Salaattien salaatti

Se paras fetasalaatti

Koska maailma on kukkuroillaan jonninjoutavia, salaatiksi nimitettyjä pöperöitä, tuntuu aiheelliselta muistuttaa mieleen, millainen on aito, maukas ja sopivan kevyt lounasruoka, lienee vielä terveellinenkin, herra tietää, rouvat luulevat.

Otetaan lehtisalaattia, joko jäävuorisalaattia yksi kappale tai noin puolikas hyvää ja rapeata amerikansalaattia, joka silputaan.

Siihen silputaan sekaan puolikas purjoa ja lisätään seokseen pari kunnon tomaattia, sellaisia, joita saa jskus kesäisin torilta. Myös luomutomaatit ovat joskus oikean makuisia.

Käytännössä kaupat myyvät lapikkaanvarsilta maistuvia, koskaan kypsymättömiä tomaatteja, joiden käyttäminen saattaa pilata hyvän salaatin, mutta varovasti lisättynä niitäkin voi käyttää.

Tähän sekoitetaan kastike, jossa on puoli desiä rypsiöljyä ja kaksi puristettua valkosipulin kynttä.

Sen jälkeen lisätään noin kolme viipaletta Westfalenin tai Thüringenin kinkkua, savustettua tai ei. Voi vähän pienenellä niitä viipaleita, jotta makujen sinfoniasta riittää enemmän nautittavaa (nauttiminen syömisestä on toivottavaa mm. pepsiinin erittymisen takia).

Tämän jälkeen lisätään puolikas Valion fetapurkin sisällöstä. On ehdottomasti syytä käyttää kahtena palana myytävää fetaa eikä kuutioita, joiden maku on tyhjänpäiväistynyt, kuten kaikelle silputulle juustolle käy ennen pitkää.

On olemassa myös erinomaista kreikkalaista fetaa, mutta sitä ei saa meikäläisistä kaupoista.

Koristeeksi ja nautittavaksi lisätään 15 kpl (ei tarvitse laskea) kalamata-oliiveja sekä 5 kpl mietoja pepperoneja.

Näin on valmistunut salaatti, johon ei koskaan kyllästy ja joka on maultaan ylittämätön, mikäli raaka-aineet ovat ensiluokkaisia.

Mutta siinähän se ongelma juuri tuppaa olemaan…

Head söögi-isud!

Siis:

½ kerää amerikansalaattia tai jäävuorisalaattia (yleensä parempaa)

½ tuoretta purjoa

2-3 hyvälaatuista tomaattia

Valion ”2 palaa” fetapurkin toinen pala (löytyy Helsingissä mm. Ruoholahden citymarketista, hieman oudosta paikasta)

½ desiä rypsiöljyä tai tavallista oliiviöljyä (korkeintaan ¼ tästä extra vergine)

1-2 valkosipulin kynttä (ei itänyttä)

3-4 suikaletta Westfalenin tai Thüringenin kinkkua (hätätilassa parmankinkku tai serrano sopii)

15 kpl kalamata-oliiveja

4 kpl pepperoneja

Muu on tarpeetonta.

Tämä on itse asiassa yhden hengen pääruoka, mutta alkupalana riittää monellekin.

Venäläisen elämän ensyklopedia

Venäläisen elämän ensyklopedia

Vapaaherra N.E. Wrangelin muistelmia. Maaorjuudesta bolshevismiin. Osa I 1847-1895. Osa II 1895-1921. Porvoossa WSOY 1922. 391 ja 224 s.

Nikolai Jegorovitš Wrangelin muistelmat kuuluvat parhaisiin tuntemiini. Lapsuuden osalta ne eivät ehkä ihan nouse Kullervo Rainion mestarillisen kuvauksen tasolle eivätkä intiimiydessä mene lähellekään Mies Reenkolan aikaansaannoksia. Ei sinne päinkään, mutta ei tarvitsekaan.

Lahjakkaan ja yritteliään miehen kokemuksia myrskyisän muutoksen aikana nämä muistelmat kuvaavat joka tapauksessa yhtä lumoavasti kuin Anders Ramsayn Muistoja lapsen ja hopeahapsen kuvaavat toisen värikkään persoonan elämää ja kehitystä omassa ympäristössään. Aikakausikin on lähes sama.

