Ajankohtainen Leontjev?

Konstantin Leontjev ja Venäjän mahtivaltio

”Eikö olisikin hirvittävää ja loukkaavaa ajatella,

että … apostolit saarnasivat, marttyyrit kärsivät,

runoilijat lauloivat, taiteilijat maalasivat…. vain

sen takia, että ranskalainen, saksalainen tai venäläinen

porvari säädyttömässä ja naurettavassa puvussaan

viihtyisi ”yksilöllisesti” tai ”kollektiivisesti” koko

tämän suuruuden raunioilla? Venäjää on edes hieman

pakastettava, ettei se ”mätänisi”.

Konstantin Leontjev syntyi vuonna 1831 ja kuoli vuonna 1891, joten hänellä oli onni poistua tästä maailmasta hieman ennen kuin se, mitä sanotaan Venäjän kirjallisuuden hopeakaudeksi, puhkesi täyteen tolkuttomaan kukkaansa.

Leontjev olisi ehkä tosin viihtynyt erinäisten antiporvarillisten friikkien seurassa tai ainakin tuntenut heitä kohtaan sympatiaa. Se, mitä hän ei olisi sulattanut, olisi ollut se pidäkkeettömän hedonismin saarnaaminen, mikä oli tyypillistä Venäjän dekadenssille. Leontjev, jos kuka, puhui kyllä dekadenssista, mutta hän ei ylpeillyt siitä, saati saarnannut sitä, vaan kärsi siitä syvästi.

Leontjev, jota myös on nimitetty Venäjän Nietzscheksi, halveksi hedonismia, hyvinvointia ja poroporvarillisuutta (мещанство). Tämä viimemainittu seikka yhdisti kyllä hänet koko venäläisen intelligentsijan traditioon, jossa tuskin tapaamme ketään, joka ei olisi ollut poroporvarillisuuden vannoutunut vihollinen.[1]

Siihenpä yhtäläisyydet sitten päättyivätkin. Leontjevia olisi ollut vaikea kuvitella vaikkapa Maksim Gorkin tai Vladimir Majakovskin poliittiseksi liittolaiseksi, vaikka tässä on kyllä syytä olla varovainen. Nietzsche, yli-ihminen, ja vallitsevan kulttuurin kelvottomuus olivat kuin olivatkin hyvin tärkeitä myös viimemainituille. Myös suunnaton ego oli heille yhteinen nimittäjä.

Leontjev oli avoimesti taantumuksellinen ja hänen lausahduksensa Venäjän ”pakastamisesta” yhdistetään usein juuri Aleksanteri III:n ajan taantumukseen, Mihail Katkoviin ja Konstantin Pobedonostseviin eikä millään muotoa siihen intelligentsijan etujoukkoon, joka julisti vihaavansa itsevaltiutta, porvareita -ja myös hyvinvointia-  ja rakastavansa sen sijaan kansaa, tuota kaiken kärsinyttä Venäjän mystisen voiman lähdettä, oppimatonta ja lapsenomaista, mutta juuri siksi niin suuren viisauden omaavaa ihmismassaa.

Leontjev sen sijaan oli aristokraatti. Siinä, että kansa kärsi, ei hänen mielestään ollut mitään vikaa, eikä muu ollut sitä paitsi mahdollista. Tärkeää ja merkityksellistä oli se, jos miljoonien kärsimysten ansiosta saataisiin aikaan edes yksi mestariteos. Silloin ei kärsimys olisi ollut turhaa.

Eurooppa tyrkytti Venäjälle nyt jotakin päinvastaista. Se ei enää ollut se ”pyhien hautojen” ja suurten muistojen valtakunta, josta myös Dostojevski puhui, vaan loppumattoman lattean ”onnen” tavoittelun kotimaa. –Jos Eurooppa joskus rohkenisi ”tyrkyttää meillekin uusien lakiensa mätää ja saastaa vähäpätöisestä maallisesta autuudesta, radikaalista maallisesta kaiken kattavasta helppohintaisuudesta (о земной радикальной всепошлости)» oli Venäjän turvauduttava bysantismiin. Vain sen avulla se saattoi kestää.

Mitä merkillistä oli sitten bysantismi?  En ole oikein saanut asiasta tolkkua ja epäilen hieman, ettei myöskään Leontjev itse pystynyt muodostamaan siitä selkeätä loogista kuvaa. Mutta miksipä suuria ajatteleva vaivautuisi askartelemaan niin vähäisen asian kuin kaikille yhteisen logiikan kanssa? Sen kai voi jättää niille kaiken maailman Büchnereille ja Haeckeleille, jotka eivät pystyneet nousemaan korkeampiin sfääreihin.

Sillä Leontjevin maailmassa mystiikalla oli korkein sija. Toisin kuin mystikot yleensä, hänelle kyse ei ollut niinkään yksilöllisestä kokemuksesta kuin kollektiivisesta. Valtio ja sen sotilaalliset urotyöt olivat mystisiä asioita ja sopivat palvonnan kohteeksi.

Venäjän intelligentsijalle tämä vallan palvonta oli jo loukkaavaa. Valta, власть, kansan kiduttaja, intelligentsijan murhaaja, työtätekevien riistäjä ja puolivillaisen herrasväen lauman elättäjä: siinäpä palvonnan kohde! Eikö jokaisen säädyllisen intelligentin velvollisuutena ollut nimenomaan vallan vastustaminen, tarvittaessa jopa itsensä uhraaminen sen vastaisessa taistelussa?

Leontjevin mielestä näin ei ollut asia. Yksilöllisyys, individualismi, oli tälle hengen ylimykselle toki tärkeä asia. Hän itse meni Athoksen luostariin harjoittamaan askeesia ja olemaan kahden Jumalansa kanssa, jota siis piti itselleen arvollisena seurana. Mutta massoille sopivat toisenlaiset arvot ja instituutiot. Saksalaisten filosofien usein kaipaama Zwangherr oli myös Leontjevin mielestä tarpeellinen ja ylistettävä asia tässä maailmassa.

