Suuren murroksen aikaa

 

Eteläisen naapurin näkökulmaa

 

      Sen kunniaksi, että nyt alkavat taas Helsingissä Martin markkinat, joilla Viro monipuolisesti esittäytyy, kaivan blogieni aarteistosta muistiinpanoni Jaan Krossin suurteoksesta.

      Akkanikin on tuota kirjaa parhaillaan lukemassa. Selvyyden vuoksi: 1600-luvulla kirjoitetussa Suomen kronikassa sanotaan, että Suomen kahdeksas kuningas oli nimeltään Ukko, jonka vaimo oli nimeltään Akka. Sen mukaan, vakuuttaa kronikka, kaikkia erityisen arvostettuja naisia kutsuttiin Suomessa lisänimellä Akka. Siitä, mitä Ukko tai Akka saivat aikaan ja miten heidän elämänsä päättyi, ei ole säilynyt tietoa, kirjoittaja harmittelee.

     Jaan Krossin kirjan aiheena ja pohjana on Balthasar Russowin kronikka, joka kuuluu sittenkin olevan myös suomennettu, vaikka aikoinaan kuvittelin, ettei ole.

       Joka tapauksessa kronikka antaa Pontus de la Gardiesta, erityisesti Lappeenrannassa hyvin muistetusta ranskalaissukuisesta merkkimiehestä varsin erikoilaatuisen kuvan, jota ei suomalaisesta historiankirjoituksesta löydä.

       Toki Krossin kirja on kirjoitettu neuvostoaikana, millä voi ajatella olleen jotakin vaikutusta sen sisältöön. Eihän silloin julkaistu mitä tahansa. Oli tai ei, mielestäni sen antama ja hyvin monien virolaisten tuntema kuva tietyn aikakauden historiasta on kiinnostava myös meidän suomalaisten kannalta.

Tässä siis vanha blogi:

torstai 31. elokuuta 2023

Ruttoa, naisia ja sortovaltaa

 

Viron kohtalonvuosia ja Tallinnan naisia

 

Jaan Kross, Uppiniskaisuuden kronikka. Balthasar Russowin tarina (Kolme katku vahel I-IV). Suomentaneet Kaisu Lahikainen ja Jouko Vanhanen. WSOY 2003, 1245 s.

 

     Vanhan sanonnan mukaan suuri kirja on suuri paha (Mega biblion -mega kakon). Joskus se tuli mieleeni tätäkin kirjaa lukiessa, vaikka kyseessä on hieno historiallinen romaani, joka jaksoi pitää otteessaan viikkokausia. Vuoteessa monen kilon painoinen perheraamattu joka tapauksessa oli hankala.

      Mutta tämä nyt on toisarvoista. Joka tapauksessa, kun uutta painosta otetaan, kehottaisin jakamaan kirjan neljään osaan, kuten tekijäkin on tehnyt. Elefantti syödään parhaiten palasina.

       Muuten kirja on aika yllättävä otteeltaan. Liivinmaan vaiheista on paljon kronikoita, mutta Balthasar Russowin kronikka on ilmeisesti paras ja kuuluisin. Sitäkään ei muuten ole suomeksi saatavissa, minkä kustantajat ystävällisesti huomioikoot. Kyllähän Viron historia nykyään monia kiinnostaa.

       Joka tapauksessa Viron historian 1500-luku, jota Russow kronikassaan kuvasi osittain myös aikalaisena, oli todella kirjavaa ja dramaattista aikaa. Vanha ritarikuntavaltio tuhoutui uskonpuhdistuksessa ja taisteluissa ja tilalle tunkivat suojelijat niin Venäjältä, Tanskasta, Puolasta kuin Ruotsista.

       Tallinnan muurien sisälle valloittajat kuitenkin pääsivät enimmältään liittolaisiksi otettuina ja vanhat instituutiot, jotka perustuivat saksalaisherruuteen ja maarahvaan halveksintaan, säilyivät. Viro ja koko vanha Liivinmaa kärsivät valtavasti Liivinmaan sodassa ja väestömääräkin romahti noin neljännekseen.