Wrangel ei katsonut missään suhteessa kuuluvansa niin sanottuihin balttilaisiin paroneihin, joihin hänet usein sekoitettiin. Suku oli ruotsalaista, mutta venäläistynyttä. Kaikki olivat jo varhain omaksuneet ortodoksisen uskonnon ja Nikolain isoisä oli itse Hannibal, Pietarin murjaani. (Арап Петра Великого).

Kiinnostavaa kyllä, muistelijalla oli siis jopa afrikkalaisia sukujuuria, mikä tietysti oli hyvin poikkeuksellista. Samalla hän tietysti kuului myös Puškinin sukulaisiin. Hänen poikansa Pjotr kunnostautui valkoisella puolella Venäjän kansalaissodassa.

Wrangelin kehitys- ja työhistoria kertoo suuresta lahjakkuudesta mutta myös tietystä levottomuudesta, joka johti uralta uralle ja myös epäonnistumisia kertyi matkalla huomattava määrä. Siis hieman samaan tapaan kuin Ramsaylla.

Yhtä kaikki, suurella antaumuksella kirjoitetut sivut lukee herpaantumattomalla mielenkiinnolla ja kirjoittajan rehellisyyskin tuntuu epäilemättömältä, vaikka oma näkökulma toki syrjäyttää muut, jotka olisivat usein saattaneet olla objektiivisempia.

Wrangel ei kaihda välillä puuttumasta suuriinkaan kysymyksiin, kuten Venäjän erikoisuuksiin ja sen Eurooppa-suhteeseen. Myös sen hän tekee hyvin kiinnostavasti ja älykkäästi. Suotta ei tämä entinen bisnesmies, virkamies, sotilas, diplomaatti ja ties mikä ollut myös filosofian tohtori, joka nuoruudessaan opiskeli niin Genevessä kuin Berliinissä ja Göttingenissä.

Ehkä kaikkein valloittavinta ja vakuuttavinta on sentään pienten arkipäivän yksityiskohtien kuvaus. Ne ovat kuin poikkeuksellisia valokuvia menneisyyden arkipäivästä, jollaiseen kukaan ei aikoinaan tuhlannut filmiä, joka säästettiin juhlapotretteihin. Juuri siksi nuo vähäpätöisyydet ovat niin kiinnostavia.

Monet kohtaukset ovat hykerryttäviä. Kun Uncle Tom’s Cabin käännettiin venäjäksi, tuli siitä suuri myyntimenestys, jota luettiin huokaillen myös tilanherrojen perheissä ja päiviteltiin amerikkalaisten barbaarisuutta.

Kertoja kuvaa, miten lasten joukosta silloin huudettiin se ilmeinen totuus, että samanlaistahan tapahtui Venäjälläkin.

Aikuiset luulivat kuitenkin ymmärtävänsä, että Venäjällä oli kyse aivan eri asiasta, kuten tavallaan olikin. Mutta monessa oleellisessa asiassa maaorjuus oli kuin olikin verrattavissa Amerikan neekeriorjuuteen. Aikuiset eivät asiaa kyenneet näkemään ja niinpä lapsista tuli marttyyreitä totuuden tähden, kuten Venäjällä niin usein tapahtui…

Maaorjuuteen kuului vain harvoin ja poikkeuksellisesti niitä asioita, jotka myöhemmin nostettiin sitä symbolisoimaan, arvioi Wrangel. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että se oli järjestelmä, joka moraalisesti  turmeli kaikki osapuolet, niin herrat kuin heidän alaisensakin.

Myös Nikolai I:stä kirjoittaja antaa yhtä ankaran arvostelun kuin Herzen konsanaan, eikä se ole vähän.

Joka tapauksessa Wrangel sai jo lapsena tavata myös itsensä keisarin, joka uskollisena ajatustavalleen toivoi lapsen saavan usein selkäänsä. Se kun oli asia, johon tämä itsevaltias eniten uskoi ja johon hän kaikkialla panosti.

Tässä tapauksessa toive toteutui ja kun nuori Nikolai sitten vihdoin pääsi Sveitsiin opiskelemaan, avautui hänelle aivan uusi ja lumoava, vapaiden ihmisten maailma.

Mutta muuttui se Venäjäkin. Kun kirjoittaja palasi kotiseuduilleen, oli Nikolai kuollut ja Aleksanteri II:n uudistukset rupesivat herättämään maata ja kansaa letargisesta unesta. Syntyi paljon ilahduttavia ja hämmästyttäviä uusia ilmiöitä, joita ei pysähtyneellä ja aasialaisella Venäjällä olisi koskaan kuvitellut mahdollisiksi.

