sunnuntai 18. lokakuuta 2026

Kansainvälistymisen polkua

 

Kun yliopistomaailma globalisoitui

 

Marjatta Hietala. Karjalaisella sinnikkyydellä. Matkani tiedemaailman huipulle. Gaudeamus 2026, 351 s.

 

     Yliopistomaailman suuren murroksen on kuvannut Matti Klinge perusteellisessa  muistelmasarjassaan, jota tälläkin palstalla on käsitelty usein (ks. Vihavainen: Haun klinge tulokset).

       Moni on kuitannut Klingen itselleen rakentaman muistomerkin yhden miehen narsismina, joka ei ketään kiinnosta, mutta olen asiasta eri mieltä.

      Moniosainen muistelmien ja päiväkirjojen rypäs on ehkä Klingen suurin anti jälkipolville. Se on täysin subjektiivinen ja narsistinenkin, mutta ei se asiaa muuta. Hän kertoo yhdestä historian suuresta murroksesta eräästä, sinänsä kapeasta, mutta paradoksaalisesti ei silti ahtaasta näkökulmasta. Luulen, että sen arvo tulevaisuudessa vain nousee.

       Kuulun itse vähän nuorempaan sukupolveen kuin Klinge, mutta sain kaukaa seurata samoja prosesseja ja hieman tutustua samoihin ihmisiinkin, vaikka en oikein ymmärtänytkään heidän maailmaansa, ikuinen ulkopuolinen kun olen. Silti sentään tajusin aikamme historian muutoksena, myös itse historian tutkimuksessa.

      Ystäväni Marjatta kuului tuttavapiiriini jo 1970-luvulta ja tämän kirjan monista henkilöistä ja asioista minulla on ollut jonkinlainen käsitys, tosin vain siltä osin, kuin se liittyy Helsingin yliopistoon. Kirjoittajan urahan urkeni suurelta osin muualla ja jopa keskittyi tietyssä vaiheessa ulkomaille, erityisesti Amerikkaan.

       Klinge puolestaan suuntautui Ranskaan, mutta käytännössä teki koko elämäntyönsä Helsingissä. Klingelle kansainvälisyys merkitsi lähinnä asiaa, jolla hän saattoi loistaa kotiyliopistossaan, eikä hän ollut kiinnostunut ”metodiniilojen” uutuuksista, vaan pysyi siinäkin suhteessa perinteiden kannalla.

     Hietala sen sijaan liikkui paljon maailmalla ja käytti työkielenään Klingen inhoamaa englantia, vaikka väitöskirja vielä olikin saksaksi saksalaisista lähteistä ja siis kuului aika ahtaastikin saksalaisen kulttuurin piiriin. Kansainvälisten kongressienkin kieli vahtui Hietalan aikana ranskasta ja saksasta englanniksi.

      Englanti tunkeutui muutenkin yhä yksinomaisemmin koko globaalin tiedemaailman lingua francaksi. Lyhyessä ajassa sen omaksuivat myös esimeriksi saksalaiset. Pakko se oli, jos halusi mukaan kansainväliseen tieteelliseen kanssakäymiseen.

      Olin itsekin mukana samassa Aira Kemiläisen lisensiaattiseminaarissa kuin Hietala. Siellä käsiteltiin muun muassa väitöskirjatöitä Hitlerin heroismikäsitteestä ja Ernst Jüngerin nationalismista. Oli täysin luonnollista, että jokaista merkittävää historiallista ilmiötä oli yritettävä oppia ymmärtämään. Jotakin tärkeää sanoo tästä aikakaudesta se, että nykyään tällaisia asioita luultavasti yritettäisiin oppia mahdollisimman suuresti pöyristelemään.

     Joka tapauksessa Hieatala teki Jünger-väitöskirjansa tilastollisin menetelmin, monimuuttuja-analyysillä, mikä oli sosiologiassa muodikasta ja jota minäkin jouduin sen alan opinnoissani silloin opettelemaan. Se oli valttia myös historiassa ja esimerkiksi Erkki Sinkko käsitteli tilastollisesti 1800-luvun taitteen suomalais-venäläistä lehdistöpolemiikkia ja Viljo Rasila torpparien osuutta vuoden 1918 sodassa.

