Suomen venäläisten varuskuntien historiaa

Luettelot täydentyivät

Алшексей Шкваров, Когда пришли русские… Efter det ryssen kom till landet. Vol.. IV, RME Group, Loviisa 2018, 319 s. Vol. V Loviisa 2019,  304 s.

Tohtori Aleksei Shkvarov on tehnyt työlään ja ansiokkaan urakan kootessaan kaikki löytyvät tiedot Suomen venäläisten varuskuntien avioliitoista.

Sarjan ensimmäisestä osasta olen kirjoittanut jo aiemmin (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=shkvarov ), joten tutkimuksen idea selviää sieltä.

Tekijän tavoitteena on ollut osoittaa dokumentein, missä määrin venäläisillä varuskunnilla ja suomalaisella väestöllä oli keskinäistä kanssakäymistä. Useinhan on vain ylimalkaisesti todettu, ettei sitä juuri ollut, kun venäläiset elivät omissa oloissaan ja sekä uskonto että kieli erottivat.

Mutta kaikki on suhteellista. Avioliittojen määrä ei ollut suuren suuri, mutta kun suomalais-venäläisiä avioliittoja sentään solmittiin myös pikkuvaruskunnissa joka vuosi ja jopa useamman kerran vuodessa, todistaa tämä melko aktiivisista yhteyksistä. Joskus avioliittoja saattoi olla parikin kymmentä vuodessa.

Tekijä on kaivanut esille kaikki saatavissa olevat tiedot naimisin menneiden iästä, uskonnosta, asemasta ja kotipaikasta ja julkaisee myös heidän nimensä. Hakemistojen avulla esimerkiksi sukututkijat voivat helposti saada tarvitsemiaan tietoja.

Sivumennen sanoen, avioliiton solmijoissa oli jonkin verran myös katolisia, arvatenkin puolalaisia. Sulkavalasia naisia meni Olavinlinnassa ennen vuotta 1809 naimisiin 4 henkeä. Esimerkiksi sääminkiläisiin verrattuna se oli hyvin vähän.

Muuten, kaikki avioliitot eivät olleet seka-avioliittoja. Venäläisten puolella asui myös naisia ja myös suomalaiset miehet saattoivat mennä heidän kanssaan naimisiin. He ovat luvuissa mukana.

Sarjan osa IV käsittelee Haminaa ja osa V Savonlinnaa, Lappeenrantaa, Ruotsinsalmea. Se sisältää täydennystietoja Haminasta.

Kirjassa ei ole pelkkiä luetteloita aviopareista, vaan myös tiedot paikkakunnalla vaikuttaneista venäläisistä sotilasyksiköistä ja niiden historiasta sekä esim. Haminan osalta tietoja lapsikuolleisuudesta.

Kaikki tämä on varsin käyttökelpoista myös paikallishistoriaa ajatellen. Tosin Olavinlinnan piirityksen osalta vuonna 1788 on tehtävä se tarkennus, ettei piirittäjänä ollut siitä raportoinut Stedingk, vaan eversti Hastfer, joka kaikesta päätellensuoritti työnsä tahallisen ponnettomasti kuuluen Kustaan sodan vastustajiin.

Toki yksikätisen eversti Kuzminin ja hänen 200 miehensä urhoollisuus on merkille pantavaa.

Noin puolet asiakirjoista on hävinnyt, mutta toki jäljelle jäänyt otos on suuri. Olemassa olevien tietojen perusteella voidaan arvioida, että Vanhassa Suomessa -ilman Viipuria- varuskunnissa solmittiin venäläisajalla noin kolme tuhatta avioliittoa, joista puolet oli suomalais-venäläisiä.

Koko Suomen osalta luvuksi tulee noin 5000, mikä on jo merkittävä luku, mutta toisaalta myös ajanjakso on pitkä ja populaatio suuri.

Tätä on pidettävä tutkimuksen merkittävimpänä tuloksena, mutta kirjoista saa irti paljon muutakin kiintoisaa tietoa, yksiköistä ja komentajista ja miesten ja tykkien kulloisestakin määrästä aina ruutikellarin sisältöön saakka. Teksti on helppolukuista sillekin, joka ei varsinaisesti venäjää osaa ja se sisältää paljon numeroaineistoa.

