Shop til you drop

Shop til you drop

Fiksut ihmiset täyttävät taas myymälät ja hallit ja mättävät kärrynsä täyteen tavaralla. Nythän sitä saa edullisesti ja jopa halvalla ja tyhmähän se on, joka maksaa liikaa.

Tässä lyhyesti terveen järjen puolustuspuhe niiden puolesta, jotka ahtautuvat tavaraa haalimaan näinä osta ja säästä –päivinä. He käyttäytyvät, kuten rationaalisen kuluttajan odotetaan käyttäytyvän, eikä turhaan odotetakaan. Paitsi että eivät nyt ihan niin rationaalisia ole.

Konsumerismi, jolla tarkoitetaan, muun ohessa uskoa siihen, että kuluttaminen sinänsä on hyvä asia ja sopii mainiosti ihmisen elämänsisällöksi, ei ole vanha asia. Sen iästä on liikkeellä ristiriitaisia näkemyksiä ja jotkut haluavat ymmärrettävästi aloittaa sen historian jo muinaisajoista tai vähintään Raamatun ajoista tai Rooman valtakunnan päivistä. Kukapa ei muistaisi pöyhkeilevää homo novusta, Trimalchiota ja monia muita rappeutuneita roomalaisia sun muita sybariitteja, joita on jo ammoisista ajoista ollut keskuudessamme.

Mutta konsumerismi suoranaisena ideologiana on tuskin niin vanhaa perua. Niall Ferguson puhuu siitä yhtenä läntisen sivilisaation innovaationa, killer app, joka on osaltaan tehnyt meistä maailman johtajia, toistaiseksi. Colin Campbell uskoo, että sellaisen ideologian syntyyn tarvittiin moraalinen vallankumous, jonka syntymiseen utilitarismilla ja siis myös sen kehittäjillä, Benthamilla ja Millillä oli erityiset ansionsa.

Kun katsoo, millä helppoudella konsumerismin ideologia on kaikkialla omaksuttu, voi hieman epäillä sen merkitystä ainakaan intellektuaalisena saavutuksena. Tosiasia kuitenkin on, että loputonta kulutusta kulutuksen vuoksi on liki aina ja kaikkialla paheksuttu. Rikkautta on toki voitu kerätä, mikäli siihen on ollut mahdollisuuksia ja katovuosien takia varastojen kartuttaminen on aina ollut myös talonpojille rationaalista ja on yhä vieläkin, mutta se onkin jo toinen juttu.

Joka tapauksessa perinteinen talonpoikaisyhteiskunta meilläkin paheksui tarpeetonta kulutusta, jota myös muut säädyt pitivät talonpoikien kohdalla syntinä. Kahvin ja sokerin kaltaiset tuonti- ja ostotavarat heikensivät maan finansseja, velkaannuttivat orjansa ja matkaansaattoivat sitten lamakauden, kuten 1870-luvun lopulla taas kerran saatiin kokea. Eipä kestänyt nälkävuosien oppi kauan kansan muistissa, paheksuivat papiston edustajat ja muut vakavamieliset ihmiset maailman menoa.

Mutta silloin olikin talonpoikaiston vanha elämäntapa revennyt liitoksistaan. Kaupat tarjosivat senkin seitsemää sorttia viiniä ja viinoja, Smyrnan rusinoita, Islannin silliä, sardiineja, tupakkaa ja piru ties mitä. Talonpojan ei tarvinnut kuin nimi pyöräyttää paperiin, niin jo tuli tuohta lompakon täydeltä ja yhtiön miehet veivät vastineeksi vain itsestään kasvaneita runkoja pois metsästä mätänemästä.

Niinpä nähtiin silloin uudenlaista nuorisoa ja vähän vanhempiakin isäntiä patsastelemassa peukalot liivin reijissä ja karauttelemassa linjaalirattailla kevarista toiseen juoksijahevosillaan. Kun puku oli vapriikkiverkaa ja suussa hopeapislaakinen syöskumipiippu, niin ei itse miehestä enää ollut väliä, olipa tuo mikä tahansa. Näin moitiskelivat moralistit ja kylän tytöt taisivat useinkin todistaa, että he olivat oikeassa. Kerskakulutus toimi pätevänä signaalina myös avioliittomarkkinoilla.

