Venäjän talous

Venäjän talous  -väärin korjattu

Pierre Manent, École des hautes études des sciences sociales-korkeakoulun rehtori kirjoittaa Commentaire-aikakauskirjan tuoreessa numerossa taloudellisen ja poliittisen liberalismin problemaattisesta suhteesta. Hänen mielestään on naiivia olettaa, että niiden välillä olisi sisäänrakennettu harmonia ja että maksimaalinen taloudellinen vapaus olisi aina kannatettavaa,

Siitä huolimatta Eurooppa on täynnä uskovaisia, jotka uskovat simppeleihin taloudellisen vapautuksen ja globalisaation oppeihin kuin kerran uskon sankarit kirkon dogmeihin. Uusi valkoisen miehen taakka on ollut suljettujen markkinoiden avaaminen, maailman kansojen yhteiseksi onneksi. Näinhän tapahtuu nyt myös Venäjän kohdalla WTO-jäsenyyden myötä. Jäsenyyden muuten lasketaan lisäävän Venäjän nyt jo hyytymässä olevaa kasvua melkoisesti.

Mutta voiko liberaali uskonto olla sokea kansakunnan edulle ja jopa suorastaan vahingollinen? Talouskasvun palvonta voi viedä sosiaaliseen katastrofiin tai ainakin aiheuttaa vakavia inhimillisiä ongelmia. Rahan kasaantuminen yhä harvemmille keinottelijoille tuskin millään tavoin korvaa sitä ahdinkoa, johon suuret joukot voivat joutua.

Alussa mainittu Manent mainitsee yhtenä kielteisenä esimerkkinä ”luovan tuhon”, jolle liberaalit ekonomistit nyökyttelevät. Ranskassa on teollisuudenaloja kuuliaisesti tuhottu, mutta luomistyö antaa odottaa itseään. Saksalle naurettiin vielä taannoin, kun se yhä vain panosti autojen ja työstökoneiden valmistukseen, vaikka jokainen tiesi, että nyt on panostettava tietotekniikkaan ja palveluihin…

Venäjä on myös, liberaalin uskonnon näkökulmasta tehnyt pahoja virheitä. Sitäkin kiusallisempaa on, että se ei ole estänyt hämmästyttävää talouskehitystä. Toki Venäjä on aina ollut sui generis. Sillä oni ennenkin ollut kykyä yllättää ne, jotka ovat luulleet sen tuntevansa. Kansalaissodan jälkeen, keväällä 1921 maan tila oli niin surkea, että normaalin, sivistyneen elämänmenon palauttaminen näytti kaukaiselta haaveelta. Suurteollisuus oli kokonaan pysähtynyt eikä pientä ollut, junia ei saatu enää liikkumaan ja miljoonat ihmiset nääntyivät nälkään. Vakuuttavampaa todistusta kommunismin kelvottomuudesta ei enää tarvittu.

Tuolloin, sotakommunismin konkurssipesän äärellä asiantunteva tarkkailija, Paul Rohrbach katsoi, että ilman todella merkittävää ulkoista apua Venäjää ei ylipäätään voisi enää saada jaloilleen. Apua taas kykenisi parhaiten antamaan Saksa, joka tosin vielä itsekin oli huonossa kunnossa. Lisäksi tarvittaisiin apuun pohjoismaat, siinä luvussa Suomi.

Venäjä toipui kuitenkin ihmeen nopeasti, kun kapitalismi palautettiin talonpojille uuden talouspolitiikan muodossa. Teollisuuskin saavutti vuosikymmenen lopulla jo sotaa edeltäneen tason.

Todella hämmästyttäviä tuloksia saavutettiin kuitenkin vasta sitten, kun Stalin sai 1930-luvun alkupuolella ajettua läpi uuden taloudellisen järjestyksensä, jota hän nimitti sosialismiksi. Trotskin ja muiden vakavien aatteen miesten protestit moisen terminologian johdosta kaikuivat kuuroille korville. Järjestelmä saattoi olla jonkinlainen fasismin muunnos, kuten sen vasemmistolaiset viholliset väittivät, mutta taloudessa se sai ihmeitä aikaan. Tämä koski erityisesti sotataloutta.

Taloustieteilijät ovat vieläkin ymmällään siitä, mitä Neuvostoliiton esittämät viralliset kasvuluvut oikein kuvasivat ja miten paljon vääristeltyjä ne olivat. Joka tapauksessa systeemi pystyi erittäin nopeasti laajentamaan raskaan teollisuuden tuotantoa aivan uudelle tasolle. Sodan syttyessä Neuvostoliiton tankit eivät suinkaan olleet pahvia, kuten monet olivat kuvitelleet.

Neuvostoliiton hajottua, 1990-luvun alussa Suomessa varauduttiin suurten, nälkäisten massojen vyörymiseen itärajamme yli. Tämä uhkakuva ei taaskaan toteutunut, mikä ei tarkoita, että siihen varautuminen olisi ollut tyhmyyttä. Tilanne oli todella huolestuttava.

Pienimmillään uuden Venäjän talous oli vain Hollannin kokoinen ja sen valtionbudjetti Ruotsin luokkaa. Supervalta oli naapurista hävinnyt kuin lumiukko keväällä.