”Pelon ja rakkauden sekoitus, niistä täytyy ihmisyhteisöjen elää, jos ne elää haluavat…” kiteytti Leontjev. ”Kunnia, sotakunnia, niin, valtakunnan ja kansan sotilaallinen kunnia, sen taide ja runous, ne ovat tosiasioita. Ne ovat olemassa olevan luonnon todellisia ilmiöitä, ne ovat saavutettavissa ja siitä huolimatta korkeita”.

Leontjevin on sanottu harjoittaneen väkivallan esteettistä kulttia. Jopa kristinuskon hän onnistui tulkitsemaan synkän väkivallan ja pelon eikä rakkauden uskonnoksi väittää Nikolai Berdjajev.

Entä se Bysantti? Mitä se tähän kuuluu? Bysantin, eli Konstantinopolin, muinaisvenäläisen taruston Tsargradin valloittaminen oli Leontjevin mielestä Venäjän kansallinen tehtävä. Sitähän se todella oli ollut jo Katariinasta lähtien eikä Leontjevin nimikään suotta ollut Konstantin. Päämäärä vain oli yhä saavuttamatta.

Vielä ensimmäisessä maailmansodassa Turkin salmet, joiden rannalla jo Suomen kaarti oli aikoinaan leiriytynyt, olivat Venäjän kansallinen haave, joka sopi vieläpä liberaaleille kadeteille (КД). Leontjeville itä oli Venäjän luonnollinen laajenemissuunta siksi, että näin se saattoi kokonaan kääntää selkänsä mädälle Euroopalle. Sillä Venäjän maailmanhistoriallisena tehtävänä oli pelastaa ihmiskunta hirvittävältä tuholta, jota eurooppalaistuminen moraalisesti tarkoitti. Sen takia oli välttämätöntä kehittää omaa ei-eurooppalaista perintöä ja sen takia oli otettava Konstantinopoli.

Leontjevin mielessä väikkynyt ihanteellinen Venäjä oli autoritaarinen, se arvosti sankaruutta ja uhrautumista eikä hyvinvointia ja halujen tyydyttämistä, se korosti suuruutta ja mahtavuutta, teki valtiosta itsetarkoituksen ja palvonnan kohteen. Leontjevin ihanteellinen Venäjä oli aidosti esimoderni, se osasi vielä hallita häpeämättä (властвовать беззастенчиво) eikä kumarrellut demokratiaa ja sosialismia, se oli Ioann Kronstadtilaisen  ja Aleksanteri III:n Venäjä, Pobedonostsevin Venäjä eikä Plehanovin, Struven tai Berdjajevin Venäjä…

Mutta todellisuudessa se oli myös noiden viimemainittujen Venäjä. Kaikessa ristiriitaisuudessaan nimenomaan itsevaltiuden ja tolkuttomassa ylellisyydessä elävän ylimystön Venäjä loi myös vastakohtansa, se ilmeni vanhan Leo Tolstoin anarkismissa, dekadenttien perverssiyden palvonnassa ja viimein futuristien pyhässä idiotismissa.

Leontjev oli varmaan oikeassa väittäessään, että vain vainon ja ahdistuksen oloissa taiteilija luo jotakin suurta. Siksi hänen tuli olla libre pensant absolutismin ja teokratian oloissa, mutta taantumuksellinen silloin kun liberalismi ja eudaimonismi olivat henkisesti niskan päällä…

Sellainen Leontjev oli. Ehkä hän oli satanisti, kuten Berdjajev katsoo, ehkä vain höyrähtänyt taiteilija, kuten monet muuta arvelivat. Leontjev oli liian epäkäytännöllinen ollakseen todellinen poliittinen vaikuttaja jaluostari sopi hänelle paremmin kuin ministeriö.

Mutta mitä tekemistä Leontjevilla on nykypäivän Venäjällä? Miksi Putin viime syyskuussa viittasi hänen auktoriteettiinsa puhuessaan Venäjän valtion erikoislaadusta? Vain siksikö, että Konstantin Nikolajevitš on yksi niistä suurmiehiä kansakunnan kaapin päällä, joita bolševikit halusivat hävittää kansakunnan muistista? Vaiko siksi, että valtio Venäjällä on taas samassa asemassa kuin se oli Leontjevin aikana: toisaalla vihamielinen älymystö, toisaalla ajatuksettomat kansanjoukot, bydlo jonka mystiikaksi sopivat mainiosti valtion mahti ja sotaisat urotyöt… Ларвы Николая не дают покоя...?

---

[1] Tästä tarkemmin ks. Тимо Вихавайнен, Внутренний враг. Борьба се мещанством как моральная миссия русской интеллигенции. «Коло», СПБ 2004. On engl. The Inner Adversary. The Struggle against Philistinism as the Moral Mission of Russian Intelliegentsia. NewAcademia, Washington DC, 2006.

Suuri hurahdus

Suuri hurahdus ja kuinka se tapahtui

Venäjän kansa on konservatiivista, arvioi Levada-keskuksen johtaja Lev Gudkov 15.4. instituuttinsa kotisivulla julkaistussa artikkelissaan. Tämä ei tarkoita vain elämänarvoja, jotka nekin ovat pikkuhiljaa kehittyneet konservatiivisempaan suuntaan, vaan muutosten pelkoa. 1990-luvun muutokset olivat keskivertovenäläiselle sellainen sokki, että suuret mullistukset eivät häntä houkuttele.

Älymystö on Venäjällä kuitenkin perinteisesti suhtautunut kansaan alentuvasti.  Vaikka kaksi kolmasosaa tai jopa kolme neljäsosaa on ajatellut asioista ”väärin”, ei sitä ole haluttu edes ottaa huomioon.  Tässä näyttäisi olevan jotakin tuttua. ”Perusvenäläisen” mielipidettä ei ole älymystöpiireissä pidetty minkään arvoisena, vaikka hän kuten intellektuellikin joutuvat elämään vain yhden ainoan elämänsä tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa. Hallitukset jokaisessa maassa joutuvat kuitenkin aina ottamaan enemmistön mielialat huomioon ja pyrkivät niihin vaikuttamaan.

