Kun ei enää ajatella aivoilla

 

Värisokean ksenofobian saturaatiopiste

 

      En ole koskaan pystynyt ymmärtämään ulkoministerimme ihailijoita, vaikka pyrkimyksenäni on yleensä nimenomaan ymmärtää ihmisten ajattelua eikä vain yksisilmäisesti löytää perusteita sille, miksi omat mielipiteeni olisivat parempia kuin muiden. Niillä muillakin on näkemyksilleen aina joitakin perusteita ja niissä saattaa piillä jotakin arvokastakin.

       Nyt Suomen virallista kansaa edustava ulkoministeri ehdottaa, että koko Eurooppa kieltäisi venäläisten turistimatkat EU:n alueelle. Suomihan on niin tehnyt jo Ukrainan sodan alusta lähtien.

Yksioikoisen typerästä politiikastamme johtuen suurelle osalle kansalaisiamme on siitä tullut suuria vaikeuksia ja itseaiheutettua imagohaittaa Venäjällä on varmasti vaikea korjata. Se jää historiaan vuosisadoiksi.

        Politiikkamme on ollut muista poikkeavaa ja silminnähden niitä typerämpää. Miksi ihmeessä sitä nyt suositellaan kaikille muillekin? Perustelut ovat järkyttävän irrationaalisia. Eihän moisesta segregaatiosta mitään hyötyä ole, mutta sen sijaan sen voi perustellusti katsoa aiheuttavan haittaa naapurimaan kansalaisille. Siis jokaiselle poikkeuksetta.

     Ulkominsterin (!) läpeensä lapsellisen järfkeilyn mukaan tuo kurja joukko on tähän saakka saanut ansaitsemattomasti nauttia lännen ihanuuksista ja vapauksista, samaan aikaan, kun se on sallinut oman maansa käydä tuhoisaa hävittysotaa Ukrainaa vastaan.

       Nyt siis olisi koko Euroopan kollektiivisesti rangaistava Venäjän kansaa. Suomi on tehnyt asiassa kaikkensa, mutta eihän se riitä. Tosin noita turisteja, joiden tulo siis kiellettäisiin on vuosittain tullut Eurooppaan vain puoli miljoonaa. Siis todella vähän.

       Periaate ei kuitenkaan ole virallisen mielipiteemme edustajamme mukaan tullut vielä kyllin selväksi: tänne nautintojen puutarhaan ei saa päästää Venäjän itse rakennetusta helvetistä ketään sellaista, jolla on tuon maan passi, olkoonkin, että hänellä voi olla myös näiden meidän maidemme passeja.

     Asennetta, jota on kutsuttu nimellä ”russofobia”, esiintyi maassamme vielä vuosikymmen sitten tuskin lainkaan (ks. Vihavainen: Haun fobiapuheita tulokset) ja se oli aiheellisesti paheksuttua. Nyt se on takapajuisissa piireissä normaalia ja valitettavasti on pakko todeta, että sitä ilmenee jopa valtiojohdon piirissä. Toivottavasti ei sentään laajemmin.

           Asiaa ei kannata tarkastella historiattomasti, joten suosittelen paitsi kirjaani ”Ryssänviha” ja lällä palstalla aiheesta kirjoiettuja blgeja (ks. Vihavainen: Haun russofobia tulokset ). Liitän tähän myös erään suhteellisen uuden blogini, jossa asiaa on käsitelty:

 

perjantai 30. joulukuuta 2022

Sokea viha

 

Ehrenburg-piste

 

       Ilja Ehrenburg (1891-1967) oli Venäjän juutalainen kirjailija, jonka nimi hyvin tunnettiin Suomessakin (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=ehrenburg ). Nimi assosioitiin usein siihen 1950-luvun poliittiseen suojasäähän (ottepel), jolle Ehrenburgin tuonniminen romaani antoi nimensä.

     Venäjällä hänet muistettiin ja kai nytkin muistetaan sen sijaan parhaiten sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka sanoi ruman sanan niin kuin se oli: tapa saksalainen!

      Kyseessä oli kansalliselle tasolle edennyt viha, jota ei käynyt laimentaminen poliittisilla selityksillä, joiden mukaan kyseessä oli loppujen lopuksi ja itse asiassa luokkavastakohtiin perustuva taistelu, eihän mikään kansa sinänsä ollut paha, huono tai vihattava.