Venäjän talouden tervehdyttämistä pidettiin tuolloin yleisesti erittäin vaikeana ja ehkä toivottomana tehtävänä.

Neuvostoliiton konkurssipesä ei ollut vuoden 1921 Venäjä, jonka talonpoikaisen pientalouden oli helppo nousta jaloilleen. Vanhentunut sotateollisuus ja kilpailukyvytön suurtuotanto näyttivät sen sijaan muodostavan yhden valtavan Rust Beltin, joka ei pystyisi koskaan enää tuottamaan muuta kuin tappiota.

Nousu alkoi samaan aikaan kun Putin tuli ensimmäistä kertaa presidentiksi. Sen siemenet oli kylvetty jo vuoden 1998 jättidevalvaatiossa, joka antoi kotimarkkinateollisuudelle lyömättömän edun. Sen jälkeen seurasi öljyn hinnan huikea nousu, mitä säesti vielä muidenkin raaka-aineiden suotuisa hintakehitys.

Näissä oloissa Venäjä oikeastaan saattoi vain voittaa. Toki korttinsa voi aina pelata myös huonosti ja pelissä tarvitaan myös tuuria, kuten Pekka Sutela uudessa kirjassaan Ruplan maa toteaa. Putinin talouspolitiikka on kuitenkin toiminut eikä ole väärin antaa siitä hänelle tunnustusta, olipa Pussy Riotista mitä mieltä tahansa.

Venäjän talouskasvun suuruus on se, joka ulkopuolista tarkkailijaa eniten hämmästyttää. Se myös jää helposti huomaamatta siltä, jonka kokemukset ja mielikuvat naapurimaasta ovat peräisin 1990-luvulta. Maa, joka näytti olevan verrattavissa Burkina Fasoon, onkin itse asiassa ainakin in spe Saksan vertainen yksikkö, kuten Sutela maalailee. Tosin se on vailla Saksan monipuolista vientipotentiaalia, mutta toisaalta sillä on valtava pinta-ala ja ydinpommi…

Muutos on tapahtunut taas kerran uskomattoman nopeasti ja muuan osaselitys asialle on, että myös taannoin vielä kovin aliarvostetun ruplan kurssi on sittemmin voimakkaasti noussut. Tämän ohella on tietenkin muistettava, että hurja kasvuvaihe on siivittänyt koko maailman taloutta viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan. Siitä on myös Venäjä saanut viimein osansa.

Venäjä ei ole enää halpatuotantomaa, palkat siellä ovat usein meikäläistä tasoa ja ylikin. Myös köyhyys, joka vielä hiljattain näytti olevan kaikkialla läsnä, on kutistunut varsin pieniin mittasuhteisiin ja syrjäytyminen on harvinaista. Tätä meikäläisten, rajan pinnassa asioineiden matkailijoiden saattaa olla vaikea uskoa.

Toki varallisuus Venäjällä jakaantuu epätasaisesti, mutta ei sen epätasaisemmin kuin Yhdysvalloissakaan. Varsin mittava keskiluokka, joka jo taannoin näytti huvenneen hyvin vähiin, on jälleen todellisuutta. Venäjän historiassa sen rooli on yleensä ollut varsin toissijainen, mutta asiat voivat muuttua. Keskiluokkaan sijoittuvat myös kansakunnan aivot, kuten intelligentsija on perinteisesti halunnut merkitystään korostaa.

Täytyy tosin muistaa, että aivoja on nyt myös muiden ryhmien käytössä. Venäjällä on jo enemmän internetin käyttäjiä kuin missään muussa Euroopan maassa. Tämä ei vielä sinänsä merkitse suurta älyllistä potentiaalia, mutta kuvaa sitä, että kansan koulutustaso on varsin korkea. Näin ei ollut vaikkapa vuonna 1917.

Venäjä on melko pitkälle noudattanut läntisten talousoppineiden suosituksia, niin sanottua Washingtonin konsensusta. Niistä on myös fuskattu. Jättiläisdevalvaatio ja runsas inflaatio lienevät olleet tarkoittamattomia asioita, mutta eivät näytä menoa haitanneen, päinvastoin. Halpa kotimainen kaasun ja öljyn hinta on pitänyt pystyssä kannattamattomia yrityksiä, joiden tuotto on oikeastaan negatiivista, kuten talousoppineet pohdiskelevat.

Mutta entäpä jos tämä onkin yksi onnistuneen toipumisen salaisuuksista? Venäjällä yritykset ovat enemmän kuin yrityksiä. Ne ovat yhteisöjä, joiden tappaminen olisi hävittänyt ympäriltään kovin paljon muutakin. Suomestakin tiedämme, mitä suurtuotannon lopettaminen tarkoittaa.

Tulevaisuudessa joka tapauksessa Venäjän talouden pullonkauloihin kuuluu Pekka Sutelan arvion mukaan juuri tämän ”luovan tuhon” puuttuminen. Muita ovat energiantuotannon kasvun lisääntyvät kustannukset ja logistiikkaongelmat. Euroopan kasvun pysähtyminen on myös Venäjän kannalta huono asia, samoin liuskekaasun ilmaantuminen sekä Yhdysvaltojen että Kiinan resursseiksi.