Venäläisten mielipiteet ulkopolitiikasta, lännestä ja Euroopasta ovat olleet kauan melko stabiileja, ainakin Jugoslavian sodan maininkien tyynnyttyä. Mutta sitten Ukrainan tapahtumat ja etenkin Krimin liittäminen Venäjään aiheuttivat melkoisen mylläkän venäläisten käsityksissä itsestään ja ympäristöstään. Tämä oli Gudkovin mielestä ”uskomaton ja odottamaton” asia. 85% haastatelluista oli maaliskuun lopussa joutunut iloisen kiihtymyksen valtaan Krimin johdosta. Häpeää tai suuttumusta tunsi vain seitsemän prosenttia.

Kun katselee vanhoja Levada-keskuksen tutkimuksia suhtautumisesta Ukrainaan, näyttää ajatus kansojen läheisistä väleistä aika vakuuttavalta. Yli puolet vastaajista on 2000-luvulla jatkuvasti ollut sitä mieltä, että Venäjän ja Ukrainan pitäisi kyllä olla itsenäisiä valtioita, mutta keskenään ystävällisissä suhteissa ja rajat avoimina, ilman passi- ja tullimuodollisuuksia.

Samaan aikaan ajatus Neuvostoliiton palauttamisesta on eri vuosina saanut kannatusta noin 15-25 prosentilta väestöstä. Jonkin verran suositumpi on ollut ajatus EU:n tyyppisestä entisten neuvostotasavaltojen liitosta, jota on kannattanut parikymmentä prosenttia. Kaikkien tasavaltojen itsenäisen olemassaolon ajatus on nauttinut vain vähän yli kymmenen prosentin kannatusta.

Valko-Venäjä on koettu Venäjälle läheisimmäksi maaksi, mikä on luonnollista jo kielellisistä syistä, mutta Ukraina on ollut hyvä kakkonen, tosin ulkomaa, mutta enemmistölle kuitenkin ”meikäläinen”. Ukrainan demokraattisuudesta sen sijaan on ollut melko skeptinen käsitys. Vuonna 2010 arvioi 57 prosenttia venäläisistä, että Venäjä oli demokraattisempi maa kuin Ukraina. Samaan aikaan 10 prosenttia arveli molempien olevan yhtä epädemokraattisia eikä 16 prosenttia osannut vastata.

Sanottakoon tässä varmuuden vuoksi, että Venäjää, kuten Ukrainaakin kaikkine puutteineen on ollut syytä pitää demokratioina ainakin näihin asti ja toivottavasti tästedeskin. ”Demokraattisuuden” määrä, joka on vaikeasti mitattavissa, on tietenkin jättänyt niissä paljonkin toivomisen varaa. Tilanne lienee molemmissa maissa tällä hetkellä huonompi kuin koskaan sitten 1990-luvun.

Venäjän intelligentsija on tietenkin aina valppaasti kiinnittänyt huomiota Venäjän demokratian puutteisiin. Se toki kuuluu sen velvollisuuksiin. Myös Venäjän kansan syvät rivit ovat osanneet olla kriittisiä vallanpitäjiin nähden. Mainitussa Gudkovin artikkelissa, joka löytyy Levada-tsentrin kotisivulta, kirjoittaja toteaa, että kyselyissä viime vuosina on havaittu, että kansan mielestä poliitikoille ovat tyypillisiä negatiiviset ominaisuudet, pyrkyryys, ahneus, kansalaisten ja lakien halveksunta jne. Negatiivisten ominaisuuksien suhde positiivisiin oli 5:1 ja 83% suhtautui poliitikkoihin kielteisesti.

Myös Putinin glooria on viime vuosina himmentynyt ja lähes puolet oli jo sitä mieltä, että seuraavissa vaaleissa johtajaa olisi vaihdettava.

Mutta sitten kansan mieliala alkoi muuttua. Viime vuoden marraskuusta tämän vuoden maaliskuuhun muutos oli selvä ja Gudkovin mukaan siinä merkittävää osaa näytteli myös propaganda. Putinin hallinnon ”sota” kansalaisyhteiskuntaa vastaan, pitkäaikainen lännenvastaisten ja antiliberaalisten arvojen istuttaminen on kestänyt jo yli kymmenen vuotta.

Parin viime vuonna propagandaan on tullut kolme hyvin tärkeää tekijää, lännenvastaisuus, homofobia ja pedofilian vastustaminen, joiden avulla vastustajaa on onnistuttu kompromettoimaan

Ukrainan integroituminen EU:hun ei itse asiassa vielä hiljattain herättänyt erityisiä tunteita, 50% kansasta suhtautui siihen neutraalisti ja piti sitä maan sisäisenä asiana.  69-70% vastusti Ukrainan painostamista.

Tilanne alkoi muuttua joulukuussa, kun Maidan radikalisoitui. Silloin aktivoitui myös ukrainalaisvastainen propaganda. Myös ksenofobia yleensäkin voimistui. Ajatusta siitä, että länsi oli tunkemassa Venäjää pois sille kuuluvasta etupiiristä, syötettiin yleisölle. Maaliskuussa nousi esille teema fasisteista ja natseista ja uhasta venäläisten olemassaololle Ukrainassa. Ajatus Venäjän maiden palauttamisesta ilmaantui jo helmikuussa ja oli vahvasti esillä maaliskuussa.

Mutta miksi yleisö, joka oli ollut varsin konservatiivista ja pelännyt konflikteja, yhtäkkiä alkoi tukea Venäjän toimia Krimillä? Sitä edistivät salaliittoteoriat ja ukrainalaisten esittäminen lapsellisina ja toimintakyvyttöminä banderalaisten ja natsien välikappaleina. Venäjän provokaatioihin kieltäydyttiin uskomasta, vaikka ”vihreitä miehiä” kyllä näytettiin. Se nyt vain ei sopinut kuvaan.

