Lurjusten turvapaikat

Lurjusten turvapaikat

Ikimuistoinen patriootti ja totuudenpuhuja Samuel Johnson lausui kerran, että patriotismi on lurjuksen viimeinen pakopaikka patriotism is the last refuge of a scoundrel.

Meillä patriotismi ei enää ole ollut muodissa herran aikoihin ja nationalismi on jo suorastaan demonisoitu, joten lurjukset ovat joutuneet hakemaan turvapaikkojaan muualta. Toki jonnekin voi aina ängetä ja löytyypä sellaisiakin tahoja, jotka riemuiten ottavat vastaan juuri pahimpia änkyröitä.

Psykoanalyytikko Erich Fromm kirjoitteli aikoinaan hyvin laajasti hyvän ja pahan problematiikasta. Toki psykoanalyysi oppijärjestelmänä on kokenut ansaitsemansa arvonlaskun, mutta Frommin kunniaksi on sanottava, ettei hän ihan kaikkea perustellut eri ruumiinaukkojen kiihottamisella. Ihmisen eksistentiaalinen ongelma oli hänen psykoanalyyttisen lahkonsa kulmakivi ja koko hänen sanomansa on mielestäni harvinaisen valoisa ja rationaalinen ollakseen syvyyspsykologin laatima.

Joka tapauksessa Fromm on vain yksi niistä monista, jotka ovat käsitelleet esimerkiksi pakoa vapaudesta (tästä kirja Escape from Freedom, suom. Vaarallinen vapaus). Yksinäisen joukon problematiikka on toki kiinnostanut kovin monia muitakin tutkijoita.

Joka tapauksessa, yksinäisyys vaivaa myös lurjuksia ja tuntuu siltä, että juuri heille on erityisen tärkeää päästä eroon vapaudesta ja siis vastuusta. Kun he sitten löytävät totalitaarisen aatteen, jota palvoessa aina välttämättä tekee kaiken oikein, on homma hoidossa. Erityisen tärkeää on, että kaikenlaiset törkeydet ja inhottavuudet muuttuvat jaloksi sankarillisuudeksi joutuessaan oikeaan kontekstiin. Niitähän lurjukset aina janoavat päästä tekemään.

Turha sanoakaan, että totalitaarisen kuplan aina aikanaan puhjetessa kaikkinainen pahanteko sitten näkyy juuri sellaisena kuin se itse asiassa aina oli ollutkin. Turvapaikat toimivat vain aikansa. Venäjällä tsaarin murhaajat nousivat bolševikkivallan aikana arvoon arvaamattomaan ja heille omistettiin koko joukko katuja, muun muassa Pietarin keskustassa. Nyt katujen nimet ovat muuttuneet. Miksipä juhlia niitä lurjuksia, joiden syytä oli, ettei Venäjä aikoinaan siirtynyt parlamentaariselle tielle? Sen sijaan se joutui käymään läpi sosialistisen helvetin, josta jo Dostojevski oli varoittanut. Venäjä maksoi ”valinnastaan” miljoonilla ihmishengillä eikä intelligentsijan vastuu tästä asiasta olut pieni.

Tsaarinmurhaajien psykologia on klassinen esimerkki totalitaarisesta ajattelusta, minuudesta luopumisesta ja kaiken moraalin nimenomaisesta hylkäämisestä sikäli kuin se ei palvele tiettyä päämäärää.

Muistettakoon, että tämän joukon aatteena oli anarkismi ja koko suuntauksen perustajiin kuulunut ja nytkin monen kunnioittama Bakunin kuului niihin, jotka peräti muotoilivat painettavaksi fanaattisen moraalittomuusoppinsa kaikkien lurjusten käyttöön.

Itse asiassa myös Frommia on syytä pitää anarkistina, mutta kuten patriotismin, myös anarkismin käsitteen alle mahtuu väkeä laidasta laitaan, ihanteellisista ja kunnioitettavista sankareista noihin mainittuihin lurjuksiin, jotka saavat kiksinsä kaikkinaisesta pahanteosta. Outoa toki on, että heitä suvaitaan ja jopa kaiketi omissa piireissään kunnioitetaan.

Jos ajatellaan vaikkapa tämän syksyn mielenosoituksia Suomessa, voidaan heti todeta, että väkivaltainen viha ja hyökkäävyys löytyy helpoiten juuri siitä joukosta, joka mainostaa humaanisuuttaan ja empatiakykyään ja loistaa tunteikkaalla myötätunnollaan, jonka tulkitsee tärkeäksi ja kaikkia muitakin velvoittavaksi poliittiseksi tosiasiaksi.