Pekka Sutelan mielestä ”kiinniottavan” kasvun edut on Venäjällä paljolti jo hyödynnetty, mutta sen haikailuille omasta innovaatiojohtajan roolista ei näy katetta. Myös väestökehitys on kasvun jarruna. Toisaalta maa on siirtolaisille houkutteleva.

Talousihme saattaa siis olla jo tulossa tiensä päähän ja ennusteet lupaavat Venäjälle jo yleisesti matalahkoa kasvua.

Venäjä on muutoinkin jo astumassa siihen kasvun vaiheeseen, jossa eteneminen alkaa olla yhä hankalampaa. Suuret kasvuprosentit ovat toki tyypillisiä nimenomaan ns. kehitysmaille, eivät korkeasti kehittyneille talouksille.

Pekka Sutelan uusi kirja, Ruplan maa on asiantunteva ja erinomaisesti kirjoitettu. Sen lukee huvikseen ja hyödykseen, mutta lukijan ja kaikkien muidenkin ongelmaksi jää, että tulevaisuudesta voidaan yleensäkin esittää vain arvauksia, valistuneita tai valistumattomia.

Taloustiede ja historia ovat parhaimmillaan selittäessään jälkikäteen, miksi kaiken piti tapahtua juuri niin kuin se tapahtui. Sekin on usein vaikeaa. En tiedä, pystyykö fysiikka vieläkään selittämään, miksi ampiainen voi lentää. Tietääkseni se on todistanut, ettei se ole mahdollista. Uskon fysiikan lakeihin, mutta en ottaisi vakavasti, mikäli joku niiden avulla minulle todistaisi, ettei ampiainen ainakaan tulevaisuudessa voi lentää, vaikka joskus siihen pystyikin.

Mustat sotniat

Mustat sotniat

Jos pitäisi valita yksi ainoa käsite edustamaan kaikkea sitä, mitä vanhan Venäjän liberaali älymystö, intelligentsija eniten vihasi ja halveksi, voisi mustasotnialaisuus olla hyvä kandidaatti.

Mustasotnialaisuuteen liittyvät mielikuvat obskurantismista, anti-intellektualismista, juutalaispogromeista ja vähemmistövainoista. Eräiden tutkijoiden mielestä mustasotnialaiset katutappelijat olivat esikuvana natsien myöhemmille SA-joukoille.

Suomalaiset saivat tilaisuuden tulla tuntemaan tämän liikkeen erityisesti valtakunnanduumassa, jossa Puriškevitš ja Markov ”2”, hyökkäsivät suuriruhtinaskunnan kimppuun. Terijoella tämän suuntauksen aktivistit murhasivat liberaalin poliitikon Gertsenšteinin ja joutuivat harmikseen Suomen poliisin pikkutarkan tutkinnan kohteiksi isänmaallisista motiiveistaan huolimatta.

Neuvostoliiton romahdettua on Venäjällä alettu yhä enemmän kaivata menetettyä Venäjää –Россию, которую мы потеряли, kuten Stanislav Govoruhinin elokuvan kuuluisa otsikko asian muotoilee. Myös mustasotnialaisuus on joutunut arvonpalautuksen kohteeksi. Loppujen lopuksi sentään tämä liike edusti säilyttäviä voimia, sen mielestä ei tarvittu ”suuria mullistuksia”, vaan ”Suuri Venäjä”, kuten pääministeri Stolypin asian muotoili.

Oliko mustasotnialaisuus itse asiassa luonteeltaan rikollista? Eräät nykyisemmät tutkijat ovat kiistäneet sen, että juutalaispogromit olisivat olleet mustasotnialaisten suoranaisesti organisoimia, saati sitten tsaarin itsensä salaisesti hyväksymiä. On toki myös kielletty pogromeja koskaan olleenkaan, mutta tätä on melko vaikeaa todistella sivistyneistölle.

Joka tapauksessa mustasotnialaisuus on kokenut selvän arvonpalautuksen yhdessä Stolypinin, Nikolai II:n ja muiden 1900-luvun alun vanhan hallinnon symbolien kanssa.

Olkoonpa, että joukossa oli joku murhamies, vasemmalla niitä oli monin verroin enemmän. Mustasotnialaisiin kuuluivat ehkä huligaaneiksi ja pelleiksi leimautuneet Puriškevitš ja Markov, mutta heidän kannattajiinsa voitiin lukea myös pyhä Ioann Kronstadtilainen, jota myös Dostojevski oli suuresti kunnioittanut.

Mustasotnialaisuus oli käsitteenä epämääräinen ja se liitettiin erilaisiin isänmaallisiin puolueisiin ja liikkeisiin. Sanana se ei viitannut kasakkasotnioihin, vaan Nižni Novgorodin nostoväkeen, joka vuonna 1612 nousi ajamaan vääräuskoiset puolalaiset valloittajat pois Kremlistä.

Mitä pahaa tässä voisi isänmaallisen venäläisen mielestä olla? Venäjällä ei suotta ole ryhdytty viettämään marraskuun neljättä päivää kansan yhtenäisyyden päivänä, silloin vallattiin Moskova takaisin venäläisille tuona ikimuistoisena vuonna 1612.