Mutta kokonaan ei Venäjä muuttunut. Kuten moni muukin arvioitsija, kirjoittaja nostaa yhdeksi Venäjän onnettomuuksien syyksi sen intelligentsijan, josta siinä maassa tuli jonkinlainen kolmannen säädyn korvike.

Mutta korvikkeet ja vastikkeet ovat kurjia tekeleitä aidon asian puuttuessa. Intelligentsijan itsekylläisyys, joka liittyi typeryyteen ja epäpätevyyteen nosti Venäjän päämääräksi käytännön työn ja kehityksen sijasta villejä haavekuvia, jotka saattoivat viedä vain turmioon.

 Tämä tarina on jo moneen kertaan kerrottu ja todennäköisesti myös kirjoittaja tunsi hyvin Vehi-ryhmän vuonna 1909 aloittaman perusteellisen intelligentsijan kritiikin. Pelkkä kritiikki ei kuitenkaan historiaa muuta, siihen olisi tarvittu merkittävää yhteiskunnallista voimaa edustava elementti ja sellainenhan Venäjältä puuttui.

Aleksanteri II:n kaudella alkoi joka tapauksessa todellinen Venäjän perestroika, joka synnytti myös ihmisryhmän, jota kirjoittaja nimittää uusiksi venäläisiksi. Nämä olivat Euroopan jäljittelijöitä, joita oli kahta lajia. Kyseessä oli sekä moitteettomia uuden omaksuneita liberaaleja että tuuliviirejä, jotka olivat pohjimmiltaan yhä saman, maaorjuuden aikaisen psykologian edustajia.

Kieltäytyen tunnustamasta kenenkään arvovaltaa he matelivat aatetoveriensa mielipiteitten edessä. He saarnasivat ajatusten ja sanan vapautta, mutta eivät suvainneet vastaansanomista, ja ken uskalsi olla toista mieltä, hänet leimattiin ”mustaksi” tai ”hölmöksi” ja hukutettiin haukkumatulvaan…

Tämän ilmiön toki tunnemmekin monista lähteistä ja monesta ympäristöstäkin. Analyysit Venäjän erikisluinteesta eivät ole tärkein syy lukea Wrangelin muistelmia, eivätkä myöskään ne monet muistelmat tunnetuista henkilöistä, joiden kanssa paroni aikanaan enemmän tai vähemmän seurusteli: Bakunin, Skobelev (kenraali, joka pelkäsi hiiriä…), Witte, Bobrikov…

Myös ne ovat hyvin kiinnostavia, mutta luultavasti muistelmien tärkeintä antia ovat, paitsi kuvaukset ihmissuhteista ja ajan muuttuvista tavoista, myös ne kohdat, joista aukeaa näkymiä ajan hallinto- ja liiketoimintakulttuuriin.

Kirjoittaja kokeili kykyjään sekä armeijan hankkijana että kullankaivuuyrityksessä ja monessa muussakin paikassa. Tavat, joilla asioita hoidettiin, saivat joskus mielikuvituksellisia muotoja.

Kruunun lypsäminen oli tietenkin normaali käytäntö, josta kertoo vaikkapa Juhani Ahon eräästä sukulaisestaan kirjoittama kirja Aatteiden mies ja moni muu ajan kuvaus. Mitä kaikkea myös alaiset saattoivat työnantajaa kiristääkseen keksiä, lienee sen sijaan vähemmän tunnettua.

Vallankumouksen jälkeen kirjoittaja päätyi aluksi Suomeen, jonka uutta venäläisvastaisuutta hän valittelee, mutta pitää väliaikaisena ilmiönä. Toki hän täällä tapasi myös sympaattisia ja auttavaisia ihmisiä.

Yksi näistä oli Toivo T. Kaila, tunnetun AKS:n perustajan, Elmo Kailan veli, joka tarjoutui kääntämään muistelmat suomeksi. Kailahan on myös suomentanut kiintoisan muistelmakirjan Meriupseerista työmieheksi, joka muuten ilmestyi sodan aikana.

Mielestäni oli onnenpotku, että paroni Wrangelin musitelmat, tämä helmi muistelmakirjojen joukossa ilmestyi jo varhain suomeksi. Muilla kielillä julkaistuja laitoksia en olekaan huomannut olevan olemassa, venäläistä lukuun ottamatta. Aihetta kyllä olisi.