 Ilmeisesti joukkojen konformismi näytteli osaa suuressa mielipiteiden muutoksessa, kun mullistuksia pelkäävä joukko alkoi äkkiä kannattaa Venäjän aktiivisuutta. Järjestys mikä tahansa oli parempi kuin anarkia. Tämä ajatus sopi konservatiiviseenkin mentaliteettiin. Yhteisyyteen liittyvät ideat taas ovat Venäjällä vallan monopolina ja perustuvat väkivallan käytön tunnustamiseen.

Niinpä 79% venäläisistä katsoi Krimin tapahtumien merkitsevän sitä, että Venäjä oli palaamassa suurvallan rooliin ja vain 9% oli sitä mieltä, että tapahtumat pikemmin todistivat Venäjän johdon seikkailupolitiikasta. Suurin osa myös uskoi, että nimenomaan ukrainalaiset olivat syyllistyneet väkivaltaan ja vain 3% piti venäläisiä vastuullisina siitä.

Kirjoittaja pohdiskelee sitä psykologista mekanismia, joka tässä käytöksessä ilmenee ja arvelee, että taustalla on heikko itsetunto. Konformismikin voi olla puolustusmekanismi, joka suojaa siltä epämiellyttävältä totuudelta, että yksilö Venäjällä on vallasta riippuvainen.

Tämän vuoden huhtikuun toisena päivänä Levada-keskus julkaisi artikkelin siitä, miten venäläiset olivat ”loukkantuneet” länteen Ukrainan takia.

Perinteisestihän Venäjällä on suhtauduttu Eurooppaan hyvinkin myönteisesti. Vielä tämän vuoden alussa myönteinen mielipide oli 51%:lla ja kielteinen 34%:lla. Nyt kielteisiä on 53% ja myönteisiä 32%.

63% venäläisistä katsoo NATO:n olevan vaarallinen Venäjälle, mikä on ollut jo vuosia vakiintunut luku. Nyt kuitenkin myös 44% katsoo, että tämän liiton jäsenmailla on syytä pelätä Venäjää ja suunnilleen sama määrä on toista mieltä, kun tämä luku aiemmin oli paljon pienempi. Krimin operaatio on suuresti lisännyt luottamusta armeijaan, vaikka siellä ei sotaa käytykään. Konfliktin muuttumista sotilaalliseksi ei kuitenkaan pidä todennäköisenä 61% ja sitä pitää mahdottomana 14%. Todennäköisenä sitä pitää 16%.

Mutta vakautta rakastavat venäläisetkin saattavat joskus hurahtaa, kuten Krimin tapaus osoittaa.

Vielä maaliskuun alussa tehdyssä tutkimuksessa niukka enemmistö oli enemmän (20%) tai vähemmän (38%) valmis venäläisten joukkojen viemiseen Krimille ja vain 21% kannatti joukkojen viemistä Ukrainaan ”verenvuodatuksen estämiseksi”, kun taas 37% kannatti Venäjän esiintymistä yhtenä kansainvälisenä välittäjänä. Kaiken takana oli käsitys vallitsevasta anarkiasta ja venäläisiin kohdistuvasta uhasta.

Valtion propagandakoneisto Venäjällä on aivan ilmeisesti tehokas, kun sopivanlaatuista tavaraa halutaan myydä suurelle yleisölle. Levadan tutkimukset osoittavat, että Venäjän hallituksen ei tarvinnut keksaista tyhjästä yleistä mielipidettä, kun se on julistanut suojelevansa Ukrainan tai Krimin venäläisiä. Näiden todella on uskottu olevan vaarassa.

Kaikkea tuskin kuitenkaan kannattaa selittää manipulaatiolla. Terävä analyytikko Vladimir Pastuhov (Polit.ru 14.4.14) huomauttaa, että tässä pelissä on enemmänkin toimijoita. Yksi niistä on Ukraina, jonka nationalismia Pastuhov nimittää ”infantiiliksi”. Venäjän nationalismi taas on ”arkaaista” ja lännen nationalismi ”postmodernistista”.

Onneton Ukraina ei ole osoittanut kykyä kehittyä normaaliksi valtioksi eikä edes Venäjän tapaiseksi sellaisen korvikkeeksi, koska sillä ei ole ollut jälkimmäisen luonnonvaroja. Venäjään Ukraina on yksinkertaisesti taloudellisesti sidottu, eikä asia parane poliitikkojen toiveajattelulla olivatpa he sitten Kiovassa tai Brysselissä. Niin Ukraina kuin Länsi ovat nekin osallisia tapahtuneeseen. Länsi ärsyttää Venäjää suotta pseudoliberaalilla messiaanisuudellaan, joka kuuluu toiseen aikakauteen kuin se, mitä Venäjä elää. Myöskään ukrainalaisen nationalismin infantiilisuus ja maan surkea tilanne eivät muuta sitä pelkäksi uhriksi.

Surullista on, että tähän maailmanaikaan ovat kansat ja valtiot vielä alentuneet pelaamaan nationalistisilla ja ksenofobisilla panoksilla. Tosiasia kuitenkin on, että ne näyttävät joskus toimivan ainakin vallanpitäjien kannalta hyvin, ehkä petollisen hyvin. Tulevaisuudessa vasta tiedämme, millaisia hedelmiä nykyisenlainen politiikka itse kullekin osapuolelle on tuova. Valitettavasti sen vaihtoehto jää kokeilematta.

Verikirkkoa muistellessa

Hyvän tsaarin tylyt kiitokset ja Putinin onnenkantamoinen eli Verikirkkoa muistellessa

Monet suomalaiset tuntevat hyvin Pietarin Verikirkon (Spas na krovi  eli Sobor Voskresenija Hristova na krovi). Veren päälle rakennettu Vapahtajan ylösnousemuksen kirkko seisoo Moikan rantakadulla kuin Moskovasta repäisty muinaismuisto keskellä modernia Pietaria.

