Muuan magnum opus

 

Isoviha venäläisittäin

 

A.Z. Myšlajevski, Pjotr Veliki i vojna v Finljandii v 1712-1714 godah. Sankt Peterburg, Vojennaja tipografija (v zdanii Glavnogo Štaba) 1896, 475 s + 154 s priloženija.

 

     Venäläisen, Suomen historian vuosia 1700-1721 koskevan historiankirjoituksen kannalta Aleksandr Zaharjevitš Myšlajevski on ehdoton avainhenkilö. Hieman myöhemmin, 1900-luvun alussa suuren, moniosaisen Suomen historiansa kirjoittanut kenraaliluutnantti Mihail Mihailovitš Borodkin nojaa omassa tuon ajan esityksessään hyvin vahvasti Myšlajevskiin.

     Borodkin taas on ollut ylittämätön lähde ja esikuva useimmille Venäjällä Suomen historiaa kirjoittaneille ja esimerkiksi pamfletillaan ”Suomi vihollisena ja ystävänä 1714-1967” aikoinaan suurta huomiota herättänyt Viljam Vasiljevitš Pohljobkin (Pohlebkin) perusti kirjansa hänen työlleen.

     Myös kasakoista Venäjän ja Suomen sodissa kirjoittanut Aleksei Škvarov tukeutuu Suuren Pohjan sodan osalta olennaisessa määrin Myšlajevskiin.

     Kun kyseessä on noinkin tärkeä tekijä, kannattaa vilkaista hänen henkilöäänkin, vaikka sillä nyt ei tietenkään kannata yrittää argumentoida enempää hänen käsitystensä puolesta kuin niitä vastaan.

     Joka tapauksessa Myšlajevski oli ennen muuta sotateoreetikko, joka toimi alan opettajanakin ja kohosi korkeisiin asemiin pääesikunnassa, kunnes siirrettiin muihin tehtäviin saatettuaan ensimmäisen maailmansodan aikana komentamansa armeijan sekasortoon Gruusiassa, turkkilaisten hyökätessä (”kenraali paniikki”). Myšlajevskin seuraajaksi muuten tuli Nikolai Judenitš, johon suomaliset myös saivat piankin tutustua.

     Yhtä kaikki, kyseessä oli joka tapauksessa urallaan täydeksi kenraaliksi noussut sotilas (general ot infanterii), jonka näkökulma tutkimiinsa tapahtumiin on karun sotilaallinen ja pyrkii tieteellisyyteen, mikä ilmenee lukuisista abstraktin tason johtopäätöksistä hänen tekstissään.

     Tarkoitan siis tätä kirjaa Pietari Suuresta ja Suomen-sodasta vuosina 1712-1714. Siinä Myšlajevski esittää alinomaa teräviä kysymyksiä ja polemisoi muita aikakaudesta kirjoittaneita vastaan. Johdannossa hän ilmoittaa olevansa kiinnostunut vain totuudesta ja ennakoi joidenkin sen vuoksi pahentuvan kirjan johdosta.

     Myšlajevskillä on merkittävästi alkuperäislähteitä, Pietari Ensimmäisen kanslian papereista lähtien ja erityisen antoisa näyttää olleen yliamiraali Apraksinin arkisto, kuten voi arvatakin. Lähinnä siitä otettuja lähteitä kirjassa julkaistaan puolitoistasataa sivua.

     Apraksin olikin kauan vastuussa Suomen asioista ja hänelle raportoivat ”kaikki”. Kirjeenvaihdon ohella julkaistuissa lähteissä on Suomen kansalle levitettyjä ”universaaleja”, eri potentaattien muistioita, käskyjä, tiedonantoja ja kuulustelelumateriaalia, lyhyesti sanoen lähes kaikkea mahdollista.

    Yleisesti ottaen lähdepohjaa voi pitää melkoisena, mutta olennaista tietenkin on, miten sitä käytetään ja missä määrin tehdyt johtopäätökset saavat lähteistä tukea.

     Myšlajevski on Venäjällä ollut kunnioitettu ja ilmeisen vaikutusvaltainen, mutta häneltä puuttuu käytännössä vastapuolen näkökulman huomioiminen, mikä etenkin sotien historiassa on oleellinen puute. Toinen osapuoli esittää tai ainakin tuntee monet asiat luotettavammin kuin oma. Joitakin saksalaisia esityksiä kirjoittaja kyllä käyttää.

     Sellaista asiaa, kuin isonvihan jälkeisten suomalaisten käräjäpöytäkirjojen todistusta isonvihan ajasta on tietenkin häneltä turha kuvitellakaan. Yrjö-Koskisen jo vuonna 1865 imestynyt ”Lähteitä isonvihan historiaan” (Också på svenska)oli kyllä jo tuolloin olemassa.

     Myšlajevskin kirja on ennen muuta kuvausta sotilaallisten operaatioiden  suorittamisesta ja onnistumisesta. Siviilit ovat tässä yhtälössä mitätön suure.

     Tsaari Pietari, jota kirjoittaja nimittää ”Suureksi” jo ennen vuotta 1721, osoittautuu Myšlajevskin käsittelyssä melkoiseksi sotilasneroksi, jonka ajattelu ei suinkaan ollut ulkomaalaisilta kopioitua. Suomen-retki, joka oli Venäjän armeijan merkittävin hyökkäysoperaatio, oli kaiken kaikkiaan loistava suoritus, vaikka virheitäkin tehtiin, kun armeijan ja laivaston yhteydet katkesivat vuonna 1713. Niin Porvoossa, Helsingissä kuin Turussa sählättiin.

