Ollaanpa tarkkana!

Tarkkaa touhua

Jos sanoo Leninin nimen Suomen itsenäistymisen yhteydessä, pitää olla äärimmäisen tarkka, kirjoittaa Helsingin sanomien kolumnisti tänään.

Punaisesta viivasta muistamme sen hurskaan naisihmisen, joka pohdiskeli, oliko se viivan vetäminen tehtävä aina ihan tietyssä mielentilassa, kuten oli Ristuksen veriviinan juonti Herran pyhällä ehtoollisella. Jälkimmäisestä ainakin saattoi saada joko ihmisen armon tai vahingon sielulleen siitä riippuen, miten asiaan suhtautui.

No, kaikille, jotka historiasta jotakin tiesivät ja ymmärsivät, oli jopa Kekkosen aikana selvää, mistä oli kyse silloin, kun Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden. Sen tekemättä jättäminen olisi kerta kaikkiaan merkinnyt kasvojen menettämistä eikä bolševikkien tuonhetkinen olematon sotavoima sitä paitsi olisi siinäkään asiassa pystynyt tekemään mitään muuta kuin vahinkoa omalle asialleen, kunnes rauha Saksan kanssa olisi joka tapauksessa pakottanut hyväksymään sen, mitä voittaja vaati.

Kekkonen lanseerasi näkyvästi ns. joulupukkiteoriaa Suomen itsenäisyydestä Leninin lahjana ja onnistui tietenkin saamaan koko vähälahjaisemman kansanosan vilpittömästi taakseen. Eiväthän kaikki suinkaan Tuomo Polvisen tutkimuksia lukeneet.

Temppu oli sinänsä yksinkertainen, mutta nerokas. Kekkonen teki Leninistä Suomen itsenäisyyden takuumiehen ja se lisäsi suuresti maamme Venäjällä nauttimaa goodwilliä suuresti.

Mutta oltiinko tässä kaltevalla pinnalla? Entäpä jos olisi pidetty yhteisiä juhlia? Jos olisi vedetty Suomea lähemmäs suurvaltaa? Kavalia juonia oli tarjolla.

Eiköhän niitä liene nytkin? Mitäpä, jos Venäjä tarjoaisi nyt yhteisiä juhlia vuoden 1917 muistelemiseksi? Se olisi historian väärinkäyttöä, auttaa kolumnisti lukijaa.

Siinä joskus1960-luvulta lähtien meillä alettiin pitkän tauon jälkeen havahtua huomaamaan, ettei se Suomen asema Venäjän keisarikunnassa tainnutkaan olla yhtä kauhutarinaa. Itse asiassahan me olimme olleet etuoikeuksia nauttiva alue, vähän kuin Ahvenanmaa nyt Suomen yhteydessä.

Toki sitten seurasivat sortovuodet, mutta olisiko se syy unohtaa kaikki se myönteinen, mikä liittyi Suomen ja Venäjän suhteisiin? Historian muistaminen tuppaa aina olevaan valikoivaa, mutta kohtuus siinäkin pitäisi säilyttää, muuten mennään historian väärinkäytön puolelle.

Suomen ja Venäjän suhteissa on paljon hyvin kiinnostavia erikoisuuksia ja ne ovat myönteisiä. Sen takia me emme voi olla kunnon eurooppalaisia puolalaisten tapaan, meillä nyt kun vain on tämä oma historiamme, joka ei ole sama kuin Euroopan historia. Me olemme hoitaneet omat asiamme ja pärjänneet siinä hyvin ja jopa loistavasti. Puolalaisista en tässä suhteessa halua sanoa mitään.

Onko meillä eurooppalaisina oikeutta muistella noita myönteisiä historian jaksoja vai olisiko keskityttävä pelkästään kielteisiin? Venäjän todellisen olemuksenhan kai tuntevat parhaiten ne reunavaltiot, jotka ovat siitä joutuneet eniten kärsimään, vai kuinka se taas olikaan?

Kysymys historian oikein- ja väärinkäytöstä ei ole aivan triviaali. Olennaista on, ettei historiasta väännetä väkisin agitpropia. Tosiasiassa suomalainen russofobia paljolta syntyi juuri itsenäistymisvaiheessa. Bolševikkien antamaa tunnustusta pidettiin kaksinaamaisena ja koko kansalaissota pantiin heidän piikkiinsä, eikä vailla perusteita.  

Oli tietenkin hieno asia, että noihinkin ankeisiin tapahtumiin löydettiin myöhemmin myös myönteinen tarkastelukulma, mutta liika yksinkertaistaminen vei helposti sellaisiin asioiden vääristymiin, joita on jossakin vaiheessa pidettävä jo valheina.

