Aikakauden näkymiä

 

Viimeisen ihmisen sammakkoperspektiivi

 

      Friedrich Nietzsche puhui ”viimeisestä ihmisestä”, joka ilmeisesti oli lajinsa loppuun asti viety ja siis surkein ilmetymä, jonka jälkeen kenttä kai olisi vapaana korkeammille olennoille, jopa tuolle maanmainiolle yli-ihmiselle, jota Nietzsche peräänkuulutti (ks. Vihavainen: Haun superia tulokset).

     ”Viimeisetä ihmisestä” on puhunut myös muuan aikamme merkittävin visionääri, Francis Fukuyama, joskin myönteisemmässä hengessä. Mene ja tiedä, onko aikamme ihminen sitten asianmukaista kutsua ”viimeiseksi” ja mistä syystä. Pätevänä syynä voisi pitää sitä, että hän on omalta pohjaltaan kehittynyt niin pitkälle kuin yleensä on mahdollista.

      Hämmästyttävän sattuvasti hänen nykyisen ominaislaatunsa joka tapauksessa ennusti jo toistasataa vuotta sitten Oswald Spengler.

Todennäköisimmin Spengler maalasi tuon kuvan oman aikansa kokemusten perusteella ja projisioi sitten myös menneisyyden aikakausiin, esimerkiksi Rooman rappion aikaan. Samat peruspiirfteet, vain kehittyneempinä näemme joka tapauksessa myös tämän päivän maailmassa.

      Ne asiat, jotka rappeutuneen ja sivilisaatioksi” muuttuneen ”kulttuurin” ytimessä olivat havaittavissa, olivat Spenglerin aikaan vielä uusia. Suurkeupungit olivat harvinaisia ja varsinaisia megalopoliksia oli vasta koko maailmassa pari kappaletta. Eihän niitä paljon ollut Rooman rappiokaudellakaan, mutta ne määräsivät aikakauden hengen, ainakin Spenglerin mukaan.

     Omalla tavallaan tuo suurkaupunki-ihminen, jonka tunnistamme heti roomalaisista muotokuvista kaltaiseksemme, oli kaikkein pisimmälle kehittynyt lajinsa edustaja. Hän oli rationaalinen, blaseerautunut kosmopoliitti ja urbaanin elämäntavan edustaja, joka halveksi naiiviutta joka suhteessa.

       Spenglerin käsityksen mukaan, sikäli kuin sitä ymmärrän, tälle ”sivilisaatioihmiselle” oli ominaista myös sammakkoperspektiivi. Yksilö merkitsi kaikkea, maailman suuret kokonaisuudet olivat korkeintaan hyödyllisiä tai hyödyttömiä, eivät arvokkaita tai pyhiä sinänsä.

      Lienee oletettava, että tällainen uudenihmisen ideaalityyppi ei edustanut enemmistöä tai ollut edes kovin yleinen. Sen sijaan se saneli mahdollisen ja haluttavan rajat sille karjalle, joka tuijotti sitä ylöspäin ja yritti ihaillen matkia.

      Miten moni itse asiassa uskoi ihan tosissaan keisarien jumaluuteen, vaikka heidät olikin sinne virallisesti korotettu? Sen sijaan he ainakin symbolisoivat sitä, mikä oi ”omaa” -siihen saakka kunnes muuttuivat alastoman valtapolitiikan symboleiksi ja tekivät tilaa uudelle uskonnolle, joka vaati ja sai osakseen fanaattista palvontaa. Massat lakkasivat kunnioittamasta valtakunnan symboleja ja etsivät identifioitumisensa kohteen muualta. Eivät he kuitenkaan silloin tainneet ryöstää ja polttaa kauppoja?

     Minusta Spenglerin ”Perikadon” kiinnostavimpiin osuuksiin kuuluu sen liitteenä oleva luettelo oman ajan ilmiöistä. Se alkaa Schopenhauerista ja päätyy vuosisadan vaihteeseen (ks. Vihavainen: Haun missä ollaan tulokset ).