       Suomen Iso viha oli tähän verrattua lopultakin sangen normaali miehitysaika, mikä tosin oli maamme historiassa aivan poikkeuksellinen asia.

       Sanon taas ”maamme”, jotta muistettaisiin, että jo 1500-luvulla Suomi oli olemassa. Se tulee usein esille tässäkin kirjassa.

       Kun otetaan huomioon, miten dramaattista materiaalia itse historia tarjoaa Viron 1500-luvusta, hämmästyttää oikeastaan se, ettei sitä ole tuotu esille sentimentaalisemmin ja enemmillä superlatiiveilla. Aikalaislähteissäkin olisi ollut paljon huikeita aineksia.

       Tarjolla olivat ne kuvaukset moskovalaisten raakuuksista, joita liivinmaalaiset jo vuosisadan alussa levittivät ja jotka Kari Tarkiaisen mukaan olivat länsimaisen russofobian ensimmäinen ilmentymä.

        Oli tataareita, jotka ryöstivät ja tappoivat aina Suomen rannikoilla saakka, oli patologinen sadisti Iivana Julma ja hänen kätyrinsä, oli Juhana III:n ja Iivanan haukkumakirjeet ja uskomaton kiista Katariina Jagellonicasta ja niin edelleen ja niin edelleen.

        Kross kuvaa kuitenkin ennen muuta yhden todellisen historian henkilön elämää aikansa Tallinnassa, jonka kadut ovat enimmäkseen yhä samat kuin tuolloin. Tallinnan monen kerroksen väki, alkaen virolaisesta rahvaasta saksalaisten käsityöläisten ja kauppiaiden kautta hamaan Toompean ylhäiseen ja pöyhkeään ritaristoon on kuvauksen keskipisteenä.

       Russow, joka oikeasti oli alhaista sukua, pääsi opin tielle ja valmistui Saksassa papin virkaan, jota sitten hoiti Pyhän hengen (Pühavaimun) kirkossa, joka palveli rahvasta. Nigulisten kirkko oli sen sijaan saksalaisille, Olevisten kirkko ulkomaalaisille ja Tuomiokirkko ritaristolle, jonka hallitsema Toompea itse asiassa oli oma kaupunkinsa.

       Kuten muidenkin normaalien ihmisten, Russowin elämä keskittyi perheen -ja keskeisesti naisten- lasten ja työn ympärille. Vaimoja hänelle kertyi perätysten kolme ja kirjan nimenä olisikin voinut olla myös kolmen vaimon eikä kolmen ruton (katkun) vaiheilla. Toki nuo rutot olivat myös kaameita hetkiä, jotka pahoin ravistelivat kaupunkia.

       Mutta politiikka on myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Kuten sanottu, mitään ylenmääräistä dramatisointia tai ainakaan moralisointia sodista ja hirmutöistä ei kirjassa ole. Siinä suhteessa myös Russowin kronikka muistuttaa Lätin Henrikin kronikkaa, jossa yhä uudelleen riemuitaan vihollisen tappamisesta ja ryöstämisestä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) )ast

        Kross panee Russowin kuitenkin kärsimään suuria valinnan tuskia kuin Kristus temppelinharjalla: ylistääkö epäinhimillistä roistoa? Nuoleskellako säälimätöntä raakuutta ja saada sen palkkioksi mahdollisuus pitää virkansa ja ylhäissäätyinen vaimonsa vai mennäkö Pranglin saarelle köyhäksi saarnaajaksi?

      Russowin kiusaaja tässä kirjassa on Pontus de la Gardie -tuo ranskalaissyntinen Ruotsin joukkojen päällikkö, joka niin hyvin menestyi taistelussa venäläisiä vastaan ja siis valmisti tietä Viron ja Liivinmaan hyvälle Ruotsin ajalle, jota yhä muistellaan kaipauksella.

