Aikakaudet muuttuvat

 

Terveen järjen vastustaja

 

Antoni Gramsci, Vankilavihkot. Valikoima. Toimittanut ja johdannon kirjoittanut Mikael Böök. Kansankulttuuri Oy 1979, 151 s.

 

     Suomen kielen termi ”terve järki” on sangen omaperäinen verrattaessa monien muiden kielten käyttämiin ilmauksiin.

     Syventymättä enemmälti tähän kysymykseen, todettakoon, että esimerkiksi englannin ”common sense” tai italian ”senso comune” eivät assosioidu ”terveyteen”, jonka vastapoolina oletamme ilman muuta jonkinlaisen sielunsairauden, vaan tyytyvät viittaamaan tavanomaisuuteen, normaaliin arkiajatteluun, jonka ohella voi olla muitakin tapoja hahmottaa ja kuvata maailmaa.

     Tässä mielessä on ymmärrettävä esimerkiksi Bertrand Russellin ”Terveen järjen puolustus”. Terve järki on se työkalu, jolla pärjäämme tavallisessa arjessa ja jota meidän on jopa pakko käyttää.

     Esimerkiksi newtonilainen mekaniikka riittää meille erinomaisesti ja voimme halutessa kiivaasti kiistää ne mahdollisuudet ajan ja paikan suhteellisuuteen, jotka suhteellisuusteoria esittää. Ilman suhteellisuusteoriaa emme kuitenkaan pärjäisi tietyissä arkikokemuksemme ulkopuolisissa olosuhteissa, joissa terve järki ei enää riitä.

     Antonio Gramscin (1891-1937) ajattelussa terveen järjen käsitteellä on aivan tietty merkitys. Hän käyttää sitä sellaisesta ajattelusta, joka tietyssä historiallisessa vaiheessa on kansan suurelle enemmistölle lähtökohtaista. Siitä irrallaan on älymystön ajattelu, jossa asiat ja arvot ovat toisessa järjestyksessä.

     Gramsci oli marxilainen toisinajattelija, jonka fasistit Italiassa panivat kymmeneksi vuodeksi vankilaan ja joka siellä kirjoitteli kriittisiä näkemyksiään, joiden hän varoitti olevan ilman kirjallisia lähteitä tehtyjä ja siksi mahdollisesti sisältävän monia virheitä.

     Joka tapauksessa Gramsci kuoli vuonna 1937 Italiassa aivoinfarktiin. Mikäli hän olisi ollut Neuvostoliitossa, hän myös olisi melkoisella varmuudella kuollut vuonna 1937, mutta siinä tapauksessa pistoolinluodin aiheuttamaan aivovammaan.

     Sellainen yleissivistys, jota vielä noin sukupolvi sitten pidettiin normaalina ja terveen järjen sanelemana asiana, edellytti, että ainakin Gramscin nimi tunnettiin, samoin kuin se, että hän kehitteli ”hegemonian” käsitettä, jolla olisi jopa ratkaiseva merkitys sosialistisen yhteiskunnan tuomisessa kapitalistisiin maihin.

     Hegemoniasta Gramsci tässäkin kirjassa puhuu paljon harjoittaessaan terveen järjen kritiikkiä eli määritellessään sen asemaa oppimattoman rahvaan maailmankatsomuksena ja älymystön velvollisuutta sen voittamiseksi ja muuttamiseksi.

     Gramsci ei tarkoita ainakaan nimenomaisesti sitä, että terveen järjen sijasta olisi omaksuttava joitakin löysiä spekulaatioita ja alettava elää niiden mukaisesti, vaan sitä, että sen henkisen maailman, mitä sanotaan terveeksi järjeksi, sisältöä ja rajoja on muutettava.

     Terve järki on historian kulloisessakin tilanteessa se lähtökohta, ja ne rajat joka kansajoukoilla on ajattelussaan ja se heijastaa hegemonisen luokan omien etujensa mukaisesti kehittelemää maailmankuvaa, instituutioita ja ajattelua.

     Älymystö sen sijaan on aina irrallaan rahvaan konventioista ja luo oman henkisen maailmansa, johon rahvaalla ei puuttuvan sivistyksensä takia ole mahdollista päästä älyllisellä tasolla mukaan .Se voi omaksua sen vain uskolla.

     Niinpä älymystön tehtävä on kaksinainen: sen on kyettävä sekä elämään ”terveen järjen” yläpuolella sijaitsevassa henkisessä maailmassaan että muuttamaan tuo ”terveen järjen” maailma oman ajattelunsa mukaiseksi ja siten nostamaan rahvaan tietoisuus uudelle historialliselle tasolle.

     Gramscin lähtökohtana on marxilaisuuden ohella Benedetto Grocen filosofia, joka oli keskeinen myös Mussolinin (tai Giovanni Gentilen) fasismille. Groce nimitti keskeistä ideaansa ”historismiksi”, millä ei ole mitään tekemistä Karl Popperin käyttämän samannimisen käsitteen kanssa (”The Poverty of Historicism”).