       Tässä suhteessa Ehrenburgin sodanaikainen julistus tuo mieleen AKS:n Vihan veljien evankeliumin, jossa Elmo E. Kaila, Elias Simojoki ja kumppanit näkivät Suomen pelastumisen mahdollisuuden: kaikenvärisiä ryssiä oli vihattava, se oli totuus, jota Suomen kansa ei vielä ollut oppinut. Se ei osannut vihata, kuten verivihassa vihataan ja juuri tässä piili suuri kansallinen vaara.

       Voidaan tietenkin sanoa, että kokonaisen kansan kaikkien edustajien vihaaminen merkitsee vaipumista syvään primitiivisyyteen, jossa vieras haju jo laukaisee primitiivireaktion ja jossa korkeammat aivotoiminnot lakaistaan syrjään eläimellisen regression tieltä.

       Kuitenkin myös ihmiselle tällainenkin on mahdollista ja näyttää siltä, että tämä mahdollisuus voi hyvinkin herkästi toteutua esimerkiksi sodan aikana.

       Mitä Ehrenburgiin tulee, hän näytti sodan aikana päässeen Venäjällä suoranaisen palvonnan kohteeksi. Näin ainakin kertoi minulle paikallinen ystäväni Moskovassa 1970-luvun alussa. Hänen mukaansa rintamamiehet säilyttivät leikkeitä Ehrenburgin kirjoituksista mukanaan taisteluissa ja korottivat hänet sankarikseen, joka ainoana sanoi asiat niin kuin ne olivat.

      Hitlerin mielettömän politiikan mukaisesti hyökkääjä tuhosi ja halveksi Venäjän kansaa kykyjensä mukaan masentaakseen sen vastarinnan, mutta tosiasiassa nostatti herättämänsä vihan äärimmilleen ja samalla allekirjoitti oman kuolemantuomionsa. Sota idässä oli mahdollisimman kaukana herrasmiessodasta.

      Vladimir Pastuhov, suomalaistenkin hyvin tuntema Venäjän politiikan analyytikko, joka jo muutama vuosi sitten muutti Englantiin, on kirjoittanut artikkelin Ehrenburg-piste (Totška Erenburga, ks. Точка Эренбурга (novaya.media).

     Tässä artikkelissa kirjoittaja pitää naiivina sitä monen venäläisen ajatusta, että Eurooppa olisi kiinnostunut kannattamaan ja ottamaan vastaan oppositiohenkisiä venäläisiä. Näin ei ole. Venäläisyys sinänsä on vastenmielistä ja vaaralliseksi koettua, etenkin Venäjän naapurimaissa. Tässä selitys siihen, miksi Dožd-kanava sai lähteä Latviasta. Nyt on saavutettu Ehrenburg-piste, jossa russofobia -aiheellinen ja ansaittu- on tullut värisokeaksi.

      Kirjoittajan mielestä venäläisten emigranttien on syytä ymmärtää tilanne ja käyttäytyä sen mukaisesti eikä ihmetellä, etteivät he ole suosiossa.

       Sodan aikana tapahtuu kaikenlaista ja vaikka venäläisen kulttuurin cancelointi ei nyt ihan vielä ole tullut päivän sanaksi, on sitäkin harrastettu. Moni on kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen Venäjästä ja toivoo, ettei sellaista maata olisi koskaan ollutkaan.

       Epäilemättä Pastuhov on tavoittanut jotakin oleellista Latvian tapauksesta. Maan tilanne on ollut äärimmäisen tukala ja se on vieläkin arkaluonteinen: latvialaisia on väestöstä 63 prosenttia ja loput ovat enimmäkseen venäläisiä tai muita slaaveja.

       Multikulturalismi, jota on pidettävä Venäjän tietoisen politiikan tuloksena, uhkaa ainakin pitkällä tähtäimellä kantakansallisuuden olemassaoloa ja tiedossa on, mitä Kremlin ”geopoliitikot” Latviasta ajattelevat.

       Suomessa asiat ovat toisin. Paljon puhuttu suomalainen russofobia oli varmasti todellisuutta niin maamme itsenäistymisvaiheessa kuin sitten sodan aikanakin. Sen jälkeen kuitenkin saimme aikaan tilanteen, jossa maamme oli suorastaan hermeettisesti eristetty kaikesta venäläisyydestä.