Kuten Pietarin historian ekspertit selittävät, kirkko on hyvä esimerkki siitä Pietarin moskovalaistumisesta, jota tapahtui 1800-luvun lopulla. Samaan aikaan Moskova pietarilaistui ja nykyään noiden kahden kaupungin hahmot eivät suinkaan enää ole niin toisilleen vastakkaisia kuin 1700-luvulla ja 1800-luvulla oli totuttu ajattelemaan.

Pietarin uusklassisissa ja muita eurooppalaisia esikuvia tavoittelevissa temppeleissä on niiden ulkoasusta huolimatta arkaainen itäinen kristillisyys ollut yhtä kotonaan kuin bysanttilaistyylisissä venäläisissä pyhätöissä konsanaan. Pietari Suuren alistama kirkko ei edes tuon pakanallisen tsaarin alaisuudessa koskaan eurooppalaistunut, vaan jatkaa yhä vanhan, aidosti kristillisen uskon perinnettä samaan aikaan kun Länsi-Euroopassa  tuskin kehdataan lausua edes Jumalan nimeä, saati puhua synnistä.

Vanha kirkon ja valtion sinfonia eli sopusointu näyttää Venäjällä voivan hyvin. Tsaariperheen kanonisoinnin jälkeen on ilmaantunut runsaasti uusia pyhimyksiä, muun muassa amiraali Ušakov, uskon puolustaja muhamettilaisia vastaan. Myös Pietarin suojeluspyhimys, autuas eli Kristuksen tähden houkka Ksenja, on saanut asemansa virallistettua vasta vuonna 1988.

Paradoksaalisesti uskonnollisuus on Venäjällä kansallisen identiteetin osana noussut aivan viime vuosina arvoon arvaamattomaan. Samaan aikaan, kun Länsi-Europassa uskonnottomuus nimenomaan militantissa ateistisessa muodossaan on tullut vallitsevaksi etenkin nuorison piirissä, on ortodokseiksi identifioituvien määrä Venäjällä monikertaistunut sitten Neuvostoliiton romahduksen. Paristakymmenestä prosentista 1980-luvun lopulla on päästy noin 75 prosenttiin vuonna 2010.

Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että näin suuri osa entisen ateistisen puoluevaltion kansalaisista olisi uskovaisia, vain harva noudattaa uskonnon määräyksiä. Sen sijaan on ilmeistä, että Venäjällä on aivan oikeasti suosiossa traditionalismi, kansallisten ja siinä luvussa myös uskonnollisten perinteiden kunnioittaminen. Näin on myös presidentti Putin julistanut tekevänsä, hyvin selvästi hän teki sen viime syyskuussa. Myös kirkkoja on rakennettu valtavasti. Tilannetta voi verrata Länsi-Eurooppaan.

Moikan rantakadun Verikirkon seinillä on lueteltu vapauttajatsaari Aleksanteri II:n hyvät työt. Niitä riittääkin. Maaorjat vapautettiin, paikallinen itsehallinto perustettiin, oikeuslaitos uudistettiin, armeija uudistettiin, kaikenlaatuinen vapaus lisääntyi ennenkuulumattomassa määrin ja samoin maan vauraus ja sen väestön määrä. Lisäksi muun muassa rauhoitettiin Puola, jossa jumalattomat pahantekijät olivat nostaneet päätään -taas kerran.

Kiitokseksi kaikesta hyvästä Venäjän intelligentsija tai ainakin sen aktiivisin osa käytti kaiken tarmonsa ja kykynsä murhatakseen keisarin ja kumotakseen vallitsevan hallinnon. Vuonna 1881 ilkityö sitten myös onnistui ja murhapaikalle rakennettiin kirkko venäläiskansallisessa hengessä, suunnittelija tosin oli englantilaissukuinen Alfred Parland. Temppeli oli komea todistus siitä kansallisromanttisesta ihanteellisuudesta, joka vallitsi Venäjän ylemmissä säädyissä noina aikoina ja joka sittemmin oli myös Nikolai II:n suosiossa. Ja rahaakin aina riitti tällaisiin tarkoituksiin.

Paradoksaalisesti, vapauttajatsaari siis sai vihat palkakseen, uskollisten ja rakastavien alamaisten enemmistö ei kyennyt suojelemaan häntä pientä, mutta aktiivista vähemmistöä vastaan. Samoin kävi Nikolai II:n. Edes tsaarin tueksi värvätyt mustat sotniat, vuoden 1612 patrioottien mukaan nimetyt jengit eivät pystyneet tarjoamaan vastusta kiihotetuille kansanjoukoille. Vartiokaartin yhteislaukaukset kyllä saivat joukon pötkimään pakoon eräänä tammikuisena sunnuntaina vuonna 1905, mutta poliittisesti se oli itsemurha.

Vladimir Putinia ei välttämättä tarvitse verrata Aleksantreri II:een saati Nikolai II:een. Ehkä ei myöskään hänen vastustajiaan voi samaistaa narodovoltseihin tai erilaisiin vallankumouksellisiin sosialisteihin. Uusi intelligentsija vaikuttaa itse asiassa melko rauhalliselta, monet jopa arvelevat sitä enimmäkseen liberaaliksi arvoiltaan, joskaan ei ehkä mentaliteetiltaan.

Jotakin samaa Putinin ja opposition suhteissa silti on. Putin ei nimittäin ole suinkaan vienyt Venäjää katastrofiin ainakaan vielä, vaikka sitä on jo kauan ennusteltu ja monet uskovat sen varmasti huomenna tapahtuvan.

Itse asiassa Putinin saavutukset ovat aivan oikeasti merkittävät. Pariisissa asustava ruhtinas A.A. Trubetskoi on koonnut lyhyen listan siitä, mitä Putin on tehnyt Venäjän hyväksi. Listan on julkaissut nimikuulu RISI-niminen toimisto.  Onhan niitä saavutuksia: 12 vuodessa Venäjän budjetti on noussut 22-kertaiseksi, sotilasmenot 30-kertaisiksi, BKT 12-kertaiseksi. Ennen Putinia Venäjä oli maailmassa sijalla 36, nyt sijalla 6.

