Ideologiat hajosivat

 

Väärää tietoisuutta

 

     Marxin tunnetun väittämän mukaan (yhteiskunnallinen) oleminen määrää tietoisuuden. Tämä tarkoittaa, että tiettyä yhteiskunnallista luokkaa ja luokka-asemaa edustavien ihmisten tietoisuus noudattaa sellaisia kaavoja ja muotoja, jotka oikeuttavat hänen asemansa, mikäli hän nimittäin kuuluu sen ns. onnellisiin omistaviin.

     Hallitseva luokka luo sille tarpeellisen tietoisuuden eli ideologian, johon kuuluvat niin talouselämän muodot, oikeuslaitos, uskonto ja jopa korkeakulttuuri. Kaikki ne palvelevat sen etuja ja perustelevat niiden oikeutuksen.

     Sen sijaan ne, joita järjestelmä riistää ja nöyryyttää, altistuvat toisenlaiselle tietoisuudelle, jossa vallitseva kulttuuri nähdään vieraan ja epäoikeutetun herruuden välineenä.

     Molemmissakin tapauksissa käsitys maailmasta saattaa olla vääristynyt eli ideologinen, mutta sorretun luokan tietoisuus on joka tapauksessa historian oikealla puolella ja kun yhteiskunnallinen vallankumous lopulta voittaa, on ihmisten tietoisuudella mahdollisuus heijastaa olevia oloja objektiivisesti.

     Tämä tiedonsosiologinen käsitys ideologiasta oli se perusnäkemys, joka vallitsi laajasti ja jopa virallisesti monissa maissa jonnekin tuntemaamme historian loppuun saakka. Silloinhan kaikki meni taas sekaisin ja keksittiin sen sijaan postmodernismi, jonka mukaan mikä tahansa humpuuki on nyhtä hyvää kuin toinenkin, mikäli sallitaan hieman kärjistää.

     Tosiasiassa tämä avasi tien loputtomille erilaisten ryhmien ja kuppikuntien sulkeutuneille ja narsistisille identiteetti-ideologioille, joissa aito amerikkalaiseen tyyliin julistettiin, ettei valkoinen mies voi ymmärtää mustaa, eikä oikeastaan mitään muutakaan. Vain nainen voi ymmärtää naisten kokemaa maailma, pervo (queer) toisia pervoja ja niin edelleen.

     Jostakin syystä valtaenemmistön ideologiaa ei pidetty yhtä arvokkaana kuin sen demokraattisessa järjestelmässä saamaa poliittista painoarvoa, mutta tämä vie jo kulttuurin psykopatologiaan.

     Alun perin niin sanottuja hegemonisia yhteiskuntaluokkia ja niiden kehittämää kulttuuria kritisoivasta heuristisesta käsitteestä tehtiin joka paikan työkalu, jolla perusteltiin minkä tahansa oman omituisuuden nostamista kaiken ulkoisen ja saman tein muunkin kritiikin ulottumattomiin.

    On turha sanoakaan, että esimerkiksi luokka-aseman määräävä rooli yksittäisen henkilön tietoisuudelle ei voinut pitää paikkaansa. Sen todisti jo se, että sosialismin teoreetikot olivat kauttaaltaan lähtöisin porvarisluokasta, sikäli kuin eivät olleet aatelisia.

     Suurten joukkojen suhteen ideologisen väärän tietoisuuden ajatuksella oli epäilemättä jonkinlaista heuristista arvoakin. Eihän ole mitään syytä epäillä sitä, että jokainen yhteiskunta pyrkii tuottamaan sellaisia instituutioita ja sellaista kulttuuria, joita se tarvitsee ja siinä luvussa siis myös niin hyvin kuin mahdollista perustelemaan, miksi se on juuri sellainen kuin on.

      Useimmat yleensä luottavat siihen ja miksipä eivät niin tekisi. Kun luottamus lakkaa, syntyy yhteiskunnallinen sairaustila, jollaisia kutsumme vallankumoukseksi ja siihen liittyy yleensä tyrannia, kuten voimme Euroopan historiasta havaita.

     Jos palataan vielä tuohon marxilaiseen perusväittämään, jonka mukaan ”oleminen” määrää tietoisuuden, kehitettiin siitä Venäjällä vitsi, jota ei voi kääntää, mutta joka on sitäkin osuvampi.