    Pienimmillään venäläisten määrä maassamme oli laskettavissa pikemmin sadoissa kuin tuhansissa. Rautaesirippu ei sijainnut länsi- vaan itärajallamme.

       Nykyään näyttää olevan paljonkin niitä, jotka kauhistelevat niin sanottua suomettumista, tarkoittaen sillä typerästi Suomen ulkopolitiikkaa Kekkosen aikana. Oliko se tahdotonta orjailua, joka tuotti meille kansallisen vaaran? Menetimmekö sen takia hyvät asemamme ja luisuimme surkeaksi vasalliksi?

       Käytännössähän tapahtui aivan päinvastoin. Kuilun pohjalta ponnistimme vapaan maailman osaksi, ja meillä oli jo varaa aitoon ystävyyteenkin venäläisten kanssa. Ne, jotka kuvittelevat, että tuon ajan ulkopolitiikka oli tottelemista pistooli ohimolla, ovat käsittäneet kaiken aivan väärin.

       Meidän Venäjä-kuvastamme hävisi tuon sangen idyllisen ajanjakson kuluessa russofobia, joka sen sijaan oli koko ajan ainakin potentiaalisesti olemassa niin sanottujen sosialististen ystävämaiden psykologiassa. Jokainen, joka on 1970-80-luvuilla keskustellut Venäjästä vaikkapa puolalaisten kanssa, tietää tämän.

       Suuren ystävyyden piirissä vallitsi koko ajan epäilys siitä, että niiden politiikan sanelee Moskova noiden maiden omien etujen kustannuksella. Venäjä se oli, joka teki noista Keski-Euroopan maista väkisin Itä-Eurooppaa. Eiväthän ne halunneet olla sitä.

        Suomessa sen sijaan ei koskaan herännyt edes epäilystä siitä, että täällä olisi kuuluttu itään. Sikäli kun sellaisia puheita oli, ne oli tarkoitettu ennen muuta hätkähdyttämään lukijaa (épatage). Eihän sitä tarvinnut muuta kuin matkustaa tarkoin vartioidun itärajan yli muutama satanen Suomen markkoja taskussaan. Kaikki, mitä lähes ekstraterritoriaalisilla oikeuksilla varustettu suomalainen siellä koki, vahvisti hänen vakaumustaan maansa läntisyydestä ja vapaudesta.

       Se oli mukavaa aikaa ja kelpasi siinä kaveerata paikallisten venäläisten kanssa. Mitään syytä fobioille ei ollut. Venäjän vähemmistökansojen ja myös ns. kansandemokratioiden kanssa oli toisin, syistä, jotka eivät kaipaa enempää selitystä.

       Nyt, kun Venäjä, vastoin koko aikakauden eetosta on ryhtynyt avoimeen sotaan naapurimaata vastaan tavoitteena sen väkivaltainen liittäminen valtaansa, on tilanne toinen kuin joskus 1960-80-luvuilla, 1990-2000-luvusta puhumatta.

       Suomelle Venäjä ei ole ainakaan toistaiseksi pahaa tehnyt, mutta sitä toki on syytäkin pitää syyllisenä niihin vaikeuksiin, joita meillä muutamalla alalla nyt on.

       Putin otti jossakin vaiheessa ihanteekseen Pjotr Stolypinin, kovaotteisen taantumuksellisen pääministerin, joka sai aika lailla myönteistä aikaan tukahduttaessaan kapinoivan rahvaan. Suomeen nähden Stolypinin politiikka oli typerää ja ylenkatseellista, kuten hänen kanssaan asioinut J.K. Paasikivi toteaa (Vihavainen: Haun stolypin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

       Putinin on nyt vallannut sama hybris, sama omasta vallastaan juopunut typeryys, jonka takia hän on peruuttamattomasti menettänyt sen, mitä piti suurimpana tavoitteenaan, naapurimaiden halukkuuden vapaaehtoiseen yhteistyöhön Venäjän kanssa.

       Paitsi Latviassa, ainakin Ukrainassa on jo saavutettu tuo Ehrenburg-piste, jossa ei enää erotella tietyn kansallisuuden ihmisiä heidän asenteidensa mukaan, pelkkä kansallisuus riittää.

     Toivokaamme, ettei tuolle tasolle koskaan enää taannuta omassa maassamme.

*****

Nyt, vuoden 2026 lähestyessä loppuaan, voidaan todeta, että tuo oli turha toivo.