     Alan harrastajat löytävät sille helposti jatkoa mielin määrin ja se, joka haluaa uskoa erityisesti Spenglerin tulkintaa, löytää sen tueksi yhä lisää argumentteja. Mutta sellaisiahan etsivä pystyy löytämään lähes mille tahansa.

       Huomaan kirjoittaneeni Spengleristä viimeksi melko hiljattain, mutta kun blogi minustakin vaikutti uudelleen luettuna ihan kiinnostavalta, panen sen tähän taas muidenkin iloksi:

 

torstai 8. tammikuuta 2026

Loppua kohti mennessä

 

Kulttuuri ja sivilisaatio

 

Oswald Spengler, Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Anaconda 2017, 1471s. (Alkuteos 2017).

 

     Oswald Spenglerin merkitystä ja metodia ei tässä kannata ruveta taas kerran setvimään. Olen hänestä aina silloin tällöin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun spengler tulokset ) ja totean, kuten joskus ennenkin, että onhan häneltä syntynyt kiinnostava ja omaperäinen maailmanhistorian selitysyritys, jonka esikuvaa on kyllä haettu esim. Nikolai Danilevskilta.

      Spengler on kuitenkin paljo Danilevskia monipuolisempi ja asettaa itselleen aivan huikeita tavoitteita, joiden toteuttaminen toki jää luonnostelun (Umrisse) asteelle, kuten suurteoksen otsikkokin kertoo. Tekstiä siitäkin sentään kertyy puolentoistatuhannen sivun verran. Sitä ei oikein viitsi lukea kokonaan, mutta on pakko sanoa, että aina silloin tällöin sen kohokohdat tuntuvat yllättävän osuvilta ja kiinnostavilta.

     Spenglerhän on jonkinlainen profeetta ja ennen muuta runoilija, joka mainitsee suurimmiksi oppi-isikseen Goethen ja Nietzschen. Joka tapauksessa hän tottuneesti liikkuu yhtä hyvin muinaisessa Kiinassa ja Egyptissä kuin oman aikansa saksalaisissa teattereissa ja konserteissa. En oikeastaan tiedä, kävikö hän niissä, kovin köyhä kun kuuluu olleen.

    Maailmalla hän ei liene juuri matkustellut, mutta tutkijankammion kirjoistakin oli mahdollista oppia paljon. Muinaisuuteenhan ei voi matkustaa kukaan. En tiedä, olisivatko kuuntelukirjat ja TV-dokumentit ajaneet saman asian. Epäilen.

     Spenglerin kulttuuripessimismi on liitetty ensimmäiseen maailmansotaan ja etenkin Saksan tappioon siinä. On kuitenkin otettava huomioon, että kirjan ensimmäinen versio valmistui jo vuonna1912 ja että kirja vuonna 1917 ilmestyessään viittasi esipuheessaan Saksan armeijan loistaviin saavutuksiin eikä mihinkään katastrofiin. Mitään oikopäätelmiä ei siis kannata tehdä.

     Omituinen seikka on, että kirjan liitteenä ollut luettelo oman aikamme kulttuuri-ilmiöiden merkityksestä spengleriläisen morfologian kannalta näyttää olevan eri painoksissa erilainen. Olen itse käyttänyt sekä vanhaa, muutaman vuosikymmenen ikäistä laitosta, että nyt tätä uutta versiota. Lisäksi on toki se suomennettu potpurri.

     Vanhassa laitoksessa luettelo oli paljon pitempi, mutta nyt on tyydytty joidenkin lukujen perässä oleviin lyhyisiin listoihin, joissa sivumennen sanoen pohjoismaat, etenkin Ruotsi ja Norja ovat erittäin runsaasti edustettuina ja USA:ta tuskin edes mainitaan. Englantikin jää hyvin vähälle huomiolle.

      Olen joskus leikitellyt kysymyksellä, mitä Spengler sanoisi erinäisistä oman aikamme ilmiöistä. Selvää ainakin lienee, ettei niissä hänelle olisi erityisiä yllätyksiä.