     Venäjäksi lause kuuluu: Bytije opredeljajet soznanije. ”Bytije” tarkoittaa siis olemista. Stalin, joka oli gruusialainen, ei osannut lausua sanassa olevaa ”y” (taka-i, ы) -äännettä, vaan lausui sen ”i”:ksi, jolloin se merkitsee lyömistä. Eivät suomalaisetkaan sitä muuten osaa lausua, mutta virolaiset kyllä.

     Stalin olikin sattumalta ilmeisen oikeassa: kun ihmistä lyödään ja aivan erityisesti silloin, kun häntä lyödään, lyödään ja lyödään, muuttuu koko hänen tietoisuutensa tilanteen mukaiseksi. Ja Stalin, jos kuka osasi lyömistään lyödä, kunnes päämäärä oli ainakin muodollisesti saavutettu.

     Venäjällä on sanaparsi ”Pieksetty mies on kahden veroinen” ja sehän tarkoittaa, ettei sellaista, jonka tietoisuutta on riittävästi muokattu pieksämisellä (porka) tarvitse koskaan kahdesti kehottaa täyttämään ylivoimaiseltakin näyttävää tehtävää.

     Kukaan ei tietenkään voi tehdä enempää, kun on mahdollista, mutta aina voi luvata ja sitten teeskennellä, että tehtävä on täytetty. Stalin oli kyllä aika taitava myös selvittämään, vastasivatko puheet ja teot toisiaan. Jostakin syystä hän ei juuri sanaan luottanut.

     Mutta se on jo historiaa. ”Tiedonsosiologinen” suhtautuminen ihmisten ja ihmisryhmien tietoisuuteen näyttää nykyään olevan taas voimissaan. Sosialismin romahtaessa se heitettiin ulos ovesta, mutta on kiivennyt takaisin ikkunoista.

     Kaikenlaisille friikeille se tarjoaa tietynlaista kunniallisuutta: kukaan ei voi tietää, miten minä asiat koen, eikä kellään ole mahdollisuutta minua kritisoida, koska he eivät voisi asioita ymmärtää, vaikka tahtoisivatkin.

Täytyy sanoa, että tällaisessa käytössä koko vanhasta, hedelmällisestä käsitteestä on tullut lähinnä vitsi, jollaisia marginaalit tarjoilevat toisilleen ja ns. laatulehdet kaikille, joiden toivovat niistä kiinnostuvan.

     Karl Mannheim, muuan ridonsosiologian uanuurtaja, otti käyttöön käsitteen ”vapaastiliikkuva älymystö” (Freischwebende Itelligenz), joka hänen ymmärtääkseen pystyi ylittämään öuokkien määräämän tietoisuuden rajat ja jolla siksi oli mahdollisuudet lähestyä objektiivisempaa maailman kokemista ja selittämistä.

    Tällaista porukkaa on esiintynyt aika paljonkin esimerkiksi anglosaksisissa kulttuurilehdissä. Nykyään koko ”public intellectual”-hahmo näyttää käydän yhä harvinaisemmaksi ja merkityksettömämmäksi.

     Sen tilalle tunkevat parhaansa mukaan sen sijaan erilaiset omaa evankeliumiaan saarnaavat friikit, joiden kunnioittamista pidetään kunniallisuuden vaatimana, mutta joilla ei ole mitään normaalille täysipäiselle kansalaiselle annettavaa.

    Ehkäpä erityisen merkityksellinen ryhmä olivat silloin ennen venäläiset toisinajattelijat, joiden loistokausi sattuu jonnekin Brežnevin aikaan. Nyt sekin joukko näyttää vaienneen ja sikäli kuin sitä on olemassa, se tuottaa vain latteata putinismin kritiikkiä.

     Putinin falskin tolkuttomuuden osoittamiseen ei paljoa tarvita ja tuntuu siltä, että koko ajatus ”oikeasta tietoisuudesta”, niin saavuttamattomaksi kuin se käytännössä on aina ymmärrettykin, on kokonaan hävinnyt tavoiteltavien asioiden joukosta.

     Itse kukin ymmärtää ilman pitempiä selityksiä myös sen, että jonkin EU:n edustama ideologia on pelkkää pöyhistelevää typeryyttä moraaliposeerauksella sotkettuna. Trumpilaisen infantilismin älyllistä tasoa ei kannata edes mainita.

Tältä se kovasti näyttää ainakin tämän aamun perspektiivistä noin kahdeksan vuosikymmenen mittaan karttuneen, yleispätevyyttä vailla olevan kokemuksen pohjalta.

      Mutta jatkuuhan se historia oikeasti vielä.