     Kuten kakki uutuudet, tämä lähestymistapa sai -syystäkin- osakseen vastustusta, vaikka se oli anglosaksisessa maailmassa jo niin muodokas, että jotkut kuvittelivat sen jyräävän kaikki muut historialliset metodit komeassa ”eksaktisuudessaan”. Näinhän ei käynyt. Monenlaista ”uutta historiaa” on kyllä sittemmin tullut ihmisten iloksi ja valistukseksi, mutta vanhat poliittisen historian metodit ovat yhä kaiken perusta, ellen ole ymmärtänyt asioita ihan väärin.

      Kansainvälistyminen tuli voimalla yliopistoihin varsinaisesti vasta 1990-luvulla. Toki sitä oli aina ollut ja laskeskelin joskus siihen aikaan suomalaisten näkyvyyden kehittymistä alan kansainvälisisä julkaisuissa hieman pitemmässäkin perspektiivissä. Yllätyksekseni en huomannut siinä odottomiani jyrkkiä muutoksia.

      Mutta 1990-luvulla alettiin yliopistoja kansainvälistää määrätietoisesti ja panostettiin asiaan oikein rahallisesti ja antamalla lisäpisteitä vieraskielisten kurssien suorittamisesta. Aluksi noteerattiin myös esimerkiksi venäjänkielinen opetus, jolla löytyi yhä enemmän kuulijoita siirtolaisvirran alettua.

       Toki vieraiden kielten harrastus oli aina ollut yleisen historian alalla tärkeää. Kuten Hietala, tentin minäkin kaikki sen alan tenttikirjani jollakin vieraalla kielellä, englanniksi tai saksaksi ja minullehan myös ruotsinolki vieras kieli. Vaihtoehtona olisivat olleet luennot, mutta pidin niitä ajan tuhlauksena. Tenttiessä oppi myös kieliä.

       Samaan aikaan historia-aineiden seminaarihuoneessa pidettiin kielikursseja mm. ranskassa espanjassa ja venäjässä ja niihin hieman osallistuttuani suoritin niissäkin pro exercition, kuten myös englannissa, latinassa ja saksassa. Eihän se hääppöistä kielitaitoa vielä merkinnyt, mutta oli hyvä alku harrastuksille.

    Tuo uusi kansainvälisyyden aalto vei Hietalan ja monet muut Amerikkaan ja sille tarjosikin hyvän pohjan laitoksellemme saatu McDonnell-Douglas-yhtiön rahoittama Pohjois-Amerikan tutkimuksen professuuri. Tämän oppituolin haltijat olivat puolestaan isäntinä amerikkalaisille vieraileville professoreille, jotka kotiutuivat yleensä hyvin laitoksellemme (Historian tutkimus- ja dokumentaatiolaitos/Renvall-instituutti).

       Tie Amerikkaan, jota sodan jälkeen aloitetut ASLA-stipendien järjestelmä voimallisesti siivitti, aukesi tästä erityisen luontevasti. Sotakoneiden valmistaja oli saanut aikaan myös hyvin merkittävän intellektuaalisen instituution.

      Myös Venäjän tutkimuksen puolella ainakin minä olin sitä mieltä, että tarvitsisimme samanlaisen professuurin myös Venäjältä. Rahat saataisiin niistä Neuvostoliiton miljardiveloista, joita sen ei uskottu koskaan kykenevän rahalla maksamaan. Professorien henkilöllisyyden päättäisimme me ja saisimme sieltä sen maan korkealaatuisinta älyllistä kapasiteettia, joka auttaisi meitä ymmärtämään paremmin Venäjää. Ja sitähän me tässä maassa tarvitsemme, jos mitä.

     Tätä ideaa kannatti kuulemani mukaan myös presidentti Halonen, mutta byrokraattien sotkuiset kähminnät, mukaan lukien kuulemma ”budjettiraamit” kai ne sitten viimein estivät yliopistoamme saamasta tätä ulkopuolista rahaa ja kullan arvoista virkaa.

      Sen sijaan saatiin kyllä erittäin käyttökelpoinen venäläinen Integrum-tietopalvelu, jota etenkin Arto Mustajoki runsaasti hyödynsi lingvistisissä tutkimuksissaan. Politiikan alalla se olisi korvaaaton, mutta en ole nähnyt viitteitä sen käyttöön niissä yhteyksissä.