Tällaiseen saatettiin syyllistyä joskus 1970-luvulla ja sellaiseen saatetaan syyllistyä myös nyt. Vääristely ja yli- ja alitulkinnat saattavat tapahtua Venäjän hyväksi, mutta myös sitä vastaan. Koetetaanpa nyt olla tarkkana, sillä ei kaikki, mikä on EU-korrektia ole historiallisesti se ainoa oikea totuus.

Taidetta ja fanitusta

Taide ja fanittajat

Taisipa olla 1970-lukua, kun jossakin ARS (Arse, Arsch?) näyttelyssä ensi kertaa näin teoksia, jotka olivat selvästi tökeröitä.

Olin aika lailla järkyttynyt siitä, että maksavaa yleisöä halveksittiin panemalla näytteille mokomaa roskaa, joka osoittaa selvästi, että tekijältä puuttuu taito, ja sitähän taiteen oli aina käsitetty olevan: ylivertaista kykyä luoda esitys, joka saa osakseen ihailua.

Nyt oli toisin. Saattoi olla juuri sama tai sitten jokin muu näyttely, jonka symboliksi nostettiin jonkin kyläsepän hitsailema kukko. vanhat viikatteet olivat sen olennainen elementti ja se kyllä oikeasti oli aika hauska, vaikka tuskin suurta taidetta, arvelin.

Arveluni vahvisti sittemmin itse tuon teoksen luoja, joka sadatteli taiteen alennustilaa, kun mokoma tekele oli kelvannut oikein esikuvaksi, vaikka siinä ei ollut mitään erityistä, olipahan sattunut olemaan sopivaa romua käsillä.

Nyt tökerösti tehty taide ei enää herätä minkäänlaista hämmästystä. Ei taiteilijalta enää mitään taitoja odotetakaan. Sen sijaan hänen oletetaan kyllä sanovan jotakin, esimerkiksi hän voi kertoa vitsin.

Tuollainen vitsi on tämän päivän Helsingin Sanomissa nostettu edustamaan Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyä, jota pidettiin yllättävän tasokkaana. Maalauksessa artisti (taiteilija?) on peräti kirjoittanut, että ainoa asia, minkä hän haluaa sanoa, on haistakaa paska!

Asia on toki kirjoitettu englanniksi (fuck you) ja kuvassa myös esitetään tätä toimintaa. Tämä itseironinen installaatio näyttää ihastuttaneen taiteen tuntijat. Viisikymmentä vuotta sitten työtä olisi tuskin edes asetettu näytteille, vaikka se epäilemättä on aika hauska ja myös sangen värikäs, sanoakseni siitä jotakin kohteliasta.

Muistan kun aikoinaan ihmettelin ARS-näyttelyn tekeleitä ja muuan kollega sanoi, ettei kyseessä itse asiassa olekaan mikään taidenäyttely, vaan konstinäyttely. Mielestäni ilmaus osui nappiin ja olisi voitu palkita jonkinlaisella valtionpalkinnolla, en tiedä millä, kun ala on minulle aika vieras.

Muinaiset roomalaiset, joita nyt en välttämättä joka suhteessa ihaile, ainakin osasivat tehdä vaikuttavaa kuvataidetta. Se ei joka pojalta onnistunut ja sanottiinkin syystä nemo nascitur artifex. Kukaan ei siis ollut seppä syntyessään, uskottiin.

Nyt, muutaman vuosikymmenen aikana tilanne on muuttunut ja oletuksena näyttää olevan, että jokainen nimenomaan on jo valmis taiteilija, mikäli hän päättää sellainen olla. Tosin kaikki eivät osaa hitsata, mutta maalaaminen ja installaatioiden laatiminen onnistuu kyllä keneltä tahansa.

Pitirim Sorokin havaitsi aikoinaan, että useassakin kulttuurissa voidaan todeta vaihe, jossa lakataan tekemästä luontoa muistuttavaa taidetta. Itse asiassa ns. näköispatsaat ja muotokuvat jäävät kokonaan pois käytöstä. Saattaa olla, että olemme nyt jo aika kaukana sillä tiellä. Olisikohan murrosvaihe jossakin 1960-70-luvuilla?

Merkillinen seikka on myös se, että kun syvälliset taiteen tuntijat Goethen tapaan kerran lähtivät siitä periaatteesta, että taiteilija voi kyllä sanoa, mutta hänen ei pidä puhua -Schaff Bilder, Künstler, rede nicht!- on nykyään vaikeaa edes kuvitella taidetta, jossa ei olisi mitään puhetta, vaikkapa nyt yhden puujalkavitsin verran. Tuskinpa sellainen taiteilija apurahoja saisi.