Sivumennen sanoen, esimerkiksi Lappeenrannan soutueskaaderiin kuului vuonna 1805 338 matruusia ja lisäksi huomattava määrä upseereita ja erikoishenkilökuntaa. Laivatykistössäkin oli kaksi upseeria, 20 aliupseeria ja 39 henkeä muuta miehistöä.

Kun paikkakunnalla oli myös amiraliteetin väkeä, mm. rakentajia, oli koko ”merihenkilöstön” yhteismäärä 482 henkeä. Vakinaisen väen miehistöksi se oli paljon ja lisäksi tulivat kanavien vartiostot.

Ja mainittakoon sekin, että Olavinlinnassa oli vielä vuonna 1818, kun linnoituslinjaa jo ajettiin alas, ruutia 2300 puutaa. Yksi puuta on 16 kiloa.

Lappeenrannan ruutikellareissa oli samaisena vuonna 1818 ruutia peräti 7654 puutaa eli siis 122464 kiloa, yli 122 tonnia…

Kiitoksia kiinnostavista kirjoista, Aleksei!

Suuri ystävyys

Suuri ystävyys

Stalinin ja Hitlerin sopimus elokuulta 1939, jota aivan kummallisesti nimitetään Molotovin-Ribbentropin sopimukseksi, muistutti aika lailla liittoa, ellei enempää. Mikään pelkkä hyökkäämättömyyssopimus ei ollut kyseessä.

Tämä sopimus toi solmijoilleen runsaat synergiaedut. Saksa saattoi kehittää sotavoimiaan, jotka olivat vielä aika heiveröiset Versailles’n rauhansopimuksen jäljiltä, vaikka tuon pakkorauhan määräyksiä olikin tunnetusti kierretty Saksan ja Neuvostoliiton välisen Rapallo-yhteistyön puitteissa vuosina 1920-1934.

Uusi sopimus tavallaan jatkoi tuota keskeytynyttä yhteistyötä ja jälkikäteen katsoen vuodet 1920-1941, aina sen kesäkuuhun saakka olivatkin saksalais-venäläisen lähentymisen aikaa luukuun ottamatta sitä taukoa, joka sattuu vuosiin 1934-1939.

Rapallo-yhteistyön katkaisi Hitlerin valtaannousu vuonna 1933, mutta inertian voimasta se jatkui vielä seuraavaan vuoteen saakka. Stalin oli sen päättymisestä sangen pahoillaan ja moitti asiasta Saksaa puhuessaan puoluekokouksessa vuonna 1934. Hän viittasi samalla Italiaan, jonka kanssa suhteet olivat erinomaiset huolimatta ideologisista erimielisyyksistä.

Itsepä Hitler tiensä valitsi. Suuren terrorin Neuvostoliitto oli valtio, jonka kanssa ei ollut erityisen miellyttävää olla läheisessä yhteistyössä. Tämä oli ainakin liberaalien länsivaltojen mielipide.

Maa, joka oli tosiasiallisesti käynyt miljoonia uhreja vaatinutta sotaa omaa kansaansa vastaan ja jossa vain vuotta aiemmin oli teloitettu poliittisista syistä satojatuhansia kansalaisia, ei oikein sopinut niin sanottujen demokraattisten maiden rintamaan.

Tyypilliseen totalitaristiseen tapaan asiaa yritettiin pimittää pyrkimällä demokratialla ratsastavan ns. fasismin vastaisen kulttuuririntaman eturiviin. Tämä huijaus meni täydestä miljooniin, mutta ei suinkaan ihan kaikkiin.

Itse asiassa natsi-Saksa, jonka johtajan hallintotapaa Stalinin tiedetään ihailleen, oli Neuvostoliiton luonnollinen kumppani. Kahden totalitaarisen diktatuurin ystävyyttä hehkutettiinkin yhteistyökauden puheissa.

Kun Puola oli tuhottu, solmittiin niin sanottu Raja- ja ystävyyssopimus 28.9.1939. Sen kunniaksi piti Molotov puheen, jossa hän arvioi, että näiden kahden maan ystävyys, joka nyt oli verellä (siis puolalaisten verellä) sinetöity, oli kasvamassa todella aidoksi ja kestäväksi.