Siirtyminen vaihdantatalouteen merkitsi epäilemättä talonpoikaisyhteisössä moraalista vallankumousta. Säätyläisten piirissä ostokomeuksilla koreilu oli tietenkin vanhaa perua. Everstiluutnantti von Fieandt, jonka Runeberg kertoo olleen talonpoikaisesti puettu, oli jo omassa joukossaan kummajainen:

Nu så hör, hur han såg ut:
Klädd han gick i grå syrtut,
Den var sydd på hemloftskullen
Och av egna får var ullen.
Överst på hans hjässa satt,
Sliten blank, hans faders hatt,
Ärvd vid Villmanstrand på näset,
Där hans farfar bet i gräset.
Lägg därtill i vintertid
Fårskinnspäls, helt kort, men vid,
Becksömsstövlor sist på foten,
Sådan red han framför roten.
Hjälte var han ej just så,
Att han nu dugt ses uppå;
Andra tider, andra seder,
Fieandt bar för djupt sin heder;

Ja suomeksihan se on esimerkiksi näin:

Entä näkö: asunaan

harmaa haaratakki vaan,

tehty kotikankahista,

villat kotilampahista.

Taaton lakki laellaan

kiilsi pitkää pitoaan:

tälle jäi, kun Lappeen nurmeen

taatontaatto vuoti hurmeen.

Lyhyt, väljä talvisäin

tuohon lammasturkki--näin,

pikisauma-saappahassa

ruodun eess' on satulassa.

Eip' ois urhon näköinen

kansan nähdä nykyisen;

aika toinen, toinen tunto,

syvemmällä piili kunto.

1800-luvun toisella puoliskolla aika oli koko yhteiskunnassa muuttunut ja muutos sen kuin jatkui.

Omassa suvussani kiertää uskottavalta kuulostava tarina, jonka mukaan vanha patriarkka satakunta vuotta sitten kiteytti kaikille noudatettavaksi kultaisen säännön: ”Älä osta sitä, mikä tuntuu tarpeelliselta, vaan ainoastaan sitä, mitä ilman et missään tapauksessa voi olla!”

Tästä ei etenkään naisväki pitänyt lainkaan ja sillä lieneekin myös laajemmin merkittävät ansiot siinä, että luontaistaloudesta siirryttiin vaihdantatalouteen ja varallisuuden lisääntyessä sitten aikanaan yhä syvemmälle konsumerismiin. Siitä tuli viimein se sisältö ja kansalaisuskonto, joka tätä maailmaa vielä pystyssä pitää, kun muu ideologia on liian vaikeana, vaikeatajuisena ja tarpeettomana hiipunut.

Normaali etiikka, se jota ei itse Jumalakaan voi uhmata, kuten tiedämme, sanoi kaikille kerran, että moraalisesti arvokas ja ansioitunut on se, joka mahdollistaa muiden hyvinvoinnin. Se, joka elää itse kieltäymyksessä, mutta työllään saa aikaan ne herkut, jotka sitten vielä kantaa rikkaan pöytään, on todellinen sankari. Itse asiassa juuri hän on se moraalinen jättiläinen, jolle nuo hänen valmistamansa hyvyydet itse asiassa kuuluvat. Marx ja Engels eivät olleet mitään suuria ajattelijoita sen johdosta, että tätä julistivat. Sehän oli normaalin moraalitunnon sanelema johtopäätös.

Sankareita olivat siis he, jotka tuottivat ja samalla kieltäytyivät välittömistä palkinnoista, jotka sitten riiston takia jäivät loputakin heiltä saamatta. Kelmejä ja hunsvotteja olivat ne, jotka elivät työtätekevien kustannuksella ja mässäsivät korkotuloillaan mitään hyödyllistä toimittamatta. Kaiken kukkuraksi porvariston ideologit kehtasivat väittää, että kapitalistin nauttima korko oli palkkiota välittömän tyydytyksen lykkäämisestä. Näkihän sokea reettakin, kuka sitä lykkäsi ja kuka ei.