       Mutta mikä mies oikeastaan oli tuo Pontus, jota Kross kuvaa paholaismaiseksi jopa ulkonäöltään? Oliko hän parempi kuin puolalaiset, tanskalaiset tai edes venäläiset? Ei suinkaan. Kaikki ne olivat yhtä pahoja ja etenkin saksalaiset olivat se ikuinen sortaja, joita vastaan talonpojat nousivat tässäkin kirpassa Saksalaiset ne olivat, jota aina pyrkivät painamaan talonpoikien naamaa sontaan ja elivät heidän niskoillaan.

       Mitä Pontukseen tulee, hänen raakuutensa oli kuitenkin Russowin (tai Krossin) silmin poikkeuksellinen. Muun muassa Narvan valloituksen jälkeen hän antoi ryöstää kaupungin ja aivan tarpeettomasti tappaa kaikki sen asukkaat, seitsemän tuhatta henkeä. Samanlaista hän tekin muuallakin.

       Vastoin vakaumustaan Russow kuitenkin ylistää Pontusta ja hänen herraansa Juhana III:a, joka on samanlainen hirviö. Siitä hän saa palkkansa, mutta menettää sielunsa. Tai, nyt hän Pontuksen avulla pelastuu raatiherrojen vihalta, joka muuten olisi heittänyt hänet turmioon tai ainakin Pranglin saarelle rutiköyhäksi papiksi. Inhimillistä, kovin inhimillistä.

       Toki ruotsalaisilla on myös hyvä miehiä ja kansaan kohdistuvaa huolenpitoa. Yksi esimerkki on Kristian Agricola, Suomen uskonpuhdistajan poika, joka tulee piispaksi ja alkaa puuhata kansanopetusta, mutta kuolee pian äkillisesti.

       Katsoin muuten Pontus de la Gardiesta kertovaa artikkelia Wikipediasta. Suomalainen versio tiesi hänestä tuskin mitään Muut olivat laajempia ja venäjänkielinen näyttää äkkivilkaisulla käsittävän jopa kymmeniä sivuja. Suomeksi Pontuksen hirmutöitä ei mainita, mutta Viron historioissakin ne aina noteerataan.

        Itse asiassa koko Liivinmaan sota näyttää meillä unohdetun ja tuskin muistetaan edes siihen meillä liittyneitä ns. Pitkää vihaa ja Pohjoismaista seitsenvuotista sotaa.

       Sen sijaan taas tässäkään kirjassa, jossa myös kuningas Sigismund astuu näyttämölle, eivät taistelut Suomessa tule esille. Luonnolliseti jää unholaan myös Nuijasota, joka tapahtuu hieman ennen Russowin kuolemaa.

       Mahtaisikohan olla aika kirjoittaa myös sellaisia historiateoksia, joissa Suomen ja Baltian historia esitettäisiin samanaikaisesti? Se saattaisi auttaa suhteuttamaan asioita. Suomi oli historiassa joskus poikkeustapaus ja joskus ei, mutta tuskin koskaan se oli todella eristynyt ympäristöstään, Virosta nyt ainakaan.

       Krossin teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1983, mikä sekin saattaa selittää jotakin. Näyttää kutenkin siltä, ettei hän tehnyt siihen muutoksia myöskään Neuvostoliiton romahdettua. Mieleen tulee väkisinkin kysymys, oliko myös Kross ollut temppelin harjalla?

       Suomenkielisen laitoksen alkusanoissa hän pyytelee anteeksi sitä, ettei asioihin enempää myönteisesti kuin kielteisestikään suhtautuessaan ollut riittävän selväsanainen. Sitä voimme miettiä.

       Saattaa olla, että tätäkin kirjaa on osattava lukea oikealla tavalla. Kaikki ei ehkä olekaan sitä, mitä sen sanotaan olevan.