Venäläisten isänmaallisten voimien kannalta ei siis mikään pätevä syy estäisi ottamasta ”mustasotnialaisuutta” uudelleen käyttöön isänmaallisten aktivistien kunnianimenä. Jostakin syystä näin ei kuitenkaan ole tehty –vielä.

Tämä ei toki ole estänyt perustamasta erilaisia aktivistiliikkeitä, jotka –in spe- pystyvät pitämään kadun hallussaan. Taannoin oli olemassa laaja nuorisoliike, jonka eri osastot käyttivät nimiä Naši, Iduštšie vmeste, Mestnyje ja niin edelleen. Näihin yhdistyksiin näyttävät hakeutuneen uratietoiset nuoret pyrkyrit, joiden kyky ja halu vaarantaa hipiäänsä katutappeluissa oli olematon. Niinpä ne ovat pikkuhiljaa hiipuneet, saatuaan toki käyttöä esimerkiksi Viron diplomaattisen edustuston vastaisissa huligaanihyökkäyksissä, jollaisten järjestäminen valtion virallisten elinten toimesta olisi ollut ilmeisen epämukavaa.

Näiden kultalusikkanuorten ohella suurta Venäjää kannattavilla voimilla on ollut muitakin liittolaisia. Moottoripyöräjengi on näin ylevässä roolissa hieman eksoottinen ilmestys, mutta suvereenilla demokratialla on toki oikeus valita liittolaisensa. Presidentti Putin on useaan otteeseen osallistunut ”Yön susien” tapahtumiin, tosin kolmipyöräisellä ajaen. Tärkeämpää on, että hän myöntänyt jengin johtajalle korkean kunniamerkin perusteena ansiot isänmaallisessa kasvatuksessa.

Ovatko ”Yön sudet” rikollisjärjestö? Yksittäiset ammuskelut, ryöstöt ja kidnappaukset voivat toki sattua kenelle tahansa. Jengi ei tietenkään ole vastuussa jäsentensä käytöksestä, vaikka ylläpitää ankaraa kuria ja vallan vertikaalia. Tämän Suomen poliisikin tietää.

Eipä siis käytetä herjaavia ja solvaavia termejä. Roolinsa ja ideologiansa puolesta ”Yön sudet” on selvästi mustasotnialainen järjestö, joten kutsukaamme sitä sillä nimellä. Nimitys on loukkaava vain vastustajien mielestä. Ne, jotka kannattavat Venäjän suuruuden tukemista myös huliganismin avulla, voivat laskea saavansa tukea korkealta taholta. Näin olivat asiat myös sata vuotta sitten Venäjällä.

Oliko meillä ennen historiaa?

Suomi ennen Suomea ja Nummisuutarin Eskon historiakäsitys

 Nils Erik Villstrand, Valtakunnaosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560-1812. Suomen ruotsalainen historia 2. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki 2012. 424 s.

Aikoinaan Sakari Topelius ja osaltaan myös J.L. Runeberg loivat Suomelle kunniakkaan menneisyyden. Ruotsin valtakunnan historia oli loistava ja sen kansan kohtalot ihmeelliset. Se oli myös meidän historiaamme, josta oli syytä ylpeillä.

Suomi oli noina kuvattuina vuosisatoina osa Ruotsia. Sen osa oli usein raskas, mutta aina kunniakas. Sankarikuninkaat olivat meidänkin hallitsijoitamme ja Breitenfeldin, Narvan ja Lützenin nimet koristivat historiaamme siinä kuin Porrassalmen, Siikajoen ja Joutselän.

Suomen osana oli myös seistä kunniapaikalla idän barbariaa ja tyranniaa vastaan, ikimuistoisen pohjoismaisen vapauden puolesta. Jo 1500-luvulta lähtien Suomen vaakunan leijona polki jalkoihinsa idän käyräsapelia ja Karjalan vaakunassakin torjui sitä suoralla, oikeuden miekallaan.

Oli aika, jolloin Heinen ”Kahta krenatööriä” voitiin laulaa ilman ironian häivää:

 ”Mitä vaimostain, mitä lapsistain!

Surun kantaa ma voin suuremmanki!

Leivän kerjätkööt, jos on nälkä vain

–mun on keisari, keisari vanki!”

Noiden laulujen aika ei kyllä tainnut olla itse suurten sotien, vaan niiden kuvittelemisen aikaa. Joka tapauksessa se oli aikaa, jolloin Ruotsin historiaa pidettiin meillä itsestään selvästi omana ja läheisenä. Tuttuuden lisäämiseksi ruotsinkieliset etunimet historiassa suomalaistettiin ja valtakunnasta käytettiin nimitystä ”Ruotsi-Suomi”. Ruotsissa oli jo ammoin syntynyt ajatus siitä, että sen kansa oli Herran valittu kansa ja Topeliuksen mukana ajatus siirtyi suomalaisillekin.

Ja ihmeitähän historiassamme riitti: sankarikuningas Kustaa II Adolf oli ilmetty Paracelsuksen ennustama Pohjolan leijona, ”Löwe aus Mitternacht”, kuten saksalaiset kunnioittavasti sanoivat. Hänen johdollaan piskuinen joukko riensi puolustamaan oikeutta ja vapautta ja nöyryytti maailman mahtavat.