Se, ettei tunteista, niiden laadusta riippumatta, ole maahanmuuttopolitiikan kysymysten ratkaisemisessa sen enempää hyötyä kuin vaikkapa jätehuollon tai satamien rakentamisen alalla, ei säikähdytä asialleen omistautuneita. Jostakin saatu vakaumus oman asian kaikkihyvyydestä oikeuttaa kaiken muun ja järjen käyttö voidaan ja täytyykin lopettaa. Näinhän opettivat jo 1800-luvun narodovoltsit, joista voi lukea enemmän vaikkapa uudesta kirjastani Vladimir Suuresta Putiniin.

Historia osoittaa, että ideologialla aseistautuneet änkyrät ovat ryhmä, jonka kanssa keskusteltaessa on turha vedota logiikkaan aivan riippumatta siitä, että he määrittelevät itsensä ns. älymystöön kuuluviksi. He eivät voi edes periaatteessa tehdä myönnytyksiä vastapuolelle, sillä se murentaisi heidän maailmankatsomuksensa psykologisen perustan, joka on luonteeltaan totaalinen: kaikki tai ei mitään. Dikotomia, eikä dialogia, vallankumous tai kuolema. Mehän muistamme tämän 1970-luvulta.

Pitkä 1970-luku päättyi aikanaan ja lurjustelu paljastui siksi, mitä se olikin. Niin suurta vahinkoa, kuin mihin pyrittiin, ei onneksi syntynyt.

Täytyy vain toivoa, että nykyisetkin änkyrät voidaan hoitaa patoamispolitiikalla ja etteivät he onnistu kärjistämään poliittista ilmapiiriämme niin pahaksi, että demokratia vaarantuu. Järjen puhumisesta sille porukalle on tuskin hyötyä, mikä ei tarkoita, että se pitäisi lopettaa. Se voittaa sitten, kun aika on kypsä.

Liika on aina liikaa

Rajat ylittyvät

Helsingissä on jo noin kolmekymmentä aluetta, joissa maahanmuuttajien määrä ylittää kaksikymmentä prosenttia. Kehitys on ollut kansainvälisestikin katsoen erittäin nopeaa.

Toisin kuin aikaansa seuraava lukija voisi kuvitella, tämä ei ole pelkästään ilahduttavaa. Ainakin kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara oli Helsingin Sanomien lokakuussa julkaistun jutun mukaan hyvin huolestunut muutosvauhdista: kykenisikö suomalainen yhteiskunta sopeutumaan siihen.

Todettakoon, että asiaa koskeva Helsingin Sanomien juttu julkaistiin lokakuussa 2014 eikä nyt, jolloin maahanmuuttajien määrä on kasvamassa noista ajoista ehkäpä kymmenkertaiseksi.

Me Suomessa olemme tottuneet siihen, ettei ero ”hyvien” ja ”huonojen” asuinalueiden välillä ole jyrkkä. Mikäli joku haluaa maksaa Eiran merinäköalasta ja hänellä on siihen varaa, asia on voitu kuitata olankohautuksella. Toisaalta arvostetut henkilöt ovat myös aivan hyvin voineet asua vantaalaisessa lähiössä siitä mitenkään erityisesti leimautumatta ja vaaraan joutumatta. Sieltä on myös löytynyt lapsille aivan laadukas koulu.

 Itse asiassa Helsingin parhaisiin uusiin lähiöihin oli takavuosina tapana usein rakennuttaa joitakin kaupungin vuokrataloja, joissa esimerkiksi maahanmuuttajat saivat ihailla noita kalliita merinäköaloja käytännössä ilmaiseksi. Siis osallistumatta itse kustannuksiin. Mogadishu avenuen käsitteen tuntevat varmaan kaikki. Se sijaitsee aivan kaalliiden huipputalojen vieressä.

Tätä seikoittamisen strategiaa pidettiin meillä ylpeydenaiheena. Kaikkien alueiden tuli olla tasa-arvoisia ja nauttia esimerkiksi yhtä tasokkaasta ilmaisesta koulutuksesta. Välimatka amerikkalaisiin kaupunkeihin oli huimaava.

Mutta kuten asiantuntijat kertovat: rusinat on jo poimittu pullasta. Maahanmuuttajaväestön kasvaessa kasvavat myös ongelmat. Alivaltiosihteeri Tuomas Pöysti kertoo uudessa Kanava-lehdessä sitä, miten ongelmat näkyvät koulutuksessa. Sekä ensimmäisen että toisen polven maahanmuuttajien oppimistulokset peruskoulussa ovat heikkoja. Tulos pätee myös, kun sosioekonomiset erot on vakioitu ja sitä paitsi toisen polven muuttajataustaisilla ovat tulokset vielä huonompia kuin ensimmäisessä sukupolvessa.