Mutta ajat muuttuivat ja 1900-luvun viimeisillä vuosikymmenillä saavuttiin jo tilanteeseen, jossa työläinen täällä vauraassa Pohjolassa ei suinkaan enää ollut se riistetty ja askeesiin pakotettu marttyyri, jollaiseksi hänet oli syystäkin kuvattu Marxin ja Engelsin teoksissa ja vieläpä niin myöhään kuin tämän vuosisadan puolivälin jälkeen kyhätyssä kommunistisessa propagandassa. Työläinen oli viimeistään jo 1970-luvulla meilläkin hyvin integroitu konsumerismin palvelukseen ja nautti sen siunauksista täysin rinnoin. Kommunististen maiden propaganda, jossa työläistä ylistettiin, mutta ei kyetty tarjoamaan hänelle kilpailukykyistä materiaalista vaihtoehtoa, ei vakuuttanut enää kovin monia niistäkään, jotka vappuna kävivät marssimassa näyttääkseen porvarille kaapin paikan.

Konsumerismin tarina Venäjällä on oma ja erityisen kiinnostava lukunsa länsimaiden historiassa, mutta san selostaminen on pakko jättää eri yhteyteen. Tärkeää joka tapauksessa on muistaa, että myös länsimaissa tapahtui moraalinen vallankumous, jossa tuottajan sijasta sankariksi nostettiin kuluttaja, tuo entinen syntipukki ja sylkykuppi.

Tuon vallankumouksen tarkka ajoittaminen ei ole helppo tehtävä, mutta minun sukupolveni eläessä se on Suomen osalta tapahtunut. Sotien jälkeen kunniassa oli työ ja mieluimmin kova työ. Sen arvostaminen oli itsestäänselvyys ja sen tuloksia pidettiin enemmän tai vähemmän koko yhteisölle koituvana siunauksena. Metsässä ja pelloilla oli loputtomasti miehen vastusta. Peltoa raivattiin primitiivisillä konsteilla, joissa tarvittiin raakaa lihasvoimaa. Mutta työ palkitsi tekijänsä.

Muuan moraalisen vallankumouksen huipentuma tapahtui, kun valtio alkoi maksaa pellonvarauskorvauksia. Sotasukupolven aherrus leimattiinkin tarpeettomaksi ja jopa vahingolliseksi äherrykseksi, jonka tuottamat voi- ym. vuoret jouduttiin kalliilla dumppaamaan ulkomaille. Sen sijaan valtio päätti maksaa laiskottelusta. Se oli uusissa oloissa loogista, mutta normaalin perinteisen moraalin ja maailmankatsomuksen kannalta luonnotonta.

Tämä tapahtui samaan aikaan, kun suuret ikäluokat kaikessa neitseellisessä naiiviudessaan astuivat yhteiskunnan näyttämölle ja aloittivat meilläkin suuren läntisen kulttuurivallankumouksen. Suuri muutto, uskonnon hiipuminen ja massakulutuksen uusi hyökyaalto pyyhkäisivät yli maan kuin tsunami, joka hävitti loputkin siitä perinteisestä talonpoikaisyhteiskunnasta, jossa oli asunut käsitys riittävästä tuotannosta ja kulutuksesta, joka siis ei pyrkinyt rajattomaan kasvuun, vaan tyytyi järkevään kohtuullisuuteen mahdollisuuksiensa rajoissa.

Uusi sankari on nyt kuluttaja, ainakin monen muotifilosofin mielestä. Zygmunt Bauman on esittänyt, että kunnon postmoderni kuluttaja on kaiken kukkuraksi jonkinlainen kaikesta irrallaan oleva nomadi, joka karttaa myös omaisuuden hankkimista. Omaisuushan merkitsee myös vastuuta ja velvollisuuksia. Itsensä tuotteistava konsumeristi sen sijaan karttaa sellaisia asioita kuin ruttoa ja haalii vain kertakäyttöisiä nautintoja.

Koska otan Aristoteleen vakavasti, en ota Baumania ihan vakavasti. Ilmeistä kuitenkin on, että meidän aikanamme monet vähintäänkin haluavat esittää ja ehkä ihan aidosti kokevatkin kuluttajan jonkinlaisena sankarina, jonka suuri aktiivisuus on välttämätöntä talouden kukoistukselle, mikä taas on välttämätöntä jostakin muusta syystä. Kaiken pysäyttävä lama joka tapauksessa näyttää monelle olevan uhkakuvista hirvein ja varmasti myös tuo mukanaan paljon onnettomuutta. Talouden kiristyspolitiikka ja toiselta aikakaudelta peritys instituutiot ruokkivat kierrettä tehokkaasti.