Lisäksi presidentti on palauttanut 256 kaivosaluetta Venäjän hallintaan (miten nämä asiat ovat edistyneet Suomessa?), kansallistanut 65% öljyteollisuudesta ja 95% kaasusta ym. Viljan viejänä Venäjä on nyt maailmassa 2. tai 3. sijalla ja edellä USA:ta, joka on sijalla 4.

Elintaso on noussut. Keskipalkat ovat nousseet valtion palkkalistoilla 18,5 kertaisiksi ja eläkkeet 14-kertaisiksi.

Ihan pikkuasia vielä, huomauttaa kirjoittaja: vuonna 1999 Venäjällä kuoli 1,5 miljoonaa ihmistä, vuonna 2011 vain 21000 eli vähennys oli 71,5 kertainen…

No, ei tässä kyllin.  Lisäksi Putinin mainitaan irtisanoutuneen maan eheyttä (Tšetšeniassa) uhanneesta Hasavjurtin sopimuksesta, suitsineen yhdistysten viidennen kolonnan, kieltäneen kansanedustajia pitämästä ulkomaisia tilejä, suojelleen Syyriaa ja lopettaneen sodan Tšetšeniassa (kuka lienee sen aloittanut, ei mainita). Lisäksi presidentti on maksanut Venäjän valtavan 400 miljardin dollarin ulkomaanvelan ja järjestänyt maailman parhaat olympialaiset. Ja onpa hän lisäksi vielä palauttanut Venäjälle Krimin!

Tässähän olisi jo ainekset yhden Verikirkon seinille. Toki toivon, ettei ystävällisen naapurimaamme presidenttiä ole odottamassa yhtä tyly kohtalo kuin hänen kaukaista edeltäjäänsä, mutta jotakin samaa on tässä Trubetskoin eulogiassa kuin Parlandin kirkon seinätauluissa.

Tarkoitan sitä, että vaikka suuri enemmistö venäläisistä on kiistatta hyötynyt Putinin kauden saavutuksista, ei tästä ole seurannut jakamatonta kiitollisuutta. Maininta Tšetšenian sodan lopettamisesta saattaa monelle tšetšeenille olla yhtä karvasta luettavaa kuin Verikirkon seinällä oleva mainita Puolan rauhoittamisesta on puolalaisille.

Krimin palauttaminen, joka on punainen vaate kaikille niille, jotka uskoivat uuden ajan koittaneen valtioiden välisissä suhteissa, on sangen ilmeisesti kaikkein suurin tyydytyksen aihe venäläisten enemmistölle. Siinä samalla heitä sykähdyttää se, että Länsi sai kunnolla nokilleen. Eihän tämä asia millään tavalla kuulunutkaan itäslaavilaisen perheen ulkopuolisille. Putinin suosio on nyt suurempi kuin koskaan.

Tämän suosion huipulta presidentin hallinnon on hyvä haastaa oppositiota, jonka sinnikäs rettelöinti alkoi jo käydä kiusalliseksi. –Länsi kuulemma uhkaa Venäjää sisäisillä vaikeuksilla Ukrainan takia. Viides kolonna aiotaan siis valjastaa isänmaata vastaan. Uskaltakootkin!

Putinin kausi ei suinkaan ole ollut niin täydellinen menestys kuin hänen kehujansa antavat ymmärtää. Venäjän kasvu ja vauraus on perustunut hiilivetyjen vientiin ja helppo raha on huumeen tavoin lykännyt talouden uudistuksia. Ehkäpä Venäjä talous onkin laman tai peräti perikadon partaalla?

Vanhan sanonnan mukaan Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin pelätään, mutta ei myöskään niin heikko kuin toivotaan.  Itse asiassa sen heikkoutta ei ole erityistä syytä toivoa, sillä juuri se saattaa olla naapurille vaarallisinta. Krimin tapahtumatkin on selitetty osoitukseksi heikon Venäjän halusta lisätä prestiisiään menestyksellisellä ja kansallisesti vetoavalla ulkopoliittisella operaatiolla.

En itse oikein usko sitä, että Krim olisi ollut Venäjän alkuperäisenä tavoitteena, eiköhän se todellinen päämäärä vain ollut Euraasian liitto, jonka tulevaisuus juuri Krimin takia lienee aika vaikea. Sitä paitsi hässäkkää Ukrainassa ei aloittanut Venäjä, vaan kansallismielinen ukrainalainen kanalja (ehkä suomeksi parhaiten monikossa).

Paradoksaalisesti joka tapauksessa Putin, joka komeasta ansioluettelostaan huolimatta sai kokea suosionsa kolmannella kaudella vain laskevan, pääsi yllättäen arvoon arvaamattomaan, kun Krim putosi hänen syliinsä. Kaikesta päätellen kansan syvät rivit ovat Venäjällä nyt sellaisessa kansallisessa hurmoksessa, ettei opposition kannata juuri ruveta avoimesti protestoimaan.

Venäjän romahduksen odottajat kiinnittävät nyt huomionsa pakotteisiin, jotka iskevät Venäjän muutoinkin taantuvaan talouteen, jos se ei ainakin pidättäydy aluelaajennuksista Ukrainassa. Venäläisen sanonnan mukaan kipeällä päällä on paha iskeä tervettä päätä. Nyt saattaa olla, että sekä Venäjällä että Euroopalla on päänsärkyä eikä yhteenotto niitä houkuttele. USA on asia erikseen, mutta Venäjän taloudelle sen merkitys on pieni.

Tässä en ryhdy pohtimaan petrodollareita ja niiden mahdollista korvaamista muilla valuutoilla, mistä on myös ainakin propagandatasolla puhuttu. Saattaa, saattaapa hyvinkin tämä Putinin kansansuosio tulla vielä kalliiksi Venäjälle, mutta saattaa se tulla yhtä kalliiksi sen rankaisijoillekin. Putin on jo ennen kriisiä ilmoittanut haluavansa rakentaa Siioninsa itään eikä länteen. Ehkäpä se vielä onnistuu.

Totalitaarinen demokratia

Älymystö vallassa.