Samalla hän totesi, ettei entisen Puolan palauttamisesta voinut olla mitään puhetta, kun asiasta nyt oli maailman kahden mahtavimman sotilasvallan takeet.

Mitä maailmansotaan tulee, olivat Ranska ja Englanti nyt sodanlietsojia, eikä suinkaan Saksa, joka kannatti rauhaa. Sodan jatkaminen olemattoman Puolan puolesta oli yhtä tyhjänpäiväistä kuin länsivaltojen julistama taistelu ”hitlerismiä” vastaan.

Kyseessähän oli ideologia, aate, ja sellaisia vastaan ei voi taistella asein, vaan rauhanomaisella kilpailulla. Koko asia muistutti nyt keskiaikaista uskonsotaa…

Molotovin puhe, kaikesta jälkiviisaudesta riisuttuna, kuvastaa erinomaisesti sitä, mistä Stalinin ja Hitlerin sopimuksessa oli kyse. Kaltaiset löysivät toisensa ja hankkivat valtavia etuja joko verettömästi tai vähällä verellä. Toki Saksa joutui antamaan paljon uhreja Puolassa ja Neuvostoliitto vielä enemmän Suomessa, mutta aina ei voi saada napakymppiä.

Joka tapauksessa Stalin pystyi nyt palauttamaan Neuvostoliitolle ne alueet, jotka siitä oli erotettu vuonna 1920 ja vielä vähän muutakin. Erityisesti se sai Länsi-Ukrainan, joka siitä lähtien on ollut Ukrainan russofobian sielu.

Kaiken kaikkiaan Neuvostoliiton vuosina 1939-1940 valtaamat alueet Puolan suunnalla olivat ennen muuta ukrainalaisia ja valkovenäläisiä. Stalin viittasi joskus siihen, että ”Puolassa otimme omaamme”.

Suomen, Baltian ja Bessarabian kohdalla hän olisi myös voinut viitata vanhaan Venäjän imperiumiin. Näiden alueiden kansoilta kyseleminen ei toki sopinut suurvallan arvolle enempää Saksassa kuin Neuvostoliitossa.

Liittolaiset jakoivat siis Euroopan samaan tapaan, kuin aikoinaan Napoleon ja Aleksanteri I. Suuri ystävyys velvoitti molempia keskinäiseen avunantoon vihamielistä länttä vastaan ja niinpä Neuvostoliitto luovutti Saksalle valtavia määriä elintarvikkeita, lannoitteita ja raaka-aineita, muun muassa öljyä ja muuta äärimmäisen niukkaa materiaalia.

On arvioitu, ettei Saksa ilman tätä apua olisi edes kyennyt hyökkäämään kesäkuussa vuonna 1941. Kaikkein vähiten se olisi kyennyt hyökkäämään Neuvostoliittoon vuonna 1939. kuten tunnettua, näihin aikoihin sen arvioitiin olevan niin riippuvainen Ruotsin malmistakin, että sen saannin lakkaaminen olisi pysäyttänyt sodan muutamassa viikossa.

Saksan sotaponnistuksia Neuvostoliitto auttoi jopa välittömästi. Esimerkiksi sen merivoimat saivat tärkeitä säätietoja ja sen sotalaivoja huollettiin.

Neuvostoliitto sai liitosta myös saksalaista tekniikkaa ja vanhojen perinteiden mukaisesti myös aseita, sekä laivastolle että ilmavoimille. Neuvostoliitto myös lopetti Saksan vastaisen propagandan ja palautti sille niitä turvapaikanhakijoita, joita oli lyhyenä erimielisyyden kautena ottanut vastaan. Komintern värvättiin edistämään länsivaltojen vastaista propagandaa.

Miehitetyssä Ranskassa asia kuuluu olleen jotenkin vaikea vanhoille kommunisteillekin. Suomessahan tämä liitto ilmeisesti oli aivan keskeinen tekijä siinä, että vasemmalle suuntautunut työväki, kommunisteja myöten, ryhtyi vastustamaan puna-armeijan hyökkäystä, jota sen oli kuviteltu auttavan.

