Apologia

Apologia pro vita sua

Keisari Wilhelm II. Tapauksia ja henkilöitä vuosilta 1878-1918. WSOY 1922, 346 s.

Saksan keisari Wilhelmi oli suuri tappelusankari/ ei luottanut ryssän muiskuhun, vaan tykkiin ja kuularuiskuhun, laulettiin Suomessa joskus sata vuotta sitten.

Kaiserin jälkimaine on ollut aika ankea, kuten historian häviäjillä yleensä. Ympärysvalloissa hänet leimattiin sotaansyylliseksi ja hunniksi, mutta ei myöskään Hitler suostunut osoittamaan huomiota Hollannissa asuvalle maanpakolaiselle tuon maan valloitettuaan. Keisari kuoli vuonna1941.

Muistelmat ovat hyvin mielenkiintoinen kirja ja antavat lisää sävyjä siihen kuvaan, joka keisarista on historiassa muodostunut.

Epäilemättä sotalaitos oli Wilhelmin silmäterä, kuten preussilaisen Hohenzollern-suvun edustajalle sopikin. muistelmistaan päätellen hän ei kuitenkaan halunnut olla pelkkä paraatikenraali, vaan pikemminkin jotakin Fredrik Suuren kaltaista. Asevelvollisuusarmeija oli tärkeä myös kouluna.

Wilhelm oli myös uskonnollisesti suvaitsevainen ja korjasi Bismarckin aikana tulehtuneet suhteet paaviin. Koululaitoksessa hän kannatti modernisoimista ja klassisten kielten vähentämistä englantilaiseen malliin. Pariinkin otteeseen hän toteaa aina kannattaneensa sukunsa tunnuslausetta: Suum cuique -jokaiselle omansa.

Laivasto oli Wilhelmin todellinen silmäterä ja hän harrasti myös purjehdusta. Laivaston rakennusohjelma ärsytti tunnetusti englantilaisia, mutta Wilhelm todistelee, ettei Saksa koskaan pyrkinyt laajentamaan laivastoaan Englannin laivaston tasolle. Valtakunta nyt vain tarvitsi ajanmukaisen laivaston itseään suojellakseen. Kyseessä oli suojelulaivasto.

Englantiin Wilhelmillä oli läheiset suhteet myös sikäli, että kuningatar Viktoria oli hänen isoäitinsä, joka muuten pyrki aluksi jopa määräilemään nuorta keisaria tämän oman valtakunnan hallintoasioissa…

Englannissa Wilhelm vieraili useasti ja myös puhui niin hyvää englantia, että joutui itse kääntäjäksi, kun oli formuloitava tärkeä nootti Englannille.

Muuten kansainvälinen kommunikaatio sujui tietenkin lähes aina ranskaksi, kuten lukuisat ranskankieliset sitaatit muun muassa keskusteluista venäläisten kanssa osoittavat.

Poliittisesti Venäjä oli Wilhelmille ja Saksalle keskeinen tekijä ja mieliharmi. Bismarck oli pyrkinyt aina vaalimaan Venäjä-suhteita, mutta Wilhelmin mielestä hän oli tehnyt yhden virheen, joka osoittautui korjaamattomaksi.

Kysymys oli Berliinin kongressista vuonna 1878, jossa Saksa toimi ”rehellisenä meklarina” Turkin ja Venäjän välillä.

Seurauksena nimittäin joka tapauksessa oli, että Venäjä menetti Turkin salmet, jotka se oli jo saavuttanut. Tämä miellytti suuresti Englantia, mutta ärsytti venäläisiä.

Mikäli Venäjän olisi annettu mennä Välimerelle, olisi syntynyt pysyvä Venäjän ja Englannin vastakohtaisuus, joka olisi ollut Saksan mitä suurimmissa intresseissä, toteaa Wilhelm oikeutetusti.