 Pari pohdintaa J.L. Talmonin kirjan johdosta

Älymystö ryhmänä, ennen kuin sanaa alettiin käyttää, syntyi Länsi-Euroopassa, jossa yhteiskunnan kehityksen myötä tuli tarvetta ja tilaa uusille vapaiden ammattien harjoittajille, kirjailijoille, asianajajille, lääkäreille ja muille oman pätevyytensä varassa eläville henkilöille, joiden säätyasema saattoi olla alhainen. Yhä laajempi lukutaito, lehdistö ja poliittisen elämän kriisit loivat yleisen mielipiteen, jolle valistusfilosofian järkeisusko antoi omia sävyjään. Amerikan vallankumous ja vapaussota toimi taustana uusille pyrkimyksille ja tarinat jaloista villeistä alleviivasivat olevien olojen järjettömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea luonnottomuutta.

Ajatus ihanteellisen yhteiskunnan ja valtion, utopian luomisesta oli tietenkin tuttu jo antiikista, jossa sen oli esittänyt ennen muuta Platon. Hänellä oli ollut satunnaisia eurooppalaisia seuraajia renessanssista lähtien, mutta vasta Ranskan suuren vallankumouksen aikana puhkesi kukkaansa ajatus kansan tai tarkemmin sanoen älymystön johtamasta valtiosta, joka olisi täydellinen, siis täysin luonnon eli järjen mukainen.

J.L. Talmon on teoksessaan Totalitaarinen demokratia, alkuperä ja synty, tutkinut tätä järjen aikakauden ilmiötä, jolla oli erittäin suuri merkitys myöhemmän kehityksen kannalta niin Ranskassa kuin etenkin Venäjällä. Venäjän jälkeen sitä sai maistaa koko se osa maailmaa, johon Neuvostoliiton valta tavalla tai toisella ulottui.

Talmon arvioi kirjassaan, että se, mitä hän nimittää totalitaariseksi demokratiaksi eroaa liberaalista demokratiasta muun muassa siinä, että se katsoo maailmassa olevan yksi ainoa totuus, joka sulkee muut pois. Se olettaa myös, että on olemassa sopusointuinen ja täydellinen järjestys, jonka ihmiskunta lopulta saavuttaa. Tämä koulukunta tunnustaa myös vain yhden inhimillisen olemassaolon tason. Tämä taso on poliittinen ja sen piiriin kuuluu koko ihmisen elämä, sillä ihminen on yhteiskunnallinen olento ja myös hänen henkilökohtainen elämänsä on poliittista.

Kun uskonto 1700-luvulla oli jo menettänyt vaikutusvaltansa yhteiskunnan etummaisissa ryhmissä, oli sen tilalle tullut rationalismi, jonka tiedonihanteena oli abstrakti, mekaanisen determinismin hallitsema maailma, joka muistutti Newtonin paljastamaa taivaanmekaniikan harmoniaa.

 Mekaanisen tiedonihanteen mukaisesti rationalismi uskoi, että myös yhteiskunnassa ja politiikassa oli olemassa yksi ainoa kelvollinen järjestys, joka toteutuisi sitten kun yhteiskunnasta olisi poistettu kaikki sellaiset piirteet, jotka eivät olleet järjen ja hyödyn sanelemia. Tämän rinnalla empiirinen ihmisten käyttäytymisen ja mieltymysten havainnointi oli kovin vähäpätöistä ja merkityksetöntä puuhastelua, josta ei voinut kiinnostavia tuloksia odottaa.

Ainoa tunnustettu arvo oli sosiaalinen hyöty ja siihen sopeutumista tarkoitettiin puhuttaessa hyveestä, joka oli aikakauden suuri avainkäsite. Hyveen ei katsottu olevan ristiriidassa vapauden kanssa –eihän se voinut olla, mikäli yhteiskunta oli järjestetty yhtä järjenmukaisesti kuin planeettojen liikeradat olivat horjumattomia. Vasta katkera kokemus opetti useimmille, että tässä asiassa ei ollut sisäänrakennettua harmoniaa.

Koko Ranskan vallankumouksen isänä on usein esitetty Jean-Jacques Rousseau. Totalitaarisen demokratian kannalta hänen olennainen kontribuutionsa oli ajatus yhteistahdosta, volonté  général.

Rousseaun käsityksen mukaan yksilö oli vapaa vasta luovutettuaan tahtonsa yhteisölle. Pelkkää omaa erityistä tahtoaan noudattaessaan hän ei paradoksaalisesti ollut vapaa, joten individualismin oli väistyttävä kollektivismin tieltä ja ihmisen tultava osaksi suurempaa kokonaisuutta.

Suvereenin eli itsevaltiaan kansan yhteistahto oli kaiken muun yläpuolella. Kuitenkaan kansan enemmistön tahto ei vielä merkinnyt sen yhteistahtoa. Sellainen arvoasema kuului vasta kansan objektiiviselle tahdolle, johon irrationaalisten yksilöiden oli alistuttava ollakseen vapaita. Miten voitiin todistaa, että jokin asia oli yhteistahdon mukainen, jäi ”kirotuksi kysymykseksi”. Aivan ilmeisesti tässä asiassa oli hyveellisimmillä filosofeilla ja poliitikoilla, noilla intellektuelleilla avant le lettre, tärkeä roolinsa. Vain heihin voitiin luottaa ja siis myös piti luottaa.

Se, mikä näytti pakolta, saattoikin siis olla vapautta ja päinvastoin. Tämä oli paradoksi, jota oppimattomat ihmiset eivät yleensä jaksaneet sulattaa. Heidän mielestään vapaus oli pakon puuttumista, kun taas intellektuellien mielestä se oli välttämättömyyden tiedostamista. Välttämättömyys taas tarkoitti järjen ja siis luonnon mukaan elämistä. Järkeä puolestaan oli siunaantunut yksille enemmän kuin toisille.

Rousseau oli totalitaarisen demokratian suuri perustajaisä teorian tasolla, mutta käytännössä sitä yrittivät toteuttaa ennen muuta Maximilien Robespierre, Louis Antoine de Saint-Just ja Camille Desmoulins.