Mutta milloin me oikeastaan tähän tilanteeseen tulimme? Milloin kadunmies alkoi ymmärtää, ettei tuotanto ole mitään erityisen arvokasta ja että loputtomien hyödykkeiden kuluttaminen on myös kunniakas ja tarpeellinen urakka, joka jonkun on tehtävä, mitä tehokkaammin, sitä parempi?

Mieleeni tulee ainakin vuosi 2001, jolloin joku arvovaltainen amerikkalainen taho, en nyt muista mikä, julisti uutta kansalaisvelvollisuutta: ”Keep flying, keep buying!” WTC:n iskut eivät saneet lamauttaa Amerikkaa, joka odotti, että joka mies tekisi velvollisuutensa ja tietysti etenkin naiset, joiden käsissä nyt aivan erityisesti olivat onnen avaimet kulutuksen etujoukkona. Heihin olemme aina voineet luottaa synkkinäkin aikoina ja jos nyt vaikkapa kangasta tuotetaan joskus liikaa, he kyllä vaihtavat pitkiin hameisiin kun käsky käy. Mukinoita emme kuule tältä sankarjoukolta koskaan.

Melkoisen matkan tuotannosta kulutukseen olemme me täällä synkässä Sariolassa taittaneet nykyisten suurten ikäluokkien elinaikana eli siis yhden sukupolven elinaikana. Historiallisesti ehkä kaikkein dramaattisin kehitys mahtuu yhden historiallisen sukupolven mittaiseen ajanjaksoon eli suunnilleen vuosiin 1970-2000. Tästäpä sitten jatketaan kukapa tietää minne. Vanha kansansatu kertoo, miten kettu oli joutunut hampaistaan kiinni hirven sarviin (tai johonkin vastaavaan) ja kun tämä lähti laukkaamaan, joutui se menemään mukana hurjassa kyydissä. Kun juostiin jäniksen ohi, tämä kysyi, minne repolainen mahtoi olla matkalla. Tämä vastasi suunnilleen näin:

”Jumala tiesi, Jussi kulta,

minne tässä vietänehen,

kunne kuljetettanehen.

Ennenpä sarvet katkeaapi,

ennen kuin hammas lohkeaapi!”

Sama se on tilanne meilläkin. Vain vauhdista tiedämme, että se on kovaa ollut ja on yhä.

Maallikkosaarnaajan etydejä halullisille

  Jeesustelun kysymyksiä

Nasaretilainen Jeesus, jota aikaansa seuraavat älyköt ehdottomasti nykyään haluavat kutsua jollakin vähemmän rahvaanomaisella nimellä (Jeshua, Jussuf ym.), on hyvin kiintoisa hahmo. Normaalin järjen mukaan henkilön historiallisuudesta ei ole mitään epäilystä, vaikka ei olekaan selvitettävissä, mitkä tarinat ovat aitoperäisimpiä ja millaisia ihmeitä mies teki. Selvää on, että hän ainakin kykeni kansaa hämmästyttämään, mikä nyt ei tosin ole ihan ainutlaatuista saati ainutkertaista.

Tyhmimmät Jeesuksen vähättelijät yleensä tunnistaa siitä, että he epäilevät esimerkiksi hänen neitseellistä syntymäänsä. Ikään kuin ihme, partenogeneesi olisi tässä kohtaa jotenkin erityisen kummallista. Paljon kummallisempaa olisi, mikäli näin merkittävän henkilön katsottaisiin saaneen alkunsa aivan normaalilla tavalla.

Eivät ihmeet ole mitään erityisen suuria harvinaisuuksia. Itse asiassa juuri niiden tavaton tavallisuus estää meitä niitä havaitsemasta. Mainittakoon tässä vielä varmuuden vuoksi ja ikään kuin selityksenä, että vain naiivit ihmiset pitävät jonkin asian harvinaisuutta todisteena sen luonteesta ihmeenä.