Wilhelm ylistää sanoissa Bismarckin jättiläishahmoa, mutta toteaa, että tämä teki muutamia pahoja virheitä, joista hän oli eri mieltä. Yksi niistä koski työväenkysymystä. Wilhelm halusi riittäviä reformeja ja työmiehen kasvattamista saksalaiseksi patriootiksi, kun taas Bismarck halusi jopa turvautua väkivaltaan työläisiä vastaan, vaikka toki oli myös reformien kannalla.

Wilhelmin kontolle on sälytetty paljon ulkopoliittisia syntejä, joista Agadirin selkkaus vuonna 1911 antoi suorastaan nimen moukkamaiselle tykkivenediplomatialle.

Wilhelm osoittaa olleensa syytön sekä tähän selkkaukseen että myös esimerkiksi niin sanottuun Krüger-sähkeeseen eli kannanottoon buurien puolesta Buurisodan aikana, joka raivostutti englantilaiset.

Asia nyt vain oli niin, että perustuslaillisen hallitsijan oli alistuttava kanslerin tahtoon ja sitä paitsi kansleri ilmoitti aina ottavansa asioista vastuun, mitä käytännössä ei tapahtunut. Allekirjoittaja eli keisari sai myös allekirjoituksestaan vastata.

Tähän perustuslaillisen keisarin voimattomuuteen oli tultu siksi, että kanslerin johtama byrokratia oli paisunut valtavaksi ja pelkällä painollaan esti keisaria saamasta ratkaisevaa ääntä valtakunnan asioissa.

Mutta paljon ja hyvää sai keisari toki aikaan, ainakin omien muistelmiensa mukaan. Yksi niistä oli Tšingtaon tukikohdan perustaminen, josta kasvoi vilkas kaupan keskus, jossa sivumennen sanoen yhä tehdään Kiinan parasta olutta.

Wilhelm katsoo itse olleensa aina rauhan kannalla silloinkin, kun hänelle esimerkiksi Venäjän ja Ranskan taholta tehtiin kyynisiä ehdotuksia Euroopan poliittisesta uudelleenjaosta. Vanhaa ystävyyttä Venäjän kanssa varjeltiin kaikin tavoin, eikä sillä ollut mitään syytä pelätä Saksaa.

Vasaran ja alasimen eli Venäjän ja Ranskan väliin jääneellä Saksalla sen sijaan oli paljonkin syytä pelkoon. Wilhelmhän yritti vaikuttaa asiaan muun muassa saksalais-venäläisellä Koiviston sopimuksella vuonna 1905, mutta turhaan.

Muistelmissaan Wilhelm ei käsittele Koiviston sopimusta, vaan ainoastaan mainitsee sen esimerkkinä sopimusten toimimattomuudesta. Muitakin kiinnostavia asioita jää muistelmissa käsittelemättä ja yksi niistä on vuosisadan vaihteessa tapahtunut Boksarikapinan tukahduttaminen.

Sitä suorittanut kansainvälinen retkikuntahan oli saksalaisen kenraali Walderseen johdossa ja tämän lähtiessä matkaan, Wilhelm piti kuuluisan hunni-puheensa. Tätä hän ei kirjassaan muistele.

Sodan syttyminen ja itse sota olivatkin sitten se kaikkein kohtalokkain tapahtuma niin Saksalle, Wilhelmille itselleen kuin koko Euroopalle. Siitä toiste.

Valtion olemus

Musertakaa se inhotus!

Otsikkohan on tunnetusti Voltairelta, joka inhosi klerikalismia ja kirkkoa. Tuo tunnus on epäilemättä nytkin mitä ajankohtaisin Euroopan etelä- ja itäpuolisilla alueilla, jossa uskonto ja pappisvalta on luultavasti suurin este kansojen normaalille kehitykselle. Mutta tässä on nyt puhe eri asiasta.

Kuten tunnettua, V.V. Putin on hyvin voimakkaasti korostanut Venäjän valtion ensisijaisuutta solidaarisuuden kohteena ja identiteetin lähteenä. Siinä samalla hän on vedonnut suuriin menneisyyden auktoriteetteihin aina Puškinia myöten.