Suuret taiteilijat olivat aikoinaan suuren ihailun kohteina. Ylivertaisten kykyjensä ansiosta heidän nähtiin pystyvän ymmärtämään maailmaa syvällisemmin kuin tavallisten tallaajien.

Nykyään en tunne yhtään tapausta, jossa merkittävänä pidettyä kuvataiteilijaa fanitettaisiin. Tämän ilmiön nähdäkseen on ilmeisesti mentävä johonkin nuorisokonserttiin, jossa ihailun kohde on markkinoitu kohderyhmälleen joidenkin erityisansioidensa johdosta.

Laulamisen osaaminen ei ole tällaiselle henkilölle välttämätöntä, hän voi myös räpätä, ellei musikaalisia lahjoja ole sattunut siunaantumaan synnyinlahjana. Nuorisoidolit ovat taitelijoita, jotka puhuvat jotain rohkeaa. Suomen kielen tai hyvän englannin taitoa ei tarvita.

Idoli voi laulaa vaikkapa näin: ”Lattia ei satu mua, mä oon lelu” tai näin ”Ja mä mietin, että mitähän vittua…”

Tästä tuleekin mieleen se, miten Esa Saarinen ja M.A. Numminen peri vuosikymmentä sitten pohdiskelivat merkitystään ajattelijoina. Jompikumpi loihe lausumaan: ”Eikö tässä ole jotain uutta” ja toinen vastasi kosmopoliittisen tyylikkäästi: ”Yeah!”.

Muuan arvostelija ei tähän uskonut, vaan kiteytti mielipiteensä ajan oloissa harvinaisen repäisevästi: ”Ja vitut on mitään uutta…”.

Mutta eipä olla hyväuskoisia. Kyllä tässä kaikessa on jotakin uutta, kun sitä katsoo muutaman vuosikymmenen tai vuosisadan tähtäimellä. Tämä uutuus ei siitä kuitenkaan pelasta, päinvastoin.

Strateginen epäily

Strateginen epäily

Parodiahorisontti aukeni aavana taas eilisen hesarin uutisessa. Sen mukaan UPI:n tutkimus oli osoittanut, että Venäjä haluaa ihmisistä epäiljöitä.

Hmm. Itse uutisessa sitten todettiin, että Venäjältä käsin harjoitetaan monenlaista viestintää eikä siis yksiselitteistä ainoaa totuutta kannata enää pitää sikäläisen tiedotuksen tunnusmerkkinä. Ristiriidat kuuluvat asiaan.

Jossakin määrin sikäläinen propaganda muistuttaa neuvostoaikaista, mutta olennaisia erojakin on, muun muassa siellä nykyään sijaitsevat kriittiset viestimet ja sosiaalinen media. Toinen ero on se, että ennen ihmisiä yritettiin saada uskomaan tiettyä ideologiaa ja sen esittämää versiota, nyt taas yritetään saada epäilemään kaikkea.

Itse raporttiin en ole ehtinyt syventymään, mutta tämänkin uutisen perusteella UPI:n maailmankuva näyttäisi noudattelevan ajatusta historian lopusta ja yksinapaisesta maailmasta. Siinä maailmassa on vain kahdenlaista informaatiota, oikeaa ja väärää. Erona kylmän sodan aikoihin on, että silloin kommunistiblokki edusti yhtä ainoaa, monoliittistä totuutta, kun taas vapaassa maailmassa vallitsi pluralismi, eikä kaikkien tarvinnut olla mistään asiasta yksimielisiä.

Tietenkin oli myös puhdasta tosiasia-aineistoa, josta ei ole olemassa monta totuutta. Aritmetiikan ja logiikan totuudet pätevät näkökulmasta riippumatta, mitta niissähän ei itse asiassa ole edes kysymys faktoista, vaan tautologioista.

Toki myös triviaalien totuuksien lisäksi on kumoamattomia totuuksia, jotka koskevat tätä ajallista vaellustamme, eli historiaa. Kiinnostavimmat kysymykset, erimielisyydet tulkinnoista eivät kuitenkaan yleensä niihin kuulu.

Äkkikuulemalta siis tekee mieli heti aplodeerata kuullessaan, että Venäjä haluaa tehdä ihmisistä epäilijöitä. Sellaiseen on periaatteessa aina hyviä syitä.