Kaikille näille yhteinen piirre oli heidän ylistetty hyveellisyytensä, joka siis oli myös yleensä kansalaisen, mutta erityisesti johtajan tärkein ominaisuus. Robespierreä nimitettiin ”lahjomattomaksi”. Häntä eivät ohjanneet henkilökohtaiset viehtymykset, vaan kylmä järki.

Hyve oli vastakohta sille, mitä vanhan komennon elättämät toisten niskoilla istuvat aristokraatit edustivat. ”Vapaus, pyhä vapaus! huudahti Saint-Just Talmonin mukaan, ”sinä et olisi paljonkaan arvoinen ihmisten keskuudessa, ellet toisi heille muuta kuin onnellisuutta, mutta sinä muistutat heitä heidän alkuperästään ja palautat heidät hyveeseen”.

Oli vain loogista, että jakobiinit päätyivät pystyttämään diktatuurin, sillä kyseessähän oli vapauden diktatuuri. Tämän objektiivista totuutta ja oikeudenmukaisuutta edustavan instituution vastustaminen oli tietenkin paheen ja tyrannian palvelemista. Kun Lyonin kaupunki nousi diktatuuria vastaan ja kannatti girondisteja, määräsi kansalliskonventti sen tuhottavaksi ja sinne pystytettäväksi taulun: ”Lyon nousi vapautta vastaan. Lyonia ei enää ole: ” Lyon fit la guerre à la liberté, Lyon n'est plus…”

Kaikille hyvän ruoan ystäville on tietenkin ilosanoma se, että kaupungin pyyhkäiseminen pois maan pinnalta ei ollut tuon ajan välineillä noin vain tehtävissä. Vapauden vihollisiakin teloitettiin vain noin kaksituhatta, mikä meistä nyt jostakin syystä tuntuu pieneltä. Merkittävää kuitenkin on, että vapauden ja oikeudenmukaisuuden intohimoiset puolustajat katsoivat jalon päämäärän edellyttävän säälimätöntä ankaruutta sen vihollisia kohtaan. Olihan asia –yleinen onnellisuus- mittaamattoman suuri ja oikeutti siis itse asiassa kaikki mahdolliset uhrit.

Felix Dzeržinski nostettiin aikoinaan Neuvostoliitossa pyhimyksen asemaan. Hänellä oli ja jokaisella tšekistillä ja muuallakin kansalaisella kuului olla hehkuva sydän, puhtaat kädet ja kylmä järki. Hän rankaisi ankarasti vallankumouksen vastustajia, koska objektiivinen totuus, oikeus ja kylmä järki niin vaativat.

Samalla hän kärsi ja oli siis tavallaan sijaiskärsijä, eräänlainen hyvin moderni Jeesus. Neuvostoliitossa oli pyöveli pyhimyksenä, huomautti Andrei Sinjavski sarkastisesti. Dzeržinski ei kuitenkaan ollut vasta Neuvostoliiton luomus. Hänen henkensä lienee aina ollut läsnä niissä koneissa, joita totalitaarisen utopian suunnittelijat ovat eri aikoina kehitelleet.

Robespierren mukaan hänen puolueensa halusi ”asettaa maassamme moraalin itsekkyyden sijaan… korvata kunnian rehellisyydellä, tottumuksen periaatteilla, hyvät tavat velvollisuuksilla, muodin tyrannian järjen vallalla, onnettomuuksien halveksunnan paheiden halveksunnalla, röyhkeyden ylpeydellä, turhamaisuuden sielun jaloudella, rahanahneuden mieltymyksellä kunniaan, hyvät seuranpitäjät hyvillä miehillä, juonittelun ansioilla, hienostelun nerokkuudella, lahjakkuuden totuudella… haluamme jalon, voimakkaan ja onnellisen kansan ystävällisen, kevytmielisen ja kurjan asemesta, toisin sanoen me haluamme kaikki tasavallan hyveet ja ihmeet kaikkien monarkian paheiden ja järjettömyyksien sijasta…”  (käännös Jaakko Lavanne).

Kaikki peritty, sovinnainen ja mukava oli siis tuleva uudeksi ja antava tilaa järjelle ja hyveelle. Tämä oli toki uutta Ranskassa, mutta ei aivan uutta historiassa. Näin idyllisen tilan Robespierre oli historiassa havainnut myös… muinaisessa Spartassa.

On itse asiassa tarpeetonta sanoa, että tuo muinaisen Spartan, Platonin Valtion ja Ranskan vallankumouksen hirmuvallan ajan poliittinen ihanne, joka Ranskan vallankumouksessa vielä kerran puhkesi kukkaan Babeufin salaliiton maksimalismissa, on perusidealtaan hätkähdyttävän samanlaista ”vapautta” ja ”veljeyttä” kuin se, mitä toteutettiin Neuvostoliitossa.

 Johann Wolfgang von Goethe ei tuntenut vielä Neuvostoliittoa, mutta hänellä oli jo tiedossaan aikakauden esikuvat, kun hän riimitteli: ”Willst du nicht mein Bruder sein/ schlag ich dir den Schädel ein…”  - ”jos ei veljeys miellytä/niin pääsi murskaan kivellä…”

Se, mitä tapahtui on yleistä tietoa, mutta sangen kiinnostavaa on, miten intellektuellit astuivat nyt näyttämölle ihmiskunnan vapahtajina. He tulivat tuomaan totuuden ja hyveen ilosanomaa irrationaalisena ja raakana pois heitetyn uskonnon tilalle.  Talmon kuvaa vakuuttavasti uuden papiston psykologiaa ja sen moraalisia ja älyllisiä dilemmoja uudessa sekulaarisessa maailmassa. Vuonna 1973 suomeksi ilmestynyt kirja oli aikoinaan liian ajankohtainen, sillä meillä älymystö oli silloin vasta samassa kehitysvaiheessa kuin se oli Ranskassa vuonna 1793.

Ei sielläkään ole taidettu sen jälkeen kehittyä, eipä silti.