      Mutta vilkaistaanpa yhtä kirjan keskeistä ideaa, ”kulttuurin” ja ”sivilisaation” eroa eli Spenglerin terminologiassa elävän ja orgaanisen kulttuurin rappeutumista mekaaniseksi ja hengettömäksi sivilisaatioksi.

      Sehän hänen mielestään tapahtuu ennemmin tai myöhemmin kaikissa kulttuureissa. Antiikissa se merkitsi helleenisen ajan muuttumista ensin hellenistiseksi ja sitten roomalaiseksi. Viimemainitulle oli ominaista suurkaupunkimentaliteetti, uskonnottomuus ja monet muut vastaavat ilmiöt, jotka löydämme myös nykyakasta.

      Länsimaiselle, faustiselle kulttuurille on ominaista alituinen pyrkiminen johonkin. Moraalissa sille eivät riitä esikuvat tai neuvojen antaminen, se haluaa pakottaa. Koko länsimainen kulttuuri ja nimenomaan sen sen sivilisaatiovaihe on sosialistista, halusivatpa ihmiset sitä tai eivät. He pystyvät ajattelemaan vain sosialismin termein, olivatpa sen puolesta tai vastaan.

      Kysymys ei kuulu, millaista esikuvaa olisi kehotettava seuraamaan, vaan millä keinoin voitaisiin pakottaa kaikki ihmiset moraalisuuteen ja hyvinvointiin. Faustinen ihminen katselee koko maailmaa sen muuttamisen kannalta. Hän on maailmanparantaja. Hienot esikuvat tai hyvä neuvot eivät ole faustisen ihmisen kannalta merkityksellisiä.

      Spenglerin terminologiassa tämä on sosialismia ja sellaisia me faustisen kulttuurin ihmiset siis jo nyt olemme kaikki, mikä on uutta ja kuuluu aikakauteemme.

      Jollekin Epikurokselle oli sen sijaan herttaisen yhdentekevää, mitä toiset ihmiset ajattelivat tai tekivät. Ihmisten muuttaminen ei kuulunut hänen intressipiiriinsä, vaan noiden toisten itsensä. Elämänihanteena oli apatheia, mielenrauha. Etiikassakin oltiin polyteistejä.

      Kaikki antiikin etiikka oli asenteen etiikkaa, länsimainen etiikka taas teon etiikkaa, selittää Spengler. Sikäli olemme jo roomalaisia, koskee teon etiikka myös jo meitä.

      Spengler ei halua kirjoittaa ”filosofianprofessorien professorifilosofiaa”, josta jo Schopenhauer puhuu, vaan ruotii jokapäiväisen ajattelun ja tajunnan muotoja ja perusteita, sikäli kuin niitä on mahdollista löytää.

     Itse asiassa ihminen tietää kovin harvoin, mihin hän itse asiassa uskoo. Iskusanat ja opit ovat vain pintaa.

      Mutta nyt (siis 1800- ja 1900-lukujen taitteessa) oli tultu sellaiseen kulttuurin käännekohtaan, jonka jokainen sivilisaatioksi madaltuva kulttuuri joutuu kokemaan: suoritettiin kaikkien arvojen uudelleenarviointia.

     Siihen kuuluu, että kaikki vanhan kulttuurin muodot alistetaan uudistamiselle ja uudelleenkäsittämiselle. Uusi aikakausi ei enää luo mitään, vaan ainoastaan tulkitsee uudelleen.

      Nyt elettiin siis eettisen sosialismin tulemisen aikaa. Sen esi-isä oli Rousseau, jonka merkitystä voitiin verrata Sokrateehen ja Budhhaan näiden omissa kulttuureissa tapahtuneen muutoksen kannalta.

      Kyseessä on ilmiö, jota Nietzsche keskeneräisessä teoksessaan nimitti nihilismin synnyksi. Länsimaissa se merkitsee suurkaupunki-ihmisen tuloa valmiiksi, joka näyttää päättyvän vasta vuoden 2000 jälkeen….

