Yksinvaltiudesta kansankotiin

 

Uuden Ruotsin synty

 

     Tuota jo aiemmin mainittua Herman Lindqvistin kirjaa luki huvikseen ja hyödykseen. Vuoden 1809 jälkeistä Ruotsin historiaahan meillä on tunnettu aika huonosti, vaikka epäilemättä ruotsalaiset tuntevat sen ajan Suomen historiaa vielä huonommin, mikä on heidän häpeänsä.

     Lindqvistillä on varsin journalistinen ote ja hän osaa sijoitella kirjaansa sopivasti myös konkreettisia aineksia, jotka ovat aina tarpeen valaisemaan sitä, mitä maan elämässä itse asiassa tapahtui ja millaiset herrat sitä hallitsivat.

    Rouvat tukevat tietenkin myös esille, silloin kun aihetta on. Kuningatar Loviisa Ulrika ja Kustaa Mauri Armfeltin rakastajatar Magdalena Rudenschöld ansaitsevat hyvin paikkansa historian yleisesityksessä ilman kiintiöperiaatettakin ja heistä kirjoitetaan paljon.

     Sangen kiinnostavaa on kuulla tarkemmin myös holhoojahallituksen johtajan Reuterholmin ja toisen suomalasien, hänen pikkuserkkunsa Kustaa Mauri Armfeltin suhteista. Nämä kaksi olivat tapelleet keskenään jo poikasina, kun he sukujuhlissa kohtasivat. Holhoojahallituksen aikana heidän verivihansa oli molemminpuolista.

     Reuterholmin turhamaisuus oli suunnatonta ja hän teetti itsestään enemmän muotokuvia kuin yksikään Ruotsin kuningas. Armfelt kunnioitti häntä epiteeteillä ”kabbalisti, illuminaatti, teeskentelijä, typerys, mielipuoli… en päästäisi käsistäni yhtäkään tilaisuutta tehdä hänestä pilkan ja ivan kohde, sillä hän ansaitsee kaiken sen, mitä suinkaan voi keksiä.”

     Reuterholm puolestaan tuomitutti Armfeltin kuolemaan ja riisti tältä kaikki hänen oikeutensa. Ne palautettiin oitis Kustaa IV Adolfin noustessa valtaistuimelle ja kuolemantuomio peruttiin.

     Kustaa IV Adolfin varsin vaiherikas sota Napoleonia vastaan on esitetty ilman erityisiä alleviivauksia. Suomi oli siinä vain yksi näyttämö, jota ei välttämättä pidetty ratkaisevana.

       Häikäilemätön ja taloudellisesti elintärkeä Englanti oli Ruotsin kannalta sangen varteenotettava valinta Rotsin turvaksi, vaikka Ranska ja Venäjä yhdessä toki riittivät murskaamaan Ruotsin sen liittolaisesta huolimatta. Mutta koalitiot muuttuivat nopeasti tarpeen tullen.

      Armfelt sai kyllä ilmeistä syytä nimittää kuningasta ”arkki-idiootiksi” ja valitella kirjeessään, ”ettei sellaista sälliä voi pistää hullujenhuoneeseen”.

     Myös Bernadotten henkilökuvasta tulee tässä kirjassa tavanomaista elävämpi, niin tosikolta kuin tämä kunnianhimoinen marsalkka muuten vaikuttaakin.

     Joka tapauksessa hän onnistui hoitamaan palstansa hyvin ja Ruotsin kuninkuuden ohella sai vielä valtavia henkilökohtaisia tuloja, jotka liittyivät Ruotsin Pommerin myyntiin Preussille ja brittien Ruotsille lupaaman Guadeloupen sijasta maksettuihin korvauksiin. Jälkimmäisiä maksettiin Bernadotteille aina vuoteen 1982 saakka.

     Suomalaisittain kiinnostava detalji on, että ”uuden Ruotsin luonut” Lars August Mannerheim oli Suomen vuoden 1809 politiikan erään ”isän” Carl Erik Mannerheimin veli. Jälkimäinen taas oli C.G.E. Mannerheimin isoisänisä.

     Talous- ja sosiaalihistoria on laajasti esillä ja esimerkiksi isonjaon (kirjassa aika omituisesti ”yksijako”, enskifte) merkitys entisen kyläyhteisön räjäyttäjänä tulee kaikkine hyötyieen esille. Niiden ohella mainitaan myös virkistävästi asian varjopuoli ”vanha talonpoikaiskulttuuri katosi. Sen korvasi nyt Ruotsin maaseudulla tylsyys”.