Käytännössä tämäkin kysymys on toki mutkikkaampi. Loputtomalla pyrrhonistisella epäilyllä ei pitkälle pötkitä eikä tavallisella tallaajalla yleensä ole kovin paljon välineitä epäilynsä avuksi, vaan hän on tuomittu eklektisesti valitsemaan jonkin kannan, jota pitää muita luotettavampana.

Joissakin tapauksissa ihmiset meilläkin usein kannattavat Venäjän esittämiä versioita. Edes tämä ei mielestäni prima facie ole kauhistus. Ei ole mitään syytä uskoa, ettei Venäjällä ainakin joskus voisi olla totuus ja oikeus puolellaan. Muistakaamme nyt ainakin se, että myös Venäjällä, kuten jokaisella maalla, on omia kansallisia etuja valvottavanaan eikä ole itsestään selvää, että ne olisivat luonteeltaan rikollisia tai muuten sallimattomia, vaikka saattavat olla erilaisia kuin muiden.

Kylmän sodan aikana neuvostoideologia lähti siitä, että kommunistinen ja kapitalistinen järjestelmä pelasivat kaikkialla nollasummapeliä ja yhden voitto oli aina toisen tappio. Sittemmin osoittautui, että tämä oli liian korskea asenne maille, joilla oli takanaan liian vähän sekä voimaa että oikeutta.

Niillä oli kuitenkin yksi resurssi, joka toimi hämmästyttävän hyvin: totalitaarinen ideologia. Käytännössä ideologia oli liian kaukana todellisuudesta tuottaakseen kunnollisia tuloksia työssä ja toiminnassa, mutta ne, joilla oli tarve tulla petkutetuiksi, menivät auliisti lankaan ajattelun tasolla.

Niinpä syntyi tilanne, jossa Neuvostoliitosta käsin julistettiin ilmeisiä mielettömyyksiä. Aivan kuin joku olisi sanonut, että kaksi kertaa kaksi on viisi. Normaalitapauksessa se, joka olisi tällaista väittänyt, olisi joutunut joko naurunalaiseksi, lähetetty asianmukaiseen hoitoon tai sitten hienotunteisesti vaiettu.

Koska Neuvostoliiton tapauksessa sanojen takana kuitenkin oli ilmeisen aggressiivinen ydinasevaltio, ei mikään noista suhtautuistavoista toiminut. Sen sijaan tuo mielettömyys karmi selkäpiitä: jos ihmiset puhuvat vakavissaan tuollaista, niin mitä he vielä voivat oikeasti tehdäkin?

Kun aikaa kului tarpeeksi, alkoi suhtautuminen muuttua. Ymmärrettiin, ettei kukaan edes Neuvstoliitossa tuota propagandaa ottanut ihan tosissaan, vaikka melkein kaikki sille kumartelivat. Se nyt vain kuului tapoihin. Täysin kritiikittömiä adepteja oli vain ulkomailla.

Kun Neuvostoliitto joka tapauksessa oli totalitaarinen valtio, sinne koettiin tarpeelliseksi lähettää jatkuvasti pluralismin evankeliumiin perustuvaa sanomaa, jonka mukaan ihmisillä oli vapaus ajatella, kuten heidän omatuntonsa ja järkensä sanoi.

Sellaiset lehdet kuin Encounter olivat vapauden airuita ja niiden ansiokkaita artikkeleita sanan- ja ajatuksenvapaudesta luki aina mielellään. Karl Popperin, Arthur Koestlerin ja muiden ansiokkaiden ajattelijoiden panosta tarvittiin myös lännessä, kotimaassa rehottavan punaisen ruton torjunnassa.

 Tämän hyvän sanoman yksinkertainen perustotuus oli, että avoin yhteiskunta on ainoa oikea ja järjenmukainen olotila. Ontuvat vertailut siitä, miten monta uhria kapitalismi oli historian kuluessa vaatinut, romahtivat omaan naurettavaan keinotekoisuuteensa. Kaikki historian henkilöt olivat kuolleet, eikä asiaa voinut johtaa heidän yhteiskuntiensa puuttuvasta sosialismista.

Neuvostoliiton propagandalla taas oli erikoispiirteensä, jossa piilivät sekä sen vahvuus että heikkous. Näennäisessä mielettömyydessään se joka tapauksessa tarjosi houkuttelevan utopian, vaihtoehdon normaalijärjelle, jonka se väittä korvaavansa. Se riitti monelle.

Toiset kuitenkin suuttuivat ja pilkkasivat propagandaa, jossa oli aivan ilmeisiä epätotuuksia ja tolkuttomuuksia. Hulluimmillaan se yritti esittää vaikkapa Suomen hyökkääjänä, joka työtätekevän kansan sankarillisen puna-armeijan toimesta sitten pantiin järjestykseen kaikkien asianomaisten onneksi ja iloksi, pientä kapitalistien klikkiä tietenkin lukuun ottamatta.