Näyttää siltä, että vain pimeimmät korpikommunistit nielivät kakistelematta O.V. Kuusisen tarjoileman tarinan siitä suuresta ystävyydestä, jonka kunniaksi Stalin lahjoitti maallemme Itä-Karjalan. Yhteistyöllä Hitlerin kanssa Stalin oli niin kertakaikkisen vakuuttavasti osoittanut, mitä hän ja hänen valtionsa edustivat.

Kun suuri ystävyys sitten 22.6.1941 yllättäen päättyi, ei Stalin aluksi suostunut uskomaan, mistä oli kysymys. Viimeiseen saakka ja sen ylikin hän elätteli toivoa siitä, ettei kyseessä ollut todellinen välirikko.

Häntä on helppo ymmärtää.

Miksi ihmeessä Hitler hylkäsi liittolaisen, joka oli tarjonnut hänelle kaiken mahdollisen ja vaaransi koko valtionsa olemassaolon? Oliko hän hullu?

Ikävä kyllä, hullujakin tässä maailmassa on aina riittänyt ja Hitleriä voidaan hyvin pitää yhtenä sellaisena tapauksena.

Hitlerille kävi sitten sodassa niin kuin kävi ja nykyään kai yleensä pidämme asiaa jotenkin luonnostaan lankeavana.

On kuitenkin kiinnostavaa ajatella sitä mahdollisuutta, että se aikoinaan hehkutettu suuri ystävyys, joka Neuvostoliiton ja Saksan välillä vallitsi, olisikin voinut kestää kauan, ehkä vuosikymmeniä, aina siihen saakka, kunnes totalitarismi olisi molemmissa maissa väljähtynyt jonkinlaiseksi ontoksi brežnevismiksi, joka sitten olisi omia aikojaan lopahtanut.

Kuten tarkkanäköinen Vasili Grossman on arvioinut, ei mikään ideologia voi kovin kauan säilyttää nuorekasta, vallankumouksellista verenhimoisuuttaan.

Ennemmin tai myöhemmin siitä tulee onttoa kirkkouskovaisuutta, jolle poroporvarit tyytyvät osoittamaan rituaalista kunnioitustaan ja viimein se tarpeettomana häviää.

Se, että natsismi ja kommunismi, nämä kaksi veljestä joutuivatkin taisteluun elämästä ja kuolemasta, ei ollut mikään historian välttämättömyys. Kyseessä oli lopultakin satunnainen asia, yhden miehen irrationaalisen päätöksen hedelmä, joka tuhosi hänen oman versionsa totalitarismista ja nosti kunnian kukkuloille toisen.

Puolinaisiahan täällä ollaan

Puolinaisuuden ongelmia

Aleksandr Puškin palveli aikoinaan Mihail Vorontsovin alaisuudessa. Isäntä oli etevä uraohjus ja hänellä oli myös kansainvälistä kokemusta, olihan hän Englannissa vaikuttaneen venäläisen kauppiaan poika ja anglomaani, joka tiesi, millaista Englannissa oikeasti oli.

Hän oli myös palvellut venäläisten miehitysjoukkojen komentajana Ranskassa, sitten Novorossijan kenraalikuvernöörinä ja Kaukasian käskynhaltijana.

Ura oli loistava, kreivistä tuli ruhtinas ja sittemmin vielä aronimeltään kaikkein loistavin ruhtinas (svetlejši knjaz), jollaisia Venäjän historiassa on ollut aniharvoja. Yleensä muistetaan vain Kutuzov.

Mainio mies siis oli tämä keisarin satraappi, mutta nuori runoilijanplanttukaan ei ollut niitä, jotka kuvia kumartavat.

Puškinin laajasta epigrammikokoelmasta löytyy myös Vorontsoville osoitettu häijyys:

Полу-милорд, полу-купец,

полу-мудрец, полу-невежда

Полу-подлец, но есть надежда,

что будет полним наконец…

(puol’ herra on, puol’ kauppias,

puol’ tolvana, puol’ nerokas

puol’ lurjus on, vaan uskotaan,

voi täydeks tulla aikanaan…)

Kuten Puškinin teksteissä yleensä, tässäkin voinee havaita ajatonta viisautta. Tämän maailman suuruudet ovat useinkin vain puoliksi todella suuria. Inhimilliset vajavuudet itävät heissä, kuten kaikissa muissakin ja saattavat lopulta saada ylivallan ja tehdä rumaa jälkeä.