Joka tapauksessa Jeesus näyttää olleen melkoinen maksimalisti ja koleerikko, joka aina silloin tällöin hairahtui harkitsemattomaan käytökseen. Ajatelkaamme nyt vaikka rahanvaihtajien pöytien kaatamista ja heilumista ruoskan kanssa temppelissä. Voidaan vain kuvitella, millainen sekasorto ja yleinen retuuttaminen syntyi siitä, kun rahanvaihtajat sitten yrittivät löytää temppelin lattialta omansa. Myös sikalauman säikyttäminen alas jyrkänteeltä lienee herättänyt ansaittua suuttumusta. Eikö riivaajia olisi voinut ajaa suoraan helvettiin ilman tuota tihutyötä?

Samaan aikaan mies saarnasi yleistä lähimmäisenrakkautta ja julisti lähimmäisiksi kenet tahansa, velvoittaviin sukusiteisiin katsomatta. Itse asiassa hän jopa kehotti katkaisemaan kaikki siteet, jotta maankiertäjän elämää ei mikään häiritsisi. Miekan hän sanoikin jopa tuovansa ihmisten keskuuteen eikä rauhaa. Riidanhaastajalta hän vaikuttaa eikä vaikenevalta hissukalta.

Suvaitsevaisuus ei siis kuulunut Jeesuksen perusominaisuuksiin. Pyhä suuttumus, indignaatio sai hänet valtaansa, kun hän seurasi sitä, miten synti ja itsetyytyväinen petos kukoistivat ja miten tekopyhät fariseukset kehuivat itseään ja nostivat egoaan publikaanien kustannuksella, vaikka jälkimmäiset itse asiassa vain hoitivat virkaansa, joka oli kaikkien kannalta välttämätön.

Jeesus puolusti porttoa ja pelasti hänet kivittämiseltä, mutta ei tunnu siltä, että hän tarkoitti erityisesti nostaa tuon ammatin yhteiskunnallista arvostusta, ei se ainakaan ollut pääpointti tuolloin vanhakantaisen perheen aikana. Hänen kohteenaan lienee pikemmin ollut se kaksinaamaisuus, jota kivittäjät edustivat. Ensin käydään asioimassa ja sitten huudetaan tuomiota palvelun tarjoajalle. Se oli häpeämättömyyttä, jos mikä.

Ehkä tämä rehellisyyden vaatimus oli yleensäkin Jeesuksen keskeinen sanoma? Jeesus näyttää olleen poikkeuksellisen suvaitsematon persoona, mutta hänen hyökkäävyytensä kohdistui itse asian ytimeen, täysin piittaamatta siitä, mikä yhteisön silmissä oli hyväksyttävää ja mikä ei.

Kristityt, jotka siis pyrkivät seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä ja opetusta, hyväksyivät joukkoonsa kaikki, jotka jakoivat samat perusarvot. Juutalaisuus tai kreikkalaisuus, ympärileikkaus ja muut tabut olivat tässä toissijaisia ja itse asiassa vailla merkitystä. Mutta eihän tämä tarkoittanut sitä, ettei millään ollut mitään väliä. Jeesuksen edustamat arvot oli tunnustettava tai sitten pysyttävä poissa yhteisöstä.

Toki kristillisyys puhui aivan keskeisesti armon merkityksestä. Armo saattoi tulla kenen tahansa osaksi ilman hänen omaa ansiotaan, mutta eihän se sitä tarkoittanut, että kaikki synti hyväksyttiin ilman muuta ja että taivas tuli kaikille kuin manulle illallinen. Päinvastoin, lakia ei kumottu vaan se vahvistettiin. Armahtaminen oli eräänlainen ihme, jota ei saatu omilla ansioilla. Ei se ollut mikään luovuttamaton ihmisoikeus.