Etatismilla onkin Venäjän historiassa ollut hyvin keskeinen rooli. Kaikkien imperiumin kansojen eliitit saatiin mukaan palvelemaan yhteistä Venäjän valtiota ja sotilaiden komentaminen sen palvelukseen oli sen jälkeen rutiiniasia.

Mutta olihan niitä vastavoimiakin. Mihail Bakunin oli yksi johdonmukaisimmista Venäjän imperiumin ja koko Venäjän valtion vihollisista.

Hän toi asian selkäesti esille myös puheessaan Kansainvälisen rauhan ja vapauden liiton kongressissa Bernissä vuonna 1868. Läsnä oli muitakin kuin vallankumouksellisia, muun muassa John Stuart Mill.

Puheessaan Bakunin julisti, että vallankumouksellisten ensimmäinen tehtävä oli Venäjän imperiumin hajottaminen.

Isovenäläinen kansa, joka oli slaavilaisten ja suomalaisten kansojen risteytymä, käsitti vain 35 miljoonaa imperiumin asukkaista. Vähävenäläisiä oli 15 miljoonaa (mikäli Galitsian rusiinit laskettiin mukaan) ja valkovenäläisiä 4 miljoonaa.

Sen lisäksi tuli erinäisiä reuna-alueita. Baltian provinssit, joita tuohon aikaan haluttiin Saksassa esittää saksalaisina, olivat itse asiassa suomalaisten ja latvialaisten asuttamia, saksalaisia oli siellä vain kaksisataatuhatta 2,8 miljoonasta asukkaasta eli yksi neljästoista osa.

Huomaamme, että Venäjän väestöräjähdys oli vielä meneillään ja sen väkiluku oli vielä pieni osa siitä, mitä tuleman piti. Mutta sama se oli muuallakin Euroopassa.

Kaikille näille kansoille piti antaa vapaus erota ja sitten yhdistyä joidenkin muiden kanssa, mikäli halusivat. Ehkäpä esimerkiksi vähä- ja valkovenäläiset halusivat liittoa Puolan kanssa. Suomi oli myös vapautettava, julisti suuri vallankumouksellinen, joka tiettävästi pistäytyi myös Suomessa tutkimassa tilannetta.

Bakuninin harmiksi Suomessa ei ollut havaittavissa mitään merkkejä sorretun kansan halusta irtautua imperiumista, kerrotaan.

Joka tapauksessa kaiken pahan alku ja juuri oli Bakuninin mielestä valtiossa. Asia oli yksinkertaisesti niin, että valtion tarpeet ja pyrkimykset olivat diametraalisesti vastakkaisia ihmisyksilön tarpeille ja pyrkimyksille. Hyvä valtio voisi olla vain valtio ilman valtaa, julisti Bakunin mutta mitäpä sellainen olisi muuta kuin contradictio in adjecto, ymmärsi kuulija. Ja silläkin olisi aina pahat mielessä…

Tähän saakka kaikki hyvin. Puolan kapina oli tuoreessa muistissa ja kaikki länsi-Euroopan kansat olivat valmiita taputtamaan sille, että tuo kansa vapautuisi siitä väkivaltaisesta sorrosta, jota siihen kohdistettiin, jopa peräti itse vapauttajatsaarin toimesta.

Mutta entäpä saksalaisten sortamat kansat? Bakunin sattui olemaan suuri saksalaisuuden vihaaja, jonka tilillä on muutamia herkullisia kiteytyksiä saksalaisuuden olemuksesta. Nehän näyttivät aivan sisäistäneen valtiollisen ajattelun, nuo saksalaiset.

Joka tapauksessa siis: mitä mieltä saksalaiset toverit nyt olivat siitä, että myös saksalaisten hallitsemat kansat, Puolan, Sleesian, Böömin, Määrin, Fiumen ja Slesvigin alueilla saisivat vapaasti järjestää olonsa?