Kuten kirjoittaja toteaa, tämä voi johtaa siihen, että syntyy suuri syrjäytyneiden luokka, johon kuuluu erityisen paljon maahanmuuttajien lapsia. He voivat muodostaa myös radikalisoitumiselle alttiin ryhmän. Samalla täytyy muistaa, ettei tilanne kaikilla maahanmuuttajaryhmillä ole samanlainen, osa menestyy yhtä hyvin kuin kantaväestö tai paremmin, mutta joidenkin ryhmien tulokset ovat siis heikkoja eivätkä osoita oireita paranemisesta. Tämä merkitsee huonoa ennustetta työuralla.

Vaikka maahanmuutto on tunnetusti rikkaus, on karu totuus se, että tiettyjen ryhmien osalta se merkitsee poikkeuksellisen suuria ongelmia. Lääkkeeksi niiden ratkaisemiseen tarjotaan tietenkin ”lisätukea ja räätälöityjä toimenpiteitä”. Muuten on nähtävissä, että saamme maksaa seurauksista maailman tappiin asti.

Mutta mikä takaa, että ongelmat ovat rahalla ratkaistavissa tai että ne yleensä ovat jollakin tavoin ratkaistavissa? Vanha ja viisas sanonta kuuluu, että ongelma ei ole suuri, jos sen voi rahalla hoitaa, mutta siitä ei nyt taida olla kysymys.

Ymmärtääkseni millään maalla ei ole tarjottavana esimerkkejä siitä, että voitaisiin välttää ne ongelmat, jotka syntyvät, kun riittävä määrä tietyistä kaukaisista kulttuureista lähtöisin olevia ihmisiä muuttaa eurooppalaiseen ympäristöön ja alkaa muodostaa omia enklaavejaan.

Me onnistuimme aluksi, tai siltä ainakin näytti. Niin kauan kuin muuttajaryhmien koko oli vain muutamia tuhansia tai alueellisesti muutamia prosentteja, ei heistä ollut ainakaan kovin suuria ongelmia. Sitä paitsi suurimmat muuttajaryhmät olivat meille kulttuurisesti läheisiä virolaisia ja venäläisiä, eikä myöskään itä-aasialaisten sopeutumisvaikeuksista liene kuultu mistään maasta.

Ongelmat ovat muualla ja ne tulevat juuri niistä maista, joista suurin osa maahanmuuttajia nyt tulee ja pyrkii tulemaan.

On ymmärrettävä, että Suomi on nyt täynnä ja maahanmuuton kriittinen raja on ylitetty ainakin tiettyjen alueiden ja tiettyjen ryhmien kohdalla. Noiden ryhmien yhteinen nimittäjä on islam. Se, että kongressihotelleissa ja kurssikeskuksissa ei enää ole vapaita huoneita, ei ole suurin ongelmamme. Olennaista on, että monin paikoin on syntynyt tai syntymässä kriittinen massa, jossa ongelmat alkavat kasvaa ja tuottaa uusia. Kouluttamattomuus tuottaa toisen luokan kansalaisia. Näin syntyy perinnöllinen alaluokka, joka alueellisesti keskittyneenä alkaa irrota ympäristöstään ja suosii rikollisuutta.

Nyt on kiire estää sellaisten ongelmien syntyminen, jotka uhkaavat tulevaisuuttamme tasa-arvoisena sosiaalivaltiona. Alaluokkaiset no go-alueet, jotka elävät omina enklaaveinaan valtakulttuurista irrallaan, eivät kuulu tähän maahan. Jos ne kerran pääsevät syntymään, on niiden integroiminen yhteiskuntaan luultavasti toivoton tehtävä. Saattaa olla, että olemme jo myöhässä, mutta sitäkin suuremmalla syyllä on toimittava kiireesti, etteivät vahingot kasva vielä suuremmiksi.

Uunilohi

Uunilohen salaisuudet

Takuuvarman kulinaarisen elämyksen tarjoaa uunilohi. Tässä tapauksessa tarvitaan oikea lohi eikä siihen riitä ns. kirjolohi eli forelli, joka sinänsä on kelpo kala ja sopii mainiosti vaikkapa graaviin. Lohi kuitenkin on rasvaisempi ja rasvaahan ihminen tarvitsee, ainakin jos ahkerasti liikkuu, kuten pitäisi.

