Uunilohi

Uunilohen salaisuudet

Takuuvarman kulinaarisen elämyksen tarjoaa uunilohi. Tässä tapauksessa tarvitaan oikea lohi eikä siihen riitä ns. kirjolohi eli forelli, joka sinänsä on kelpo kala ja sopii mainiosti vaikkapa graaviin. Lohi kuitenkin on rasvaisempi ja rasvaahan ihminen tarvitsee, ainakin jos ahkerasti liikkuu, kuten pitäisi.

Kuten kaikki parhaat herkut, valmistus on aivan simppeliä eikä vaadi mitään poppakonsteja. Otetaan lohifilee, joka mielellään saa olla suhteellisen ohut ja puristetaan sen päälle sitruunamehua. Ripotellaan sitten sitruunapippuria ja hienoksi hakattua tilliä. Mainittakoon, että tillin on oltava sitä tuoksuvaa ja maistuvaa sorttia, jota kaupoissa on vain silloin tällöin. Sitä ei missään tapauksessa voi korvata sillä ruukkukasvilla, jota petolliset kauppiaan myyvät samalla nimellä ja joka ei tuoksu miltään ja maistuu ruoholta. Tillin rooli on tässä kokonaisuudessa jopa olennaisen tärkeä.

Maun mukaan voi panna jo tässä vaiheessa suolaakin, vaikka sitä kyllä pitäisi olla myös hyvässä sitruunapippurissa. Suolan voi kyllä lisätä myös jälkeenpäin, tärkeintä on, ettei asia pääse unohtumaan. Joka tapauksessa, sen jälkeen hölvätään filee paksulla kerroksella rasvaista suomalaista smetanaa (35%) ja pannaan se hyvin kuumaan uuniin (225 astetta). Kuumuus on tärkeää ja kala saa mielellään hiukkasen reunoilta kärähtää. Kypsytys esim. 175 asteessa tuo aivan erilaisen tuloksen.

Ellei filee ole liian paksu, se kypsyy noin 20 minuutissa. Jos se on paksumpi ja jos räättiä varioidaan esimerkiksi pistämällä fileen päälle toinen filee, saatetaan tarvita pitempääkin kypsytystä, mutta ei liian pitkää, ideana on kova kuumuus ja käsittelyn nopeus.

Joskus olen pannut toiseksi fileeksi nieriää, joka on hyvin pehmoinen kala ja paistettava nopeasti. Hyvää tuli.

Huumaavia tuoksuja syöksevä ja rasvasta tirisevä kala tarjoillaan sitten hyvälaatuisten keitettyjen perunoiden kera. Kaikki konstailu on tässä pahasta. Ranskalaiset, Hasselbackan perunat, lohkoperunat ym. olisivat nimenomaan tämän herkun rinnalla kauhistus, kuin hajuvesi lihapullien seurassa.

Sitä paitsi kalan ja keitetyn perunan kanssa maistuu erinomaiselta hyvä voi, jota lisätään mielellään kohtuullisesti, mutta ellei ihminen ei voi heikkouttaan vastustaa, niin sitten runsaammin.

Kuten sanottu, resepti on miltei idioottivarma. Siitä huolimatta olen kuullut esim. moskovalaisten valitelleen, etteivät he onnistuneet kotona tekemään samanlaista herkkua. Joskus olen itsekin onnistunut saamaan aikaan melko jonninjoutavaa pöperöä juuri noista yllämainituista aineksista.

Luulen, että syyn täytyy olla raaka-aineessa. Mikäli norjalainen lohi matkustaa ruokapöytäämme viikkokaupalla, olkoonkin että suojakaasussa, se näyttää paistamisen jälkeen olevan milteipä hajoamistilassa ja mieleen tulee, että vainaja olisi ollut mieluummin haudattava kuin tuotava keittiöön.

Myös vuodenajalla näyttäisi olevan merkitystä. Jostakin syystä kalaherkut ja valkoviini maistuvat erityisen hyviltä nimenomaan kesällä ja mieluimmin rauhallisella terassilla tai veneen peräkannella. Kalan osalta asia selittynee sillä, että se silloin elää elämänsä riemullista ja aktiivista vaihetta ja talvella enemminkin jurottaa ja odottelee seuraavaa kesää. Ehkäpä asia koskee myös ihmisen ja valkoviinin suhdetta? Samaa se viini joka tapauksessa on talvellakin, mutta vasta kesällä se maistuu.

Mutta paljon on selittämätöntä tässä maailmassa. Miksi sama ruoka maistuu aivan toiselta eri ympäristössä? Miksi pelkästään sama tasalaatuinen olut voi tuottaa lukemattoman määrän erilaisia makukokemuksia?

Kuka vielä muistaa Tuborgin tanskalaisen mainoksen ajoilta ennen poliittista korrektiutta:

"Du Perikles - Ka' du sige mig - hvornaar smager en Tuborg bedst?"

”Hvergang!”

Selitykseksi mainittakoon, että kyseessä oli siis kahden puliukon keskustelu, jossa kelpo Perikles antoi panimoyhtiötä miellyttävän, joskin kulinarismin kannalta epätyydyttävän vastauksen: olut maistui mukamas joka kerta parhaalta. Vastaus oli hiukan huvittava siksi, että se selvästikin soti keskimääräisen oluenystävän elämänkokemusta vastaan. Mutta tämä on jo toinen juttu, kuten Kipling aikoinaan sanoi.