En tiedä, mitä vastattiin, mutta tunnetusti Bakuninin suhteet Marxiin ja Engelsiin noihin aikoihin kärjistyivät, mikä johti ensimmäisen internationalen hajoamiseen.

Venäjällä oli valtionvastaisuus aina ollut kehittynyttä, väitti Bakunin. Sen historia oli yhtä talonpoikaiskapinoiden historiaa. Se suuntautui tilanherroja, virkamiehiä ja kirkkoa vastaan.

Kun tähän saattoi huomauttaa, että Venäjän kansa palvoi tsaariaan, totesi Bakunin, että kyseessä oli vain suuri väärinkäsitys. Tsaaria palvottiin siksi, että häntä pidettiin noiden sortajien vastavoimana eikä ymmärretty hänen palvelevan samaa asiaa.

Pietari Suuri oli imperiumin luoja, ja hän ymmärsi, että tätä tehtävää varten oli välttämätöntä luoda byrokratian järjestelmä. Juuri hän loikin sen kauhistuttavan (чудовищную) byrokratian, joka yhä sorti ja kuristi kansaa.

Sivumennen sanoen, sanalla byrokratia on Venäjällä aivan oma kaikunsa, kuten on myös sanalla hallinto (administratsija). Ne viittaavat mielivaltaan.

Dostojevski mainitsee Riivaajissa jopa käsitteen byrokraattinen riemu (административный восторг). Sen valtaan saattaa joutua kaikkein vähäpätöisin suuren valtion edustaja, joka huomaa saaneensa tilaisuuden kiduttaa ja nöyryyttää kanssaihmisiään…

Aleksandr Puškinillakin on ironinen rivi: kolležnyi registrator, potštovoi stantsii diktator…

Siis arvoasteluettelon alimman arvon haltija on omalla asemapaikallaan yhtä ylhäinen hallitsija kuin muinaisessa Roomassa oli se henkilö, jolle senaatti väliaikaisesti luovutti rajattoman vallan.

Tähän hallinnollisen riemun ilmiöön törmäsi vielä usein Neuvostoliitossa, mutta nyt se näyttää jo siirtyneen ainakin enimmäkseen joillekin hyvin harvoille reuna-alueille. Vartiopalveluksessahan on järjen käyttö perinteisesti kaikkialla kiellettyä ja siellä perinne yhä kukoistaa.

Yhtä kaikki, Bakuninin sammumaton viha kaikkea valtiollisuutta ja byrokraattisuutta kohtaan lienee löytänyt tiettyä tukea Venäjän kansanomaisista asenteista. Neuvostoaikanahan sanottiin, että venäläiset ovat maailman anarkistisin kanssa, toisin kuin yleisesti luultiin. Tuota anarkiaa vain sitten yritettiin hallita loputtomilla säännöksillä ja kontrollilla.

Saksalaisten kanssa oli ehkä pahemmin, sillä he olivat, ainakin kaunokirjallisuuden todistuksen mukaan, sisäistäneet valtiollisen kurin ja ajattelutavan.

Mutta se siitä. Bakunin väitti, että Venäjää ja muita kansoja oli tullut tavaksi mitata eri mitoilla. Villinä ja barbaarisena pidetty Venäjä (Puolan kapina) vain teki avoimen kyynisesti sen, minkä länsimaat peittivät tekohurskauden kaapuun.

Bakuninin puhe on kiinnostava sikäli, että se porautuu juuri siihen kohtaan, jota Venäjällä tuohon aikaan pidettiin keskeisenä asiana ja pidetään edelleenkin: valtio ja sen etu.

Tuon ajan Euroopassa, jossa Bismarckin reaalipolitiikka saneli tahdin, oltiin kyllä epäilemättä hyvin suuressa määrin samalla kannalla.

Onko tilanne nyt muuttunut ja missä suhteessa ja miksi?

Sen voi ainakin todeta, että tuon ajan valtio oli ennen muuta sotakone, väkivaltakoneisto. Sosiaalivaltiosta ei kukaan liene kuullutkaan.