Venäläinen ylivoima lakaistiin matalaksi kaarlelaisten hurjalla hyökkäyksellä niin Narvassa kuin muuallakin. Melkein näin kävi myös Poltavassa, vaikka ei ihan.

Ironinen suhtautuminen ruotsalaiseen historiaamme löi läpi varsinaisesti vasta sotien jälkeen. ”Matalan katseen” historia nosti kaiken keskipisteeksi sorron ja sorronalaisen kansan. Sorrettuna oleminen oli kyllä tavallaan ansiokasta, mutta siinä ei ollut mitään hohtoa, vaan sen sijaan loputonta kärsimystä ja epäoikeudenmukaisuutta, lyhyesti sanoen, pelkkää tylsyyttä.

”Ruotsi-Suomen” käsite kuului tämän uuden suuntauksen ensimmäisiin uhreihin. Sellaista valtakuntaa ei ollut. Koska Suomea sanan nykyisessä merkityksessä ei ollut, oli itse asiassa ajateltava, että oli olemassa vain Ruotsin valtakunnan läänejä. Koska Suomi ei ollut valtakunnan keskusta vaan sen periferiaa, se joutui antamaan enemmän kuin sai.

Ruotsin vallan ajan historia oli siis sorron historiaa.

 Eikö ”valtioyhteydessä” itse asiassa ollut kysymys vain siitä, että sortaja pakotti esi-isämme väkivalloin valtansa alle ja riisti sitten sekä heidän työnsä hedelmät että lopulta myös heidän henkensä loputtomissa sodissaan? Oliko Suomi mitään muuta kuin siirtomaa, jota vierasta kieltä puhuva herrakansa hallitsi ja riisti mielensä mukaan?

Näin venäläisetkin halusivat asian esittää jo 1800-luvulla. Silloin se torjuttiin, nyt hyväksyttiin.

Tämä sangen jyrkkä populaarin historiakuvan muutos, jossa Suomesta on tullut Ruotsin osan sijasta sen jonkinlainen siirtomaa, on viimein tapahtunut aivan hiljattain, vielä minun sukupolveni aikana. Näyttää siltä, että nykyiselle nuorisolle ajatus Ruotsin ja Suomen yhteisestä vanhasta historiasta on jo läpikotaisin vieras, yhtä vieras kuin ajatus Suomesta idän uhkaa torjuvana lännen etuvartiona.

Puhtaaksi viljeltyinä molemmat tulkinnat tietenkin joutavat historian roskakoreihin. Niiden täydellinen hylkääminen johtaa kuitenkin myös tolkuttomuuksiin.

Taannoin televisiossa esitetyt sarjat ”Kuninkaamme” ja ”Suomi on ruotsalainen” aiheuttivat osassa kansaamme varsin kiivaan reaktion. Aivan ilmeisesti niiden historiakuvaa pidettiin outona ja ”propagandistisena”. Tuntuu siltä, että joissakin piireissä kukoistaa Nummisuutarin Eskon ajattelutapa: ”Ellei saappaita olisi, ei taitaisi olla jalkojakaan!” –Ellei Ruotsi-Suomea ollut, ei voinut olla Suomeakaan. Oli siis vain riistetty siirtomaa.

Nils Erik Villstrandin teos Valtakunnanosa. Suurvalta ja valtakunnan hajoaminen 1560-1812 tekee selvää tästä myytistä. Villstrand tarkastelee Suomea Ruotsin valtakunnan osana monesta perspektiivistä: aikalaiskuvausten, arvojärjestysten, eliittien, kansan ja kielen, esivallan ja kirkon kannalta. Käytetty aineisto on valtava ja kirjan kuvituskin on kiinnostava ja huolella tehty.

Kuten kaikki vakavat tutkimukset, myös tämä teos jättää monia kysymyksiä avoimiksi. Historian erityispiirteisiin kuuluu, että ne kysymykset, joihin tutkija pyrkii vastaamaan, vain harvoin olivat menneiden aikakausien ihmisten itselleen asettamia. Epäilemättä menneiden aikojen yhteiskunta perustui riistoon, joka joskus kasvoi suorastaan sietämättömäksi. Kansanryhmien välillä saattoi olla hankauksia, kieli muodosti tehokkaan esteen suomalaisten etenemiselle yhteiskunnan hierarkiassa. Rikkaudet siirtyivät periferiasta keskustaan ja niin edelleen.

Siitä huolimatta Ruotsin vallan aikaisesta menneisyydestämme löytyy kaksikielinen Suomi ja sen oma identiteetti. Tunnetun vanhan vertauksen mukaan oli jopa kaksikin Suomea, rannikon ja sisämaan alueet, mutta se ei merkinnyt epäilystä niiden yhteenkuulumisesta.

Sen sijaan voitiin havaita, että suomalaisten ja liki samaa kieltä puhuvien uusien alamaisten, ortodoksisten ”ryssien” eli karjalaisten välillä oli ”aita”.

Kielirajalla toki oli toki merkityksensä myös suomenkielisten ja ruotsinkielisten välillä, mutta siitä ei näytä yleensä tulleen merkittävää erottavaa tekijää, se ylitettiin, jos tarvetta oli ja kaupungeissa lingua francana saattoi palvella suomi. Kieliolojen muutokset –ja osittain niiden suhteellinen stabiilisuus- maalla ja kaupungeissa kuuluvat kirjan kiinnostavimpaan antiin.