     Grocen historismi ei oleta historialle mitään lainomaista suuntaa, vaan sen sijaan korostaa sitä, että ihmiskunta elää ennen muuta aina historiassa ja on aina aikakautensa konventioiden sitoma.

     Venäjällä sosialismi oli voittanut asein ja älymystö oli siellä saanut hegemonian sen myötä. Uudella kulttuurilla ei siellä ollut vakiintunutta vastavoimaa, joten sosialistinen vallankumous kulttuurin ja instituutioiden tasolla oli suhteellisen helppo.

     Lännessä asia oli mutkallisempi. Väkivaltainen vallankumous ei voisi muuttaa länsimaista kulttuuria (kullakin maalla oli omat historian/historismin sanelemat erikoisuutensa) sosialistiseksi ilman, että yhteiskunnan hegemonia vielä vallattaisiin kaikilla tasoilla, ei pelkästään valtiossa ja sen instituutioissa, vaan myös kansalaisyhteiskunnassa.

      Tässä älymystöllä oli keskeinen rooli: sen oli  muutettava yhteiskunnallinen kulttuuri ja instituutiot sellaisiksi, että ne vastasivat uutta, sosialistista ideologiaa ja muuttuisivat taas puolestaan kyseenalaistamattomaksi ”terveeksi järjeksi”, jonka pohjalta normaalin arkiajattelun oli aina lähdettävä.

     Gramsci puhuu jonkin verran myös käytännöstä: uusia käsitteitä ja vahoja käsitteitä uudessa merkityksessä oli jatkuvasti jauhettava yhä uudelleen, kunnes ne muuttuisivat normaaliksi ajattelun lähtökohdaksi, joiden kritisoiminen tai epäileminen ei enää olisi ”tervettä järkeä”, vaan taantumuksellista kapinointia, jonka massat hylkäisivät.

     Luulenpa, että Gramscilla on näissä muistiinpanoissaan, joiden ei ole tarkoituskaan muodostaa yhtenäistä järjestelmää, paljonkin alkeellisia virheitä. Hän ottaa esimerkiksi terveen järjen ja älymystön ajattelun peruseroista solipsismia koskevan kysymyksen asiana, jota älymystö pitää normaalina ajatteluna, mutta jolle oppimaton rahvas päästää gargantuamaisen naurun.

      Esimerkki kuilusta älymystön ja rahvaan välillä on tässä tapauksessa epäilemättä ihan osuva. Ilman koulutusta kukaan ei ota tosissaan piispa Berkeleyn väitettä ”esse est percipi”. Kyseessä on ilman muuta pikemmin koulutuspohjan kuin ajattelukyvyn tuottama rajoitus.

     Kaikkihan ovat itse asiassa filosofeja, kuten Gramsci toistelee, mutta heidän ajattelunsa on tiettyjen lähtökohtien sitoma jo kysymyksenasetteluja myöten.

     Mutta entä se tarina ”valtion kuolemisesta”, jonka esimerkiksi Lenin esitti täysin vakavasti ”Valtiossa ja vallankumouksessa”? Oliko tervejärkisten ihmisten pilkkanauru sen johdosta vain osoitus heidän jäämisestään historian varhaisemmalle kehitysasteelle?

      Entäpä ajatus koirasten poikimisesta, jota nykyinen älymystömme nykyään hellii? Tai ”Ihmisoikeuksista” pakottavana argumenttina sille, että länsimaiden on otettava helmaansa kansalaisiksi kaikki, jotka kehtaavat sitä pyytää?

     Vankilassa, vailla mitään mahdollisuutta tehdä tutkimuksia tai edes perehtyä jo tehtyyn tutkimukseen, Gramsci kehitteli vain yksinkertaistuksia omasta päästään löytyneillä käsitteillä. Hän puhuu laajasti ei maiden ”luokista” ja maalaisten ja kaupunkilaisten eroista ilman minkäänlaisia viitteitä tutkimuksen selvittämiin tosiasioihin.

     Tuskinpa noita tutkimuksia silloin paljon olikaan. Max Weberin ”Protestantismin” kirjoittaja sentään mainitsee ja pari muutakin, lähinnä ideologisella tasolla liikkuvaa opusta. Ns. kova tiede puuttuu koko kuvasta.

     Kuitenkin Gramsci on tänäkin päivänä hyvinkin tärkeä vaikuttaja. Nykyinen älymystö kiistää kiivaasti edustavansa kommunismia, mutta tuskinpa se voi tai edes haluaa karistaa harteiltaan Frankfurtin koulukuntaa tai Gramscia, vaikka Lenin ja Stalin ovatkin eilispäivää.

          Niin se historismi toimii. Taistelu terveen järjen puolesta on yhäkin poliittinen teko