     Toki nuo kaikki valloitettiin vuosina 1713-1714. Suomen valloitus oli tarpeen Venäjälle, jotta Ruotsin valtakunnan ydinalueetkin saisivat maistaa sotaa ja rauhaan taivuttaisiin siellä paremmin. Moni muistanee Pietarin lausahduksen siitä, että Suomi ”Ruotsia elättävä äiti” oli siltä riistettävä, jotta ”veli Kaarlen” niska paremmin taipuisi rauhantekoon.

     Itse asiassa Suomi oli rutiköyhä ja armeijan huoltaminen siellä oli vakava ongelma ja kohtalonkysymys. Sellaisella alueella kuului toisaalta vihollista vastaan parhaimpiin keinoihin poltetun maan taktiikka, jota ruotsalaisetkin sovelsivat. Niinpä myös venäläiset turvautuivat siihen Pohjanmaalla.

     Tässä kirjoittaja ei valehtele, sillä Ruotsin perääntyvä Suomen-armeija tosiaan käytti tätäkin keinoa. muun muassa polttaessaan Helsingin vuonna 1713.

     Pahat kielet olivat Myšlajevskin mukaan moittineet Venäjän armeijaa tuolla sotaretkellä kuriltaan huonoksi ja väittäneet sen syyllistyneen ryöstelyyn. Kirjoittaja on jyrkästi eri mieltä. Kurin rikkomukset olivat harvinaisia ja pakenemiset miltei olemattomia, ryöstöjäkään ei tapahtunut.

     Tapahtui kyllä seutujen autioittamista, toteaa kirjoittaja, mutta se tehtiin käskystä, eikä ryöstelyä esiintynyt. Suomalaisen lukijan mieleen tulee, että käskyt taisivat usein olla aika erikoisia, mikäli tunnettu valtava määrä kidutuksia ja irtaimen omaisuuden omimista ei ollutkaan spontaania rosvousta.

     Maan sisällä esiintyi myös paljon vähemmän sissisotaa (kansansotaa) kuin olisi voinut odottaa. Syiksi siihen kirjoittaja esittää muun muassa yhteyden katkeamisen Ruotsiin ja suomalaisten erityisen suhtautumisen sotaan. Sille oli ominaista politikointi ja sen odottaminen, kumpi puoli voittaisi (kuten myöhemmin Anjalan liitossa). Myös suomalaisten suuri karkuruus 1808-09 sodassa heijasti samaa ominaisuutta. Lieneekö ollut kansanluongteessa?

     Olennaista oli kuitenkin tsaarin politiikan jämäkkä selkeys (totšnaja opredelennost). Hän ei pitänyt suomalaisia taistelevana osapuolena eikä sortunut mihinkään sentimentalismiin tai poliittiseen lepyttelyyn, kuten sitten vuosina 1788-1790 ja 1808-09 tehtiin. Sen sijaan syylliset teloitettiin oitis ja alueet, jotka olivat ”luopuneet puolueettomuudesta”, hävitettiin täydelleen.

    Tämä on kovin komeaa ja sangen abstraktia puhetta, jossa se todellisuus, jonka Suomen kansa  muistaa isonvihan aikana, muuttuu pariksi neutraaliksi sanaksi, vieläpä ilmeisen ihailevassa sävyssä.

     Tässä ei ole tarvis setviä Myšlajevskin ja suomalaisen historiankirjoituksen suhdetta sen enempää. Riittää, kun viitataan Kustaa H.J.Vilkunan järkälemäiseen teokseen ”Viha”, jossa erilaisia, usein systemaattisia ja päivästä toiseen jatkuvia kidutuksia on kuvattu loputtomalta tuntuva määrä. Tiedot perustuvat tuomiokirja-aineistoon.

    Noissa Vilkunan kuvaamissa tapahtumissa oli yleensä kyse nimenmaan ryöstöstä ja kidutettaville useimmiten esitetty kysymys näyttää olleen ”Sano rahas!” Asia ei siis liittynyt ainakaan usein esimerkiksi sissien auttamiseen tai muuhun sabotaasiin.

    Epäilemättä tämä toiminta ei tapahtunut ainakaan korkeimman tahon käskystä, toisin kuin Pohjanmaan hävittäminen, vaan sotilaiden omien taskujen (säkkien) täyttämiseksi .Rehun ja elintarvikkeiden takavarikoinnistakin näyttää harvemmin olleen kyse.

    Aleksei Škvarov vakuuttaa, etteivät kasakat syyllistyneet henkilökohtaiseen ryöstelyyn (ks. Vihavainen: Haun Škvarov tulokset) . He kyllä hävittivät sitä koskevan käskyn saatuaan, mutta ryöstetty saalis oli yhteistä ja jaettiin tiettyjen periaatteiden mukaan eikä jäänyt rosvoajalle. Sitä paitsi kasakoita oli vähän.

     En tiedä, millainen lohtu tämä tieto olisi voinut olla niille, jotka isonvihan aikana joutuivat kidutetuiksi ja tapetuiksi. Muista syistä kuoli toki paljon enemmän ihmisiä, mutta kuolemalla ja kuolemalla on eroa. Sitä paitsi pelkät numerot (ruumiiden laskenta) kuvaavat yleensäkin aika heikosti terrorin todellisuutta, myös isoavihaa.

     Muistelen, että aihepiiriä olisi joskus ainakin sivuttu jossakin suomalais-venäläisessä historiantutkijoiden symposiumissa noin puoli vuosisataa sitten.

     Luulen, että siihen kannattaa taas palata, kunhan savu hälvenee Itä-Euroopan yltä. Asioissa on paljon selvitettävää.