Ruotsin aika, jota ei itse asiassa kannattaisi nimittää ”Ruotsin vallan ajaksi”, koska Suomi oli osa tuota valtaa, päättyi sitten 1800-luvun alussa. Villstrand on aiheellisesti jatkanut tarinaa vuoteen 1812, jolloin Suomen muotoutuminen sai päätepisteensä, kun Karjala palautettiin. Bernadotten politiikka ja Turun sopimus olivat tärkeitä myös Suomen kannalta.

Aleksanteri I oli tunnetusti Suomen rakastettu hyväntekijä, jota suorastaan palvottiin ja jonka suopeus teki monelle ”hyvälle Ruotsin miehelle” viimein mahdolliseksi valita isänmaakseen Ruotsin sijasta Suomen. Siitä huolimatta Turun rahvas vielä vuonna 1812 jaksoi hurrata paljon ponnekkaammin Bernadottelle kuin Aleksanterille.

Suomen ja Ruotsin satojen vuosien mittainen, ylimuistoinen yhteys ei ollut parissa vuodessa pois pyyhkäistävissä. Monissa syvärakenteissa se on yhä aivan voimissaan ja sen tiedostaminen kuuluu sivistykseen. Ei siitä kannata ottaa komplekseja.

Villstrandin kirja kuuluu ruotsinkielisten säätiöiden kustantaman projektin tuloksiin, mutta se ei tee siitä ”hurripropagandaa”. Sopii toivoa, että tämä erinomainen tietopaketti laajemminkin vaikuttaisi yleiseen historiatietoisuuteen, jossa Nummisuutarin Eskon sankarillinen, mutta hedelmätön ja hieman tylsä itsetehostus näyttää vielä vaikuttavan.

Pimeyden ytimestä?

Ksenofobi ja populisti aikaansa seuraamassa

Profeetta 1914-1918, 533 s. Valtiomies 1919-1921, 634.  Santeri Alkion päiväkirjat, Edita. Helsinki 2012.

Maalaisliiton ideologi ja ”Laihian profeetta” Santeri Alkio näyttää monesta itsenäistymisen alkuaikojen Mustalta Pekalta. Eduskunnassa hän oli kiivaasti ajamassa kaikkia ”ryssiä” pois Suomesta, armeijan hän halusi puhdistettavan ”ryssänupseereista” ja ”ruotsikoista”. Itä-Karjala piti liittää Suomeen.

Alkion aitosuomalainen nationalismi ja ”värisokea venäläisviha” näyttävät, ainakin äkkiä katsoen, kumpuavan aidosta talonpoikaisesta typeryydestä, provinsiaalisesta uskonnollisuudesta ja ummehtuneesta nurkkakuntaisuudesta.

Kun AKS:n perustajiin ja ideologeihin kuulunut Elmo E. Kaila 1920-luvulla vehkeili armeijan puhdistamiseksi ”ryssänupseereista” eli Venäjällä palvelleista suomalaisista, oli Alkio hänen paras liittolaisensa. Myös Suur-Suomi-aate oli Alkiolle läheinen. Alkion poliittinen hahmo näytti siis itse asiassa sitten Suurlakon päivien siirtyneen keskustasta äärioikealle. ”Kolmannen tien” etsijänä kapitalismin ja sosialismin välissä hän ei tässä suhteessa olisi mitenkään poikkeuksellinen tapaus. Sukulaisuudesta Saksan natseihin voisi kertoa myös maalaiselämän ihannointi.

Kun tähän lisätään, että Alkio vuonna 1918 vielä kannatti punavankien lähettämistä Saksan kaivoksiin jopa kymmeneksi vuodeksi ja pohdiskeli, että sotilasdiktatuuri saattaisi joksikin aikaa olla Suomelle välttämätön, tulee mieleen ajatus, että nykyinen Suomen keskusta taitaa itse asiassa ihannoida oppi-isänään varsinaista obskuranttia ja demokratian vihollista.

Toisaalta Suomen äärioikeistolle oli aina ominaista uskonnollisuus, mikä erotti sen esimerkiksi saksalaisista aatetovereista. Ehkä Alkionkin piti säädyllisyyden rajoissa vain hänen uskonnollinen traditionalisminsa?

Totean heti, että yllä oleva on irvikuva Alkiosta, mutta kylläkin sellainen, joka saattaa syntyä muuten asioista varsin hyvin perillä olevalle historian harrastajalle. Ei Alkiosta varmaan pystykään tekemään mitään nykynormit täyttävää eurosuomalaista, vaikka hän innokkaasti matkusteli pohjoismaissa uusia kansanvalistuksen ja maanviljelyn vaikutteita hankkimassa. Ei Alkio myöskään ollut suuri ruotsalaisuuden tai venäläisyyden ystävä, vaikka kapinaviikoilla innostuikin opiskelemaan ruotsia ja aina pahoitteli sitä, ettei ollut saanut mahdollisuutta opetella vieraita kieliä. Suomalaiset käytännön miehet hän joka tapauksessa halusi lähettää ulkomaille oppiin. ”Siinä ei saa säästää varoja”!