Nythän asiat ovat muuttuneet ja kansa alkaa myös Venäjällä pian napista, mikäli sen maksamat verorahat sijoitetaan kovin yksipuolisesti sotalaitokseen eikä esimerkiksi eläkkeisiin ja muihin sosiaalietuuksiin.

Sanat ajallaan

Sanat ajallaan

Речи изменившие мир. От Сократа до Джобса. «Э», Москва 2017, 381 с.

Menneiden aikakausien tärkeiden dokumenttien pitäisi kuulua itse kunkin lukemistoon. Amerikkalaiset ovat opiskelijakäyttöön julkaisseet aika hyviä kokoelmia Venäjän historiasta ja saksalainen Goldmanns gelbe Taschenbücher julkaisi takavuosina suurelle yleisölle mainioita kirjoja, sellaisia kuin Reden des Führers, Reden des Kaisers, Gespräche zur Weltgeschichte ja mitä lienee ollut.

Luulisi tässä olevan hyvä idea myös meikäläisille kustantajille. Eihän noilla tärkeimmillä puheilla voine mitään copyrightiä olla?

Kirjan otsikko lupaa esitellä puheita, jotka muuttivat maailmaa ja se nyt tuskin ihan aina pitää paikkaansa. Geogi Gaponin verenhimoinen puhe vuoden 1905 verisunnuntain jälkeen tuskin muutti mitään, mutta on kyllä hyvin mielenkiintoinen. Samaa voi kai sanoa vaikkapa Vadimir Solovjovin puheesta Dostojevskin kuoleman johdosta tai Charles Chaplinin puheesta Nyt tiedän, mitä elämä on.

Sen sijaan Lutherin kieltäytyminen peruuttamasta oppiaan, Aleksanteri II:n manifesti maaorjien vapauttamisesta, Woodrow Wilsonin puhe sotaan liittymisen puolesta ja Mussolinin puhe sodan aloitettuaan ovat toista.

Kiinnostavaa on lukea myös Ronald Reaganin puhe Pahan valtakunnasta, Margaret Thatcherin puhu vuorisaarnan johdosta ja miksei vaikka Barack Obaman puhe omista sukujuuristaan.

Myös Putin on pitänyt kiinnostavia puheita, mutta niitä ei tässä kokoelmassa ole ja sama koskee esimerkiksi Hitleriä. Churchilliltäkin on mukana vain kylmän sodan aloittanut Fultonin puhe, mutta ei sen sijaan kuuluisaa verta ja hikeä luvannutta ohjelmapuhetta.

Historia on tietenkin täynnä toinen toistaan hienompia retorisia suorituksia siinä kuin kuolettavia tylsyyksiäkin. Mikään kirja ei voi olla enempää kuin valittujen haarukkapalojen kokoelma tästä joukosta.

Minuun vaikutti tässä kirjassa parikin esiintymistä. Yksi niistä on Ivan Pavlovin puhe, jonka hän piti keväällä vuonna 1918 Pietarissa. Itse asiassa hän piti kaksi esitelmää, joista ensimmäinen käsitteli ajattelua (um) yleensä ja toinen venäläistä ajattelua erityisesti (О русском уме).

Kirjassa julkaistaan tämä jälkimmäinen esitelmä, joka on hyvin sapekas. Siinä nobelisti hakkaa maan rakoon sen järjenkäytön lajin, jota hän kutsuu nimellä russki um ja joka hänelle merkitsee ennen muuta venäläisen intelligentsijan tapoja käyttää heille annettuja hengenlahjoja.

Tulkoon mainituksi, että kritiikki Venäjän intelligentsijaa kohtaan ei ollut tuohon aikaan mikään uusi, saati ennenkuulumaton asia. Tuo ryhmähän julistautui kaikkien hyvien asioiden kiivaaksi kannattajaksi ja selitti toimivansa kansan aivoina.