     Kulttuuri ja sivilisaatio suhtautuvat toisiinsa kuten sielu ja sen muumio. Kulttuurin ihminen elää sisäisesti ( ”sisään päin” nach Innen), sivilisaatioihminen taas ulkoisesti (nach Aussen), hän oleskelee tilassa, jonka täyttävät tavarat ja ”tosiasiat”.

     ”Kulttuurin maiseman” keskellä on sen antipodi, epäorgaaninen suurkaupunki, jonka ihmiset se on irrottanut juuriltaan. Kulttuurin ihmiset elävät tiedottomasti, sivilisaatioihmiset tietoisesti. Talonpoikaiston yhä säilyneillä jäännöksillä suurkaupunkien kulmilla ei ole enää omaa merkitystä, ”Kansa” on nyt kaupunkilaisista koostuva epäorgaaninen ja labiili massa.

      Vielä totea Spengler, että kulttuurin moraali on se moraali, joka ihmisellä jo on, sivilisaatio puolestaan vasta etsii sellaista. Edellä mainittu moraalin laji on liian syvä logiikalle ja jälkimmäinen sen sijaan logiikan funktio.

      Sivilisaation syrjäyttäessä kulttuurin katoaa kaikki suuren luokan metafysiikka ja tilalle tulee systeemejä, joista paistaa keinotekoisuus, sieluttomuus ja puolitotuus.

     Sivilisaatiossa aletaan maailmaa tarkastella lintuperspektiivin sijasta sammakkoperspektiivistä. Kulttuurissa oli traagisuutta, jonka kestämiseen liittyi tietynlaista ylpeyttä, mutta sivilisaation plebeijinen henki keskittyy pyrkimykseen sen kiertämiseksi.

     Tieteessä oli kerran luovaa neroutta, mutta nyt sen piirissä vain suoritetaan oppinutta työtä. Jokainen kulttuuri merkitsi kerran uskontoa ja jokainen sivilisaatiovaihe merkitsee sen sijaan uskonnottomuutta (Irrelligion).

      Itse asiassa sivilisaation olemus kulttuurin kuolemisena näkyy myös aivan fyysisestikin, lapsettomuutena, joka on maasta irtaantuneiden kansankerrosten kohtalo niin nyt kuten menneisyydessäkin.

     Mitäpä tuohon sanomaan. Paljon löytää morfologi nykyisestä aikakaudesta rappion oireita ja mikä merkittävää, niitä oli runsaasti jo sata vuotta ja jopa kaksisataa vuotta sitten. Tämä sopii hyvin siihen nopeuteen, jolla suuret kulttuuriset muutokset ovat aiemminkin tapahtuneet.

     Mutta mitä on tulossa meidän jälkeemme? Mitä tapahtuu sitten, kun sivilisaatiomme on muuttunut pelkäksi kaukaisen menneisyyden kuriositeetiksi maailmanhistoriassa ja uudella tavalla ajattelevat ihmiset yrittävät tuhannen vuoden kuluttua ymmärtää aikaamme?

      Mielestäni Spengler joutuisi tässä moniin vaikeuksiin ja on kenties sen takia aika harvasanainen tulevaisuuden suhteen. Muuan hänen ennustuksensa on Venäjän ja sitä elähdyttävän, ilmeisesti jossakin mielessä uudenlaisen ”Johannekselaisen” kristinuskon nousu.

      Näkisipä vain. Mutta ei Spengelr sokea ollut myöskään kaukaisen idän kulttuurien nousulle. Jo1930-luvulla hän kirjoitti kirjan ”Ratkaisun vuosia”, jossa kuvasi sitä haastetta, jonka idän kansakunnat jo esittivät läntiselle maailmalle puhtaasti taloudellisessakin mielessä (vrt. Vihavainen: Haun ratkaisun vuosia tulokset ).

     Mutta onhan näitä profeettoja. Tulevaisuuden ennusteet eivät ole kovin kiinnostavia, kun menneisyyskin on vielä niin vaikeaa tulkita.