     Samahan tapahtui myös Suomessa, jota isojako myös koski. Niin sanottu suomalainen kansanluonne on todennäköisesti kehittynyt suurelta osin tuon kylien räjäyttämisen takia juuri sellaiseksi kuin se jo1800-luvulla oli. Sitä voi verrata virolaisten tai venäläisten kylien mentaliteettiin kapakoineen ja yhteisine toimineen.

      Tylsyys lienee tässä aika osuva termi, mutta merkitsikö muutos sitenkään vain huononnusta entiseen verrattuna, on kyseenalaista. Aika hyvinhän sitä pärjättiin niin meillä kuin Ruotsissa myös sen kanssa eläen. Se saattoikin kätkeä taakseen uuden voimavaran.

      Krimin sodan aikana kuningas Oskar I, jolla vielä oli paljon valtaa, halusi tunnetusti liittyä voittoisiin Englantiin ja Ranskaan ja valloittaa takaisin Suomen, joka taas ei ollut asiasta lainkaan kiinnostunut. Erikoista on, että neuvotellessaan Ranskan lähettilään kanssa kuningas suunnitteli jo rajaa Nevalle ja Pietarin muuttamista kansainvälisesti valvotuksi vapaakaupungiksi…

      Skandinavismi jäi lyhytaikaiseksi virtaukseksi, mutta sen seurauksena joka tapauksessa kaikki kolke pohjoismaata omaksuivat vuonna 1873 uudeksi rahayksiköksi kruunun. Rahayksikön nimenä se ei suinkaan ollut vanhaa skandinaavista perua, vaan ranskalaista (couronne). Raha kelpasi kaikissa noissa maissa ensimmäisen maailmansotaan saakka.

   Ruotsin kulttuurinen ja ulkopoliittinen suuntaus oli jo 30-vuotisesta sodasta saakka ollut Ranskaan, mutta 1800-luvun lopulla yhdistynyt ja dynaaminen Saksa vei voiton ja se suuntaus säilyi toiseen maailmansotaan saakka.

     Jo ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan-kauppa oli ollut Ruotsin talouden tuki ja turva ja toisessa maailmansodassa se tunnetusti suorastaan piti Hitlerin sotakoneiston pyörimässä.

      Toinen maailmansota yllättikin pasifistisen Ruotsin, joka oli melkein aseeton sen syttyessä. Niinpä sen oli myös pakko myötäillä saksalaisia ja tilanne jatkui aina vuoteen 1944 saakka, jolloin Ruotsin sotavoimat jo olivat kyllin vahvat torjumaan kaikki heikentyneen Saksan mahdolliset yritykset.

      Samaan aikaan maa omaksui anglosaksisen suuntauksen, joka kohdistui erityisesti Amerikkaan. Nyt vaihtui koulujenvieras kielikin saksasta englanniksi.

     Kansankotipolitiikan synty ja hyvinvointivaltion toteuttaminen oli itse asiassa kiinnostava ja vaativa projekti, jossa tunnetusti myös rotuhygienisillä ajatuksilla oli merkittävä sijansa. Miksi ei olisi ollut?

      Ruotsi suhtautui myös kielteisesti maahanmuuttoon janotti hyvin nihkeästi vain muutamia satoja juutalaisia pakolaisia vastaan vuoden 1938 Kristaliyön jälkeen, vaikka  maassa oli jo melkoisesti (8000) juutalaisia, joita oli tullut jo Kustaa III:n aikana.

     Ruotsin suuret keksijät ja teollisuusmiehet auttoivat maata 1800-luvulla nousemaan uudelleen suurvallaksi monilla aloilla, vaikka välillä oli jo menetetty vanha etulyöntiasema, joka olio perustunut laadukkaan teräksen tuottamiseen tarvittavaan puuhiileen.

     Tämä kirja valitettavasti loppuu jo toisen maailmansodan päättymiseen. Kuitenkin sen jälkeen on tapahtunut niin paljon ja niin mullistavaa, että olisi hyvin kiinnostavaa lukea myös koko tuota kehitystä arvioiva yleisesitys.

      Poleemisia opuksia on yllin kyllin, mutta sellaiset ovat loppujen lopuksi vähemmän kiinnostavia. Tasapainoisuus ja kohtuullisuus on paljon vaativampi laji.