Joka tapauksessa se kuva, joka Alkiosta julkisten dokumenttien valossa syntyy, on varsin yksipuolinen. Hänen nyt julkaistut päiväkirjansa avaavat aivan uuden perspektiivin.

Kaiken takaa toki yhä paljastuu se suuri moralisti, joka vaati olemaan ”köyhän asialla” ja paheksui oman edun tavoittelua ja itsekkyyttä, kuten hänen oppilaansa ovat aina sanoneetkin.

Moralistina Alkio oli koko modernin kulttuurin kriitikko. Onnen tavoittelu helpon elämän ja ansaitsemattomien voittojen muodossa oli hänelle paholaisen viettelys. Ihmisen todellinen määrä oli löytää onnensa työstä ja kieltäymyksestä. Ihmisen persoonallisuuden kehitys kohti yhä korkeampaa siveellisyyttä oli se asia, jonka vuoksi koko maailmanhistorialla saattoi kuvitella olevan mieltä.

Työn ja velvollisuuden profeettana Alkio muistuttaa Chelsean profeettaa, Thomas Carlylea. Heitä yhdistää myös ajatus totuudellisuuden ehdottomasta arvosta ja kirkon harhautumisesta kristillisyyden todellisesta ytimestä.

Carlylea oli jossain määrin käännetty myös suomeksi ja Alkio on hyvinkin saattanut häntä lukea. Tunnetusti Alkion suuri ”siveellinen” ihanne oli kuitenkin Leo Tolstoi. Ei hän tähänkään profeettaan kritiikittömästí suhtautunut, mutta kaikkia näitä kolmea yhdisti uskonnollisuus ja ruumiillisen työn lähes mystinen kunnioitus.

Maailmansota oli asia, joka järkytti koko länsimaisen sivistyksen perusteita. Suomessa sitä täydensi vielä punakapina ja sen reaktiona syntynyt verilöyly. Alkion päiväkirjasta käy hyvin ilmi, miten syvä kriisi oli myös hänelle henkilökohtaisesti. Ihmiskunnan kehitys kohti yhä korkeampaa sivistyksen tasoa tuntui vielä äsken olleen suorastaan luonnontieteellinen ja siis horjumattoman absoluuttinen totuus.

Koko historian mielekkyys näytti nyt kyseenalaiselta, kun länsimainen kulttuuri muuttui irvikuvakseen. Alkio seurasi inhoten, miten papit siunasivat aseet ja sosialistit kävivät toistensa kimppuun kaikkia nykytekniikan tuottamia aseita käyttäen. Hirvittävää moraalista alennustilaa merkitsi se, kun sosiaalidemokraatit seurasivat tahdottomasti kadun huligaaneja ja venäläisiä anarkisteja ja nousivat kansan vaaleissa ilmoittamaa enemmistön tahtoa vastaan.

Alkio ei ollut varsinainen pasifisti, vaan ymmärsi mainiosti, että kivääri oli tuon ajan oloissa myös ”siveellisyyden” välttämätön tuki ja turva. Sellaisen hän hankki itselleenkin. Ehkä tässä voi muistaa, että myös Tolstoi, entinen sotilas, joutui aikoinaan kiusaukseen arvostella venäläisiä joukkoja huonosta sodankäynnistä eikä siitä, etteivät nämä hänen opetustensa mukaisesti heittäneet kivääreitään menemään. Aikakauden ankarat realiteetit toivat vammaa sieluun.

Alkio vaati joka tapauksessa, ettei punaisille saanut kostaa. Mitä sitten oli tehtävä? Anarkismi ei Alkion mietteen mukaan ollut muuta kuin ”ihmiskunnan nykyisen kehityksen synnin summa”. Kapitalismi oli luonut sotarosvot, gulassit, ”ilkiänvoiton pyytäjät”, kirkko siunannut. Armeijaa kuitenkin tarvittiin ”pitämään kurissa meitä itseämme”.

Koska armeijalla nyt oli niinkin ylevä tehtävä, oli sen oltava moraalisesti puhdas. Alkio halusi karkottaa Suomen uudesta armeijasta vanhan ”ruotsalais-ryssäläisen” herrashengen, korruption, juopottelun ja muun siveettömyyden ja tehdä siitä nuorison kasvatuslaitoksen, eräänlaisen nuorisoseurojen jatkoluokan.

Bolsevikkivaltaa ei Alkio, kuten ei moni muukaan pitänyt pysyvänä ja tuskin edes todellisena. Tälle oli runsaasti perusteita, sillä Leninin kintereille kertynyt kansankomissaarien neuvostoksi itseään kutsuva joukko ei osoittanut kykyä valtakunnan hallitsemiseen tai edes sen koossa pitämiseen. Alkio ei ollut ainoa, joka uskoi, että lähitulevaisuudessa saattaisi Venäjän asema suuresti muuttua, Pietari menettäisi asemansa pääkaupunkina ja muuttuisi ehkä kansainvälisesti hallituksi kauppakaupungiksi. Saksalaisillakin oli tällaisia ajatuksia ja ”ihmeellistä oli”, että Alkio oli saanut tämän idean jo Suurlakon aikoihin.