Kuten kaikki parhaat herkut, valmistus on aivan simppeliä eikä vaadi mitään poppakonsteja. Otetaan lohifilee, joka mielellään saa olla suhteellisen ohut ja puristetaan sen päälle sitruunamehua. Ripotellaan sitten sitruunapippuria ja hienoksi hakattua tilliä. Mainittakoon, että tillin on oltava sitä tuoksuvaa ja maistuvaa sorttia, jota kaupoissa on vain silloin tällöin. Sitä ei missään tapauksessa voi korvata sillä ruukkukasvilla, jota petolliset kauppiaan myyvät samalla nimellä ja joka ei tuoksu miltään ja maistuu ruoholta. Tillin rooli on tässä kokonaisuudessa jopa olennaisen tärkeä.

Maun mukaan voi panna jo tässä vaiheessa suolaakin, vaikka sitä kyllä pitäisi olla myös hyvässä sitruunapippurissa. Suolan voi kyllä lisätä myös jälkeenpäin, tärkeintä on, ettei asia pääse unohtumaan. Joka tapauksessa, sen jälkeen hölvätään filee paksulla kerroksella rasvaista suomalaista smetanaa (35%) ja pannaan se hyvin kuumaan uuniin (225 astetta). Kuumuus on tärkeää ja kala saa mielellään hiukkasen reunoilta kärähtää. Kypsytys esim. 175 asteessa tuo aivan erilaisen tuloksen.

Ellei filee ole liian paksu, se kypsyy noin 20 minuutissa. Jos se on paksumpi ja jos räättiä varioidaan esimerkiksi pistämällä fileen päälle toinen filee, saatetaan tarvita pitempääkin kypsytystä, mutta ei liian pitkää, ideana on kova kuumuus ja käsittelyn nopeus.

Joskus olen pannut toiseksi fileeksi nieriää, joka on hyvin pehmoinen kala ja paistettava nopeasti. Hyvää tuli.

Huumaavia tuoksuja syöksevä ja rasvasta tirisevä kala tarjoillaan sitten hyvälaatuisten keitettyjen perunoiden kera. Kaikki konstailu on tässä pahasta. Ranskalaiset, Hasselbackan perunat, lohkoperunat ym. olisivat nimenomaan tämän herkun rinnalla kauhistus, kuin hajuvesi lihapullien seurassa.

Sitä paitsi kalan ja keitetyn perunan kanssa maistuu erinomaiselta hyvä voi, jota lisätään mielellään kohtuullisesti, mutta ellei ihminen ei voi heikkouttaan vastustaa, niin sitten runsaammin.

Kuten sanottu, resepti on miltei idioottivarma. Siitä huolimatta olen kuullut esim. moskovalaisten valitelleen, etteivät he onnistuneet kotona tekemään samanlaista herkkua. Joskus olen itsekin onnistunut saamaan aikaan melko jonninjoutavaa pöperöä juuri noista yllämainituista aineksista.

Luulen, että syyn täytyy olla raaka-aineessa. Mikäli norjalainen lohi matkustaa ruokapöytäämme viikkokaupalla, olkoonkin että suojakaasussa, se näyttää paistamisen jälkeen olevan milteipä hajoamistilassa ja mieleen tulee, että vainaja olisi ollut mieluummin haudattava kuin tuotava keittiöön.

Myös vuodenajalla näyttäisi olevan merkitystä. Jostakin syystä kalaherkut ja valkoviini maistuvat erityisen hyviltä nimenomaan kesällä ja mieluimmin rauhallisella terassilla tai veneen peräkannella. Kalan osalta asia selittynee sillä, että se silloin elää elämänsä riemullista ja aktiivista vaihetta ja talvella enemminkin jurottaa ja odottelee seuraavaa kesää. Ehkäpä asia koskee myös ihmisen ja valkoviinin suhdetta? Samaa se viini joka tapauksessa on talvellakin, mutta vasta kesällä se maistuu.

Mutta paljon on selittämätöntä tässä maailmassa. Miksi sama ruoka maistuu aivan toiselta eri ympäristössä? Miksi pelkästään sama tasalaatuinen olut voi tuottaa lukemattoman määrän erilaisia makukokemuksia?

Kuka vielä muistaa Tuborgin tanskalaisen mainoksen ajoilta ennen poliittista korrektiutta:

"Du Perikles - Ka' du sige mig - hvornaar smager en Tuborg bedst?"

”Hvergang!”

Selitykseksi mainittakoon, että kyseessä oli siis kahden puliukon keskustelu, jossa kelpo Perikles antoi panimoyhtiötä miellyttävän, joskin kulinarismin kannalta epätyydyttävän vastauksen: olut maistui mukamas joka kerta parhaalta. Vastaus oli hiukan huvittava siksi, että se selvästikin soti keskimääräisen oluenystävän elämänkokemusta vastaan. Mutta tämä on jo toinen juttu, kuten Kipling aikoinaan sanoi.