Kuten Lenin jankutti aina edustavansa oikeaa ja väärentämätöntä marxilaisuutta, niin monet nykyäänkin haluavat edustaa oikeata ja väärentämätöntä kristillisyyttä. Molemmissa tapauksissa on mahdollista tulkita sanomaa siten, että se tuottaa pelkkää tuhoa. Mikäli seuraamme Jeesusta Tolstoin hengessä ja kiellämme valtiolta kaiken oikeuden hallita yksilöitä, päädymme sietämättömään anarkiaan ja sekoitamme kaiken tolkullisen talouselämän. Marxin avulla pääsemme aivan samaan tulokseen ja siksi molempia onkin ajan mittaan aina sovellettu tarkoituksenmukaisesti ja ajan vaatimukset huomioiden. Tällä hetkellä molemmat näyttävät kärsineen haaksirikon.

Jos Jeesuksesta tehdään esikuva kaiken mahdollisen suvaitsemisessa ja hänen nimissään heittäydytään maailman kynnysmatoksi, muuttuu rappio pikaisesti tuhoksi. Mikäli sen sijaan pikemmin muistetaan hänen selkeinä, rationaalisina hetkinään edustamaa selväjärkisyyttä, annetaan keisarille, mikä keisarin on, eli siis raha, mutta ei sielua.

Valtio, joka ei ole Jumalasta, vaan keisarista, vaatii siis oman kunnioituksensa. Tämä tarkoittaa sitä, että kristityn on periaatteessa hyväksyttävä valtion oikeutetut vaatimukset ja ettei myöskään kirkolla ole oikeutta ryhtyä sen vastaiseen tuholaistoimintaan suvaitsemalla sellaista, mikä sotii valtiota vastaan. Kysymys oikeudesta ei liene yleisellä tasolla ratkaistavissa siten, että se voitaisiin kaikissa tapauksissa todeta ja tuntea velvoittavaksi. Ratkaisun tekee jokainen kohdaltaan ja silloin otetaan mittaa miehestä jos naisestakin.

Jotkut ihmiset, ilmeisesti erilaiset prelaatit aivan eturiveissä, rakastavat niitä henkisiä palkintoja, joita fariseukset ovat aina saaneet publikaanien kustannuksella. Heille sentimentalismi eri muodoissaan tarjoaa elämyksiä, joista he ovat valmiita maksamaan kykyjensä mukaan, kuka kymmenykset, kuka enemmän tai vähemmän. Traagisten valokuvien ääressä heidän sopii harjoittaa hartauttaan ja tuomita kaikki suvaitsemattomuus ja vihapuhe ala-arvoisena ja hekumallisen vihattavana. Jeesuksen ruoska taitaisi viuhua heidän selässään, jos tämä kiivas mies nyt haudasta nousisi tai taivaasta laskeutuisi.

Loputtoman suvaitsemisen sijaan Jeesus vaatisi tulla tunnustetuksi Kristukseksi eli messiaaksi ja vetäisi tiukkaa linjaa synnin ja etenkin valheen kanssa. Armoa saisivat ne, jotka ymmärtäisivät, etteivät ilman sitä ole niin erinomaisia kuin kuvittelevat eivätkä ehkä lainkaan parempia kuin ne moukat ja raakimukset, joita heidän mielikuvituksensa luo halveksuntansa kohteiksi.

Saattaa olla, että tulkitsen pintapuolisesti ja väärin miestä, jonka tunnen vain kuulopuheilta ja joka kuuluu aivan toiseen aikakauteen. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Jeesus sanoisi yhä tänä päivänä, että olennaista on uskoa hänen opetukseensa ja hyväksyä se. Tämä tarkoittaa, ettei ole yhdentekevää, millaisia kirjoituksia ihmiset tunnustavat ja mitä he ajattelevat asioista. Tärkeää ei ole ympärileikkaus, eikä sianlihan syöminen tai syömättömyys, rodusta nyt puhumatta, mutta tärkeää on tunnustaa pyhä sanoma. Kaikki, mitä kirjoitetaan ei ole tasa-arvoisen pyhää.

Mutta aika ankea kohtalo taitaisi Nasaretin poikaa täällä odottaa. Hänen nimeensä vannovalla kirkolla ei näytä olevan mitään intressiä eikä pyrkimystä noudattaa perustajaisän sanomaa. Täälläpä mies saisi messuta pihoilla aikansa, kunnes pidätettäisiin uskonrauhan rikkomisesta ja vihapuheesta. Kaikki kunnon ihmiset olisivat ratkaisusta tyytyväisiä.