Sosiaalidemokraatteihin Alkio oli ennen kapinaa suhtautunut asiallisesti ja ilmeisellä arvostuksellakin. Kapina oli hänestä ”venäläisen mädännyksen kuonaa” ja sen jälkeen oli koko sosialidemokratia hänen mielestään julistettava kansalliseksi ja yleisinhimilliseksi rikokseksi. Sen takana oli materialismi ja viime kädessä pahe: laiskuus ja ahneus. Samat paheet tietenkin kukoistivat myös porvaristossa.

Terve maalaiskansa saattoi muodostaa näille vastavoiman ja sen kansallisen kovan ytimen, jolle Suomen tulevaisuus voitiin rakentaa. Todellinen luokkaero oli itsekkäiden ja epäitsekkäiden ihmisten välillä ja edellisiä kyllä löytyi talonpojistakin.

Ihmiskunnan kasvatus korkeammalle siveelliselle tasolle oli joka tapauksessa yhä kannattamisen arvoinen päämäärä ja Suomella saattoi tässä olla osansa annettavana koko maailmalle, kunhan sen aito kansallinen olemus pääsisi toteutumaan. Kansanvalistus ja aito usko to sulautuisivat toisiinsa ja loisivat elämisen arvoisen yhteiskunnan.

Alkio vastusti periaatteessa kuolemantuomiota ja rankaisuperiaatetta yleensä, vaikka saattoi toisinaan päiväkirjassaan kannattaa hyvinkin kovia toimia kapinoineita syntisiä vastaan. Ystävällisiä ajatuksia hänellä ei liiennyt myöskään ruotsikkojen kaappauspuuhille. Nämä näyttivät tässä mielessä olleen lähellä bolsevikkeja. Kuninkuus oli profeetalle punainen vaate, perinnöllisen ”paremmuuden” symboli, joka ikuistaisi säätyvallan.

Millaista oli Alkion russofobia? Kirjallisuudessa on sanottu, että se oli ”värisokeaa”. Kaikki ”ryssät” niin oikealla kuin vasemmalla olivat vihattavaa ainesta, jotka oli karkotettava Suomea saastuttamasta.

Tämä näyttää sinänsä pitävän paikkansa kapinan jälkeen. Vielä vuonna 1917 puhutaan päiväkirjoissa venäläisistä täysin asialliseen ja kunnioittavaan sävyyn. Sen jälkeen kun Venäjän valtio romahti, ansaitsi se itse kunnioituksen lakkaamisen.

Voidaanko Alkion russofobiaa nimittää ”vihaksi”? Näyttää ilmeiseltä, että hän samaisti venäläisyyden erinäisiin paheisiin ja synteihin, mikä tuli todistetuksi niin vanhan Venäjän korkean virkavallan kuin rikollisen bolsevikkivallankin toimesta.

 Puhe ”rasistisesta venäläisvihasta” näyttää sentään Alkion kohdalla katteettomalta. Sikäli kuin hänen päiväkirjastaan voi päätellä, ei kukaan ainakaan periaatteessa hänen mielestään ansainnut arvostusta tai paheksuntaa minkään synnynnäisen ominaisuutensa, saati kansalaisuutensa, vaan hyveensä tai sen puutteen perusteella. Ajan hengessä varmaankin kyllä ajateltiin, että joillakin kansoilla hyvettäkin oli enemmän ja toisilla vähemmän. Tästä on kuitenkin vielä pitkä matka rasismiin ja sen pseudoluonnontieteelliseen barbariaan, jonka pohjalle tuhoamisleirit aikoinaan syntyivät. Alkion tolstoilaisuus sai maailmansodassa ja kapinassa kovan iskun, mutta kyllä sen perusteet siellä yhä säilyivät.

Alkiota voi pitää naiiviuden ja provinsiaalisuuden esimerkkinä. Hänen ajattelustaan näyttää myös usein puuttuvan suhteellisuudentaju. Yhteiskunnallisen kehityksen suunta ja sen todelliset vaikuttavat voimat näyttävät olleen hänen ymmärryksensä yläpuolella.

Mutta aivan samoin ne olivat bolsevikkien ja Tolstoin ymmärryksen yläpuolella. Suomalaiset sosialidemokraatit, jotka seurasivat sadan vuoden takaisiin houreisiin uskovaa Leniniä tekivät todella rikoksen ryhtyessään kapinaan. Tolstoi puolestaan meni tolkuttomuuksiin kieltäessään valtion ja kirkon arvon.

Näihin molempiin verrattuna Alkio oli sittenkin realistinen käytännön mies, kaikessa idealismissaan. Hän ei mennyt Jean Boldtin tai Arvid Järnefeltin tapaan saarnaamaan Nikolainkirkon portaille. Hän ei myöskään ihannoinut saksalaisuutta enempää kuin ruotsalaisuutta tai venäläisyyttä, päinvastoin. Hänen käsityksensä moraalista kaiken inhimillisen mittana ei estänyt häntä kannattamasta realistista –jos joskus epärealististakin- politiikkaa. Se maailmankatsomus oli aikansa lapsi siinä missä muutkin. Ehkä maailma olisi ollut parempi paikka, jos useammat poliitikot olisivat olleet Alkion kaltaisia.