     Mutta tämä vie jo syrjään päivän aiheesta. Hietalan kirja varsinainen pihvi on kansainvälisissä kongresseissa ja nimenomaan sen maailman historioitsijoiden kattojärjestön (ICHS) toiminnassa, jonka puheenjohtajana Hietala jonkin aikaa toimi. Se antaa myös katetta kirjan otsikon maininnalle ”tiedemaailman huipusta”.

       Instituutio tuli minullekin tutuksi sikäli, että muodollisiesti sen alaisena toimi myös maamme historiantutkijoiden kansallinen komitea, jolla oli myös Venäjä-jaosto, jonka puheenjohtajanakin olin erinäisiä vuosia. Se järjesti suomalais-venäläisiä historiantutkijoiden symposiumeja, joista olen silloin tällöin kirjoittanut ja joita rohkenen itää erittäin hyödyllisinä.

      Mutta Hietalan oma ura tosiaan muodostui sekä hyvin menestykselliseksi ja monenkirjavaksi että kansainväliseksi. Kriitikot viranhauissa puhuivatkin ”itsensä hajottamisesta” kuin suurestakin synnistä.

      Viranhauissa tuli tietysti myös paljon vastarintaa ja vehkeilyjäkin ja kirjoittaja puhuu myös naisvastaisuudesta. Se on täysin mahdollista, mutta ainakin itse ymmärrän kirjan perusteella, että Hietalan tärkeimmät kannattajat olivat aina miehiä. Eihän tiede, edes historiantutkimus nyt sentään mitään politiikkaa ollut silloinkaan.

     Noista vehkeilyistä jäin aina viattoman ulkopuoliseksi, mitä moni lienee pitänyt tyhmyytenä, mutta selvää toki on, että niissä kyseessä usein olivat myös henkilökohtaiset sympatiat ja antipatiat eikä mikään matalamielisyys liene ollut vierasta koko tuolle ammoiselle professorihallinnolle noin yleensäkään.

     Kuitenkin minusta vielä tämänkin kirjan jälkeen tuntuu siltä, että olennaisempaa kuin hakijan sukupuoli on silloinkin ollut käsitys siitä, mille uralle hakija aikoo oppituolinsa toiminnan suunnata. Esimerkiksi tuo vanha ja hieman eksentrinen, ellei nyt suorastaan misogyyninen Jutikkala oli tilastomiehiä ja kannatti lämpimästi Hietalaa, kun taas perinteisemmin ajattelevat vastustivat. Tämä nyt vain Helsingin tapauksesta.

     Mieleenikään ei tulisi yrittää ruveta vielä yhdeksi asiantuntijaksi noissa yhteyksissä. Kaiken kaikkiaan nuo viranhaut olivat usein aivan merkillisiä tapahtumia, joissa jokainen asiantuntija saattoi päätyä aivan erilaiseen näkemykseen, kuten tämäkin kirja osoittaa.

Ei tästä enempää tällä erää. Kirjoittaja lienee kantapään kautta oppinut sen, ettei akateemisessa maailmassa auta panna kynttilänsä vakan alle. Ansioiden vähättelystä pitävät kollegat kyllä tarpeen tullen huolta vaivojaan säästelemättä.

      Niinpä kirjan lopussa onkin varmemmaksi vakuudeksi tekijän varsin imponoiva CV. Sellainen kuukuu yleensä juhlakirjaan, mutta aihepiirin vuoksi sopii kyllä tähänkin kirjaan.

     Tässä nyt vain yksi kapea näkökulma aiheeseen, mutta jatketaan juttua, kun tavataan ja onnea kirjasta, Marjatta!

6 kommenttia:

  1. "Kuten kakki uutuudet, tämä lähestymistapa sai -syystäkin- osakseen vastustusta, vaikka se oli anglosaksisessa maailmassa jo niin muodokas, että jotkut kuvittelivat sen jyräävän kaikki muut historialliset metodit komeassa ”eksaktisuudessaan”. Näinhän ei käynyt. Monenlaista ”uutta historiaa” on kyllä sittemmin tullut ihmisten iloksi ja valistukseksi, mutta vanhat poliittisen historian metodit ovat yhä kaiken perusta, ellen ole ymmärtänyt asioita ihan väärin."