Tämä fabulointi toimi jo huonosti ja tehokkainta se oli omaa itseään vastaan. Suomessa se suututti koko kansan, tyhmimpiä fanaatikkoja ehkä lukuun ottamatta. Sen jälkeen valtaosa suomalaisista oppikin kaikessa sikäläisessä propagandassa haistamaan terijokelaisaen mahorkan tuoksun.

Suuri oli yleinen tyrmistys, kun maassamme saatiin jälleen, yhtäkkiä ja varoittamatta havahtua taas vastaavanlaiseen propagandahyökkäykseen keskellä auvoisinta hyvää naapuruutta. Jostakin koipussista oli kaivettu puolihullu desanttihahmo, joka suureen ääneen sätti Suomea ja suomalaisia russofobiasta ja lasten kansanmurhasta. Kuten joskus ennen, tällainen suututti kansan ja opetti sille, millaista roskaa sille saatetaan tarjota.

Koska tarina on vielä kesken, ei ole selvää, millaisen palveluksen tai karhunpalveluksen tuo desanttioperaatio tuotti Venäjän ja Suomen suhteille. Selvää on, että se palautti valmiuden olettaa, että naapurista käsin saatetaan tarjota absoluuttista valhetta, jopa ilman näkyvää järjellistä syytä.

Itse puolestani uskoisin, että kyseset operaatiot olivat seurausta lähinnä typeryydestä ja ylimielisyydestä. Niiden suunnittelijat katsoivat voivansa viis veisata siitä, mikä on totuus ja mitä suomalaiset siitä ajattelevat.

Mutta samalla meikäläinen yleisö sai rokotuksen kaikkea Venäjän tiedotustoimintaa vastaan. Jos kerran yksi ynnä yksi on aina kaksi eikä mitään muuta, ei asiaa kannata yrittää hämärtää, ainakaan Suomessa. Mutta onko se vain Venäjä, joka on tähän syyllistynyt?

Luulen, että minusta tuli epäilijä jo ennen kuin Venäjän propagandasta edes mitään tiesin ja olen tässä asemassani viihtynyt kohtuullisesti. Olen ymmärtänyt, että Venäjän nykyinen vastustusasenne yksinapaista maailmanjärjestelmää kohtaan on periaatteessa mahdollinen ja hyväksyttävä.

Venäjä saattaa olla onnettoman korruptoitunut valtio, jonka politiikka on pitemmän päälle itsetuhoista. Sen resurssit USA-johtoisen globalisaation haastamiseksi eivät vaikuta kovinkaan vakuuttavilta, mutta onko oikein ja kohtuullista edellyttää, ettei se saisi lainkaan ajaa kansallista politiikkaa?

Vanhassa kylmän sodan hengessä uskaltaisin kyllä sanoa, että pluralismi on se tila, johon on pyrittävä ja että omantunnon- ja ajatuksenvapaus on jokaisen oikeus.

Paradoksaalista on, että tämän asettaa nyt kyseenalaiseksi jonkinlainen globaaliortodoksia, joka edellyttää, että valtiot luopuvat suvereniteetistaan ja uhraavat kaikkensa entistä suuremman talouskasvun alttarille.

Neuvostoliitto yritti aikoinaan esittää itsensä valistuksen projektin viimeisenä huippuna. Kommunismin toteuduttua ihmisen historia ei tosin loppuisi, vaan vasta hänen esihistoriansa, valistivat viralliset ideologit, mutta historian lopustahan siinä oli hegeliläisittäin kysymys.

Tämä oli valhetta siksi, ettei se ollut historian liikevoimien välttämättömän kehityksen tulos, kuten väitettiin. Väkivalloin kyllä oli mahdollista päästä johonkin tilaan, jota sitten olisi nimitetty kommunismiksi, mutta pohjimmiltaan kyse oli vain väkivallasta.

Entä onko yksinapainen, globaali maailma, historian kehityksen välttämätön tulos ja onko kaikki, jotka haluavat siitä poiketa syytä väkivalloin pakottaa ainoan totuuden tielle?

En usko tätä. Venäjän propagandaa en kunnioita ensinkään, mutta sen suurempaa arvonantoa en näe syytä kohdistaa niille globalisaation apostoleille, jotka nyt levittävät propagandaansa muka ikuisena ja triviaalina totuutena. Politiikka on tahdon asia, ei enempää eikä vähempää.