Sen omahyväisen typeryyden, jota voisi nimittää anakronistisella nimellä Gutmenschentum oli pannut oikealle paikalleen tunnettu Vehi-ryhmä (muun muassa Nikolai Berdjajev), akateemikot, kuten S.V. Gautier, kirjailijat kuten Ivan Bunin ja monet muut.

Mutta kysehän oli yhteiskunnallisesta sairaudesta, jollaisten parantaminen järkipuheella ei ole onnistunut ennen eikä kai onnistu nytkään.

Nyt, keväällä 1918 oli joka tapauksessa sitten saatu nähdä, mihin tämä tolkuton rabulismi johti. Nälkä ja oikeudettomuus, väkivalta ja häpeä oli tullut koko Venäjän osaksi.

Pavlov esittää puheessaan ensinnäkin terveen ja menestyksellisesti toimivan ajattelun ja järjen (um) kriteerit ja ottaa sitten esimerkkejä siitä, millaista intelligentsijan järjenkäyttö (интеллигетский ум) on ollut Venäjällä.

Se on korutonta kertomaa. Tuo ajattelutapa ei pysty keskittymään, se ei käsittele faktoja, vaan sanoja, erityisesti komeilta kuulostavia, se on kykenemätön asioiden laajaan ja viileään tarkasteluun ja usein sortuu äärimmäisyyksiin. Sitä hurmaavat uutuudet eikä itse totuuden tavoittelu ja ymmärryksen selkeys.

Oliko Venäjällä sitä paitsi edes tuota vapautta, josta nyt joka päivä niin huudettiin? Pavlov tarkoittaa vapaudella sekä sitä, että ympäristö sallii ihmisen minkään estämättä esittää ajatuksiaan ja myös sitä, että hän itse uskaltaa ajatella.

Ei, sellaista ei ollut. Mennäpä nyt vain johonkin kokoukseen sanomaan jotakin, mikä oli yleisen tunnelman vastaista. Siinäpä olisi heti tyrkitty paikalta ja nimetty oitis vakoojaksi. Ja tällaista ei ollut vain nuorison keskuudessa, vaan jopa valtakunnanduumassa.

Mitäpä tämä joukko välitti totuudesta sen itsensä vuoksi? Ei sitä eikä sen arvoa ymmärretty. Siitä huolimatta kehdattiin ylpeillä omasta ajattelusta, jolla ei ollut mitään todellisia tuloksia esitettävänä. Tämä koski myös slavofiilejä, jotka ylpeilivät muka mädän lännen edessä, vaikka heillä ei ollut mitään esitettävää.

Juuri tällainen järjenkäyttö johti Venäjän vallankumoukseen.

Pavlov korosti, että hän antoi tuomionsa surullisena. Kuva oli synkkä, mutta synkkää oli nyt Venäjän elämäkin.

Mutta elämä sentään jatkui ja vaikka venäläisessä järjenkäytössä oli puutteita, ne voitaisiin korjata. Se oli tieteellinen tosiasia, lohdutti suuri oppinut. Toivoa ei saanut menettää.

Kuten tunnettua, Pavlov oli hurskas kristitty ja kasku kertoo, miten hän joskus teki ikonin edessä ristinmerkkejä, jolloin niin sanottuun vallankumouksen kukkaan eli laivaston matruuseihin kuuluva vanttera talonpoika taputti häntä sekään ja sanoi alentuvasti: ”Henkistä pimeyttä setä, henkistä pimeyttä…”.

Meillä ei ole vieläkään suomeksi saatavana yhtään kunnon esitystä Venäjän vallankumouksesta ja sen jälkivaiheista. En oikein ymmärrä tämän kulttuuriskandaalin syytä, kun tätä kirjallisuutta on englanniksikin hyvin saatavilla.

Niinpä käsitykset tuosta vallankumouksesta ovat meillä yleensä perinteisiä ja usein jopa neuvostoromantiikan kultaamia. Venäjällä ne eivät enää sitä ole.