    Eivätkös määrälliset metodit niin sosiologiassa kuin historiassakin hävinneet pitkälti erilaisten valtarakenteiden tunnistamiseen ja radikaaleissa tapauksissa purkamiseen pyrkivään laadulliseen tutkimukseen, jonka näkyvin esikuva ja ajattelija lienee Foucault.

    Pitkään kvantitatiivinen tutkimus eli lähinnä taloushistorian alalla, joka usein on kyllä jonkinlainen väliinputoaja taloustieteen ja historiantutkimuksen välillä. Edellisille taloushistoria on turhaa empiiristä näpertämistä aikansa eläneiden asioiden parissa suurten yleismaailmallisten nykyaikaan vaikuttavien totuuksien sijaan ja jälkimmäisille vaivaannuttavaa juuri tilastollisuudessaan. On tosin tänä päivänä määrällistä tutkimusta taas ilmaantunut muunkin historiantutkimuksen piiriin, vaikka ei se todellakaan ole mitään valtavirtaa.

    Mitä taas tulee noihin perinteisiin poliittisen historian metodeihin niin käsitykseni mukaan ne elävät vahvimmillaan juuri erillisen poliittisen historian oppiaineen parissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siltähän se yleiskuva nyt näyttää. Eilen se oli erilainen ja huomenna myös.

      Poista
    2. Sitähän se tiede on, jos ei välttämättä edistystä, niin ainakin muutosta - jonka yhteydessä voi löytyä vaikka se kultajyvänen.

      Poista
  2. "Oli täysin luonnollista, että jokaista merkittävää historiallista ilmiötä oli yritettävä oppia ymmärtämään. Jotakin tärkeää sanoo tästä aikakaudesta se, että nykyään tällaisia asioita luultavasti yritettäisiin oppia mahdollisimman suuresti pöyristelemään."

    Syvä huokaus, tiedemiehen pitäisi pöyristyttävä mistään yhtä vähän kuin lääkärin visvaisista, märkivistä haavoista.

    VastaaPoista
  3. "olennaisempaa kuin hakijan sukupuoli on silloinkin ollut käsitys siitä, mille uralle hakija aikoo oppituolinsa toiminnan suunnata. "

    Luulen, että tämä on pienen maan ja vähien resurssien ongelma: kun professorien määrä on vähäinen, jokainen valinta määrää tuon tieteenalan painopisteen vuosikymmeneksi. Siksi parhaassa tapauksessa koulukuntaerot ja pahimmassa tapauksessa henkilökohtaiset antipatia ja klienttisuhteet vaikuttavat inhimilliseen arviointimenettelyyn. Jos siihen liittyy manipulointipyrkimys, viranhakumenettely ei johda tieteellisesti etevimmät hakijan valintaan, onkin sanottu, että sopiva asiantuntijoiden valinta on jo puoli voittoa.

    Noh, asiat voivat olla vielä huonommin, jos lukee Minna Matikaisen & Akateemista kapinakirjaa, joka kertoo nykyisestä markkinayliopistosta.

    VastaaPoista
  4. "Oli täysin luonnollista, että jokaista merkittävää historiallista ilmiötä oli yritettävä oppia ymmärtämään. Jotakin tärkeää sanoo tästä aikakaudesta se, että nykyään tällaisia asioita luultavasti yritettäisiin oppia mahdollisimman suuresti pöyristelemään."

    Nykyään kylläkin esimerkiksi Stalinin aikaa tai ylipäänsä Neuvostoliittoa tahi sitten kotoista 1970-luvun poliittista radikalismiamme tuntuu ei ainoastaan pöyristeltävän vaan pelkästään raivoisasti sätittävän (koskee myös historioitsijoita, vaikka aste-eroja on). Kuitenkin Hobsbawm kirjoitti 1900-luvusta: "Tällä vuosisadalla toistuneet uskonnolliset tai ideologiset konfrontaatiot kasaavat esteitä historioitsijalle, jonka tärkein tehtävä ei ole arvostella vaan ymmärtää sellaista, jota kaikkein vähiten käsitämme."

    Klinge pyrki ymmärtämään - ja sai siitä kuolemansa jälkeen "ansaitun" rangaistuksen. Totuuden nimessä hänenkin tunnettu heikko kohtansa, anglosaksinen maailma ja erityisesti Yhdysvallat, pitää mainita.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.