seipäänä oli hehkuvaksi kuumennettu rautakansi. Monenlaista muutakin kekseliästä kidutusta käytettiin.

     Tarkoituksena oli tietenkin pelotevaikutus, terrori. Ihmetyttää kuitenkin, että nimenomaan ruotsalaiset käyttivät niin kaameita kidutuksia ja nimenomaan tanskalaisia vastaan. Olivathan nuo kansat perivihollisia, mutta sentään selvästi ihmisiä.

    1600-luvulta muistan erään taulukon, jossa on kuvattu erilaisia kansoja ja heidän hyveitään ja paheitaan. Ruotsalaisten paheeksi mainitaan siinä julmuus. Mahtaneeko asiassa olla tekemistä silläkin, mettä voimassa oli jonkin aikaa Mooseksen laki, jonka säädökset eivät olleet lähelläkään valistuksen aatteita. Toki myös noitien polttamiset olivat tuhoon aikaan tavallisia.

     Kun tähän lisätään, että sekä ruotsalaiset että tanskalaiset harjoittivat myös ns. poltetun maan taktiikkaa, mikä merkitsi katastrofia ja usein nälkäkuolemaa talonpojille, alkaa kuva tuon sodan raakuuksista syntyä.

     Suomalaiset oat perinteisesti kauhistuneet isonvihan julmuuksia ja kaameitahan ne olivatkin. Täytyy kuitenkin myöntää, etteivät ruotsalaiset tässä jääneet heistä jälkeen. Myös suomalaiset sissit lienevät kiduttaneet vankejaan hiljaisella tulella, jota poltettiin uhrin takapuolen alla.

    Tästä jälkimmäisestä minulla ei ole kunnon viitteitä, mutta enpä asiaa ihmettelisi. Aikakausi oli tavattoman raakaa.

Rauha sentään saatiin aikaan ja se oli Ranskan ansiota. Tanska ei ollut lainkaan halukas luopumaan Juutinaruman pohjoispuolisista alueista ja vaati ehdottomasti ainakin joidenkin tukikohtienn, kuten Helsingborgin jättämistä itselleen.

     Kun Ludvig XIV:n johtama Ranska ilmoitti, että 50 000 miehen armeija on jo lähietäisyydellä marssimassa kohti Tanskan eteläisiä alueita, oli tanskalaisten tyydyttävä saneluun. Mon pauvre monsieur: pas un village, kertoi Ranskan edustaja neuvotteluissa rakastettavasti…

     Ruotsi oli joutunut tähän sotaan Ranskan takia, mutta myös selvisi siitä pitkälti Ranskan ansiosta. Rauhan solmimisen jälkeen solmittiinkin ystävyysliitto ikuisiksi ajoiksi, mutta sehän sitten purkautui 11 vuoden kuluttua, kun revanssia himoava Tanska liittyi suuren Pohjan sotaan Ruotsin vastaiseen rintamaan.

    Tanskan ja Ruotsin vihollisuus periytyi jo keskiajalta ja Venäjä oli tuossa pelissä Ruotsin kannalta useinkin vain Tanskan liitolainen. Etelästä se kuolemanvaara Ruotsia uhkasi.

     Tämän kirjan tarina on sangen vetävästi kerrottu ja tuo välillä mieleen Peter Englundin, alan mestarin. Ehkä kannattaa todeta, että sen on kirjoittanut nuori nainen, joten muodikkaat ”teoriat” siitä, miten kirjoittaja muka on sidottu omiin lähtökohtiinsa, eivät nyt tässäkään tunnu toimivan.

      Vanha rationaalinen näkemys, jonka mukaan ihmisellä on periaatteessa aina mahdollisuus asettua toisen ihmisen asemaan, näyttäisi minusta sentään pätevän.

     Tässä taas olisi kirja, joka pitäisi suomentaa.