Valitettavasti vanhoilla kirjoilla on taipumus hävitä lukevan yleisön näköpiiristä. Tästä kirjasta kannattaisi sen vuoksi ehdottomasti ottaa uusintapainos. Ymmärrän, ettei sellainen olisi ollut mahdollista muutama vuosikymmen sitten, mutta nythän ei mikään estä sitä tekemästä. Myös poika-Wrangelin alun perin vuonna 1930 suomeksi ilmestynyt muistelmakirja -joka on aika lailla kuivempi- julkaistiin uutena laitoksena vuonna 1989.

 Toimeksi siis vain!

Imperialismin kanssa tanssiessa

Imperialismin vastaisku

Kolumnissani Kanavassa 5/18 kirjoitin ETY-kokouksen vakiinnuttaman järjestyksen purkaantumisesta ja siitä, että nuo kerran niin pyhiksi ymmärretyt rajat kerran yhtäkkiä hävisivät kuin taikaiskusta.

Kirjoitin varomattomasti, että kokouksen päätösasiakirja julistettiin itse asiassa kertaheitolla mitättömäksi ja kuten arvata saattaa, siitä jotkut pahoittivat mielensä ja laativat oitis vastineen.

Eihän se ajatus, että rajoja voidaan muuttaa osapuolten suostumuksella, toki missään vaiheessa tullut yli laidan heitetyksi. Mielessäni olikin jotakin muuta.

Toki asioiden säilyminen entisellään sanan jossakin mielessä saattaa käytännössä merkitä niiden täydellistä mullistusta.

 Taisipa itse Mestari (siis tämä Galilean suuri poika, älkää sekoittako muihin) sanoa, ettei lakia kumota, vaan se vahvistetaan, heittäessään yli laidan kokonaisen talmudillisen sääntöjä ja määräyksiä. Asiat on vain ymmärrettävä syvällisesti. Duševno ponimat nado, sanovat venäläiset, joilla on paljon kieroja ja keljuja sanontoja, muiden ohella.

Rajojen muuttumattomuus oli kyllä käytännössä se ETYKin sielu, ihan parhaassa metternichiläisessä hengessä. Ei kukaan uskonut, että Venäjä joskus vapaaehtoisesti luopuisi vaikkapa Baltian maista.

Muistan, miten joku virolainen emigrantti visioi joskus 1980-luvun lopulla, että Viron ja Baltian maiden toivo itsenäisyydestä saattaisi syntyä Ukrainassa mahdollisesti nousevasta kapinaliikkeestä. Sellaista siellä ei muuten ollut.

Koska millään ulkovallalla ei olisi kanttia mennä mestaroimaan venäläisten ja ukrainalaisten, läheisten veljeskansojen keskinäisiä suhteita, venäläiset voisivat, kukistaessaan ukrainalaisten kapinan, samalla tehdä hymykampanjaa länteen päin sallimalla Baltian maiden ”suomettumisen”.

Paralleelihan löytyisi vuodelta 1863, Puolan kapinan ajalta, jolloin Suomessa aloitettiin uudelleen valtiopäivätoiminta, saatiin suomen kielelle sen oikeudet julistava manifesti ja niin edelleen.

Tuo, ainakin minun silloin hyvin rohkeana pitämäni visio vanheni sitten yhtäkkiä kertaheitolla. Neuvostoliitto purkautui neuvostorajojen mukaisesti, mikä merkitsi kansallisuusperiaatteen huomioimista tietyssä määrin, mutta ei nyt kovin tarkasti. Ukrainallekin jäi Krim, jota se ei -tietenkään- vaatinut itselleen edes vuonna 1918, kun sen valtiollisuutta heräteltiin.

Mutta ajat muuttuvat. ”Kansojen kevättä” seurasi takatalvi. Venäjän asennetta imperiumin purkautumiseen nimitettiin 1990-luvun alussa syystäkin ”arvokkaaksi” myös Amerikassa. Muistakaamme vain nyt vertailun vuoksi vaikkapa sitä, miten Abraham Lincoln perusteli Amerikan sisällissotaa: sodan syynä ei ole neekeriorjuus, joka on aivan toisen luokan kysymys. Keskeinen asia, josta taistellaan, on unionin säilyminen.

Suurvaltaisuus, venäjäksi deržavnost oli siis jenkeilläkin mielessä aikanaan. Miksi se oli niin tärkeää, voi jokainen mielessään kysyä, mutta tosiasiahan se oli ja on yhä.

Venäjän kelvoton käytös Krimin ja Ukrainan suhteen on tunnettua. Venäläinen imperialismihan se siinä taas nostaa päätään. Kansanjoukoille se on vastustamaton huume ja presidentin kekkalointi milloin paidatta, milloin muussa vähemmän arvokkaassa roolissa tuntuu vain hienolta, kun tiedetään, ettei tälle venäläisen vallan edustajalle enää kukaan naura. Itkeä saavat ihan vapaasti.

Venäjän ignorointi ja loukkaaminen kansainvälisessä politiikassa huipentui samaan aikaan sen taloudellisen alennuksen kanssa. Kansallisen häpeän vuodet liittyivät suurvalta-aseman menetykseen. Vielä 2000-luvun alussa kyselytutkimukset osoittivat, ettei monikaan venäläinen uskonut maansa enää nousevan suurvaltojen joukkoon.

Tilanne on tyystin muuttunut. Venäjällä on myös jälleen suuri, hyvinvoiva keskiluokka ja joskin sen oligarkit ovat selvää rikollisainesta, ovat ne sentään maailman suurimpia varkaita, mikä tosiasia myös hivelee kansallista omanarvontuntoa. Eipä täällä mitään turhia tyyppejä ollakaan…

Krimin ja Ukrainan tapausta voi pitää Putinin suurimpana tyhmyytenä urallaan ja todennäköisesti ne ovat sinetöineet ajatellun, laajan Euraasian unionin kohtalon. Plussapuolelle presidentti voi toki laskea valtavan kansansuosion, joka suurelta osalta selittyy muun maailman reaktioista ekspansioon: eivätpäs mahda mitään…

Kirjoitin joskus 1980-luvulla, että suhteiden hoitaminen Neuvostoliittoon saattoi olla helpompaa kuin asioiminen tulevaisuuden Venäjän kanssa, jossa oli otettava huomioon monimiljoonainen vaalikarja ja sen mielenliikkeet.

Tämä pahoitti jonkun kunnioitettavana pidettävän henkilön mielen, mutta tuohon aikaan ei vielä ymmärretty, että kyseessä oikeastaan oli poliisiasia tai vastaava. Itse väite joka tapauksessa pitää mielestäni paikkansa.

Kun joskus esittää sen ajatuksen, että Venäjälle annettuja lupauksia loukattiin pahan kerran, kun Natoa laajennettiin sen rajoille, saa aina vastaansa kiukkuisen sanatulvan siitä, ettei itse asiassa koskaan sitovasti sovittu siitä, ettei tällaista laajentumista tehdä, että Nato ei ketään uhkaa ja niin edelleen.

Tässä, kuten kysymyksessä ETY-järjestelmän rajojen purkautumisesta ovatkin kyseessä muut asiat kuin puhtaasti juridinen sitovuus. Asioilla kun saattaa käytännössä olla aivan muu merkitys kuin se, mikä niillä on juristin mielestä.

Plus ça change, plus c’est la même chose, sanotaan. Mutta jos liikaa tuijotetaan tuohon ikuisesti säilyvään samuuteen, saattaa se olennainen muutos jäädä huomaamatta.

Ja maailma on todella muuttunut siitä, mitä se oli 1990-luvun alussa. Se on lisäksi muuttunut ikävään suuntaan ja meillä olisi syytä käyttää kaikkia keinoja sen tekemiseksi jälleen turvalliseksi kaikille.

Venäjä, joka suotta odotteli eteisessä pääsyä yhteiseen eurooppalaiseen kotiin, on nyt taas lähtenyt omille teilleen ja vaikka sen mahti on vain varjo supervalta Neuvostoliiton vastaavasta, tuntuu se olevan varsin pidättelemätön.

Uusi turvallisuuskokous tuskin olisi ihan huono ajatus huolimatta siitä, että sen on juljennut esittää Dmitri Medvedev.

Luottamusta herättävät toimet, joita joskus saatiin ilahduttavasti kansainväliseen politiikkaan, olisivat taas vähintäänkin tervetulleita.

Ja niiden rajojenkin muuttamiseen voi olla paineita, ei vain Venäjän ja sen naapurien välillä eikä vain yhteen suuntaan. Mutta tämähän on ikuisuuskysymys. Vanhat kunnon konfliktiteoriat joka tapauksessa uskoivat, että ongelmien tunnustaminen on ensimmäinen ja tärkeä askel niiden ratkaisemista kohti.

Tämä pitänee yhä paikkansa.