Suuren maailman miehellä voi jopa olla erityinen kiusaus päästää minänsä mitättömimmät piirteet kasvamaan huimiin mittoihin. Quod licet Iovi, non licet bovi…

Mutta sittenkin myös suurten kataluus ja lurjusmaisuus pysyy olemukseltaan saman kuin pientenkin.

Toki muistamme, miten ne, joita Stalin oli huvikseen riepotellut, kertoivat myöhemmin kokemuksistaan tietyllä ylpeydellä: teki se todella roisisti, mutta sepä olikin itse isäntä, ja minä olin se huomion kohde kaikista maailman ihmisistä. Kekkonen sai aikanaan jo lähes tuohon verrattavan aseman.

Kun Putin antoi Helsingissä odotuttaa itseään kaksi tuntia asiasta ilmoittamatta ja anteeksi pyytelemättä (ainakaan lehdistön välittämän version mukaan), oli kyseessä tietenkin härski epäkohteliaisuus. Sellaista kuvaamaan sopii mielestäni erinomaisesti myös Puškinin Vorontsovista käyttämä termi podlets, joka kyllä lähinnä viittaa epäreiluuteen. Miksei teemaan sopisi myös pošljak, joka viittaa lännessäkin tunnettuun pošlostin käsitteeseen.

Kuten täsmällisyys on kuninkaiden kohteliaisuutta, on isäntien simputtaminen lurjusmaista. Asia ei muutu siitä miksikään, kuka lurjuksen rooliin ryhtyy. Jos näin tekee maansa virallisena edustajana, on asia tietysti vielä erityisen ruma.

Mutta sellaisenaan asia on toki bagatelli. Olisi tyhmää antaa sellaisten määrätä mielikuva koko Putinista, saati hänen edustamastaan maasta.

Huomatkaamme myös, mitä Puškin sanoi Vorontsovista: tämäkin oli vain puoliksi lurjus. Hänellä oli ilmeisesti paljon myös erinomaisia ominaisuuksia, jotka vain eivät olleet päässeet kokonaan vallitseviksi.

Olennaista lienee joka tapauksessa ollut, ettei myöskään lurjusmaisuus ollut päässyt kaikkea määrääväksi ominaisuudeksi.

Joskus tuntuu siltä, että etenkin julkisella sanalla oin taipumusta monomaanisuuteen. Jos joku joutuu sen hampaisiin, niin hän ei saa mitään armoa. Jos hän on konna, niin hän oin sitten kokonaan konna.

Saattaa olla, että ns. yleisen mielipiteen onkin mahdotonta nähdä tämän maailman mahtajissa muuta kuin yksiulotteista pahuutta tai hyvyyttä.

Joku Trump, Putin, Orban tai Salvini ovat vain hirviöitä, kun taas heidän vastustajansa ovat kaikissa suhteissa kelpo ihmisiä.

Onhan tämä ihan ymmärrettävää. Ei mopolla mahottomia.

Kun tässä nyt on kirjallisesti aloitettu, niin lopetetaankin sitten samaan tyyliin.

Bulat Okudžava kuvaa eräässä laulussaan sitä miten perhe kuvauttaa itseään Puškinin patsaalla, siis hänen taustaansa vasten.

Asetelma on itse asiassa aika huikea:

На фоне Пушкина снимается семейство.
Как обаятельны, для тех, кто понимает,
Все наши глупости, и мелкие злодейства,
На фоне Пушкина, и птичка вылетает.

Puškinin patsaalla on kuvauksessa perhe

ja miten ihania, jos ne ymmärrämme,

on sen kaikki pienet tyhmyydet ja häijyys,

kun taustalla on Puškin ja lintu poies lentää

Mutta sehän on syytä kuunnella: https://www.youtube.com/watch?v=uvZiCW4v1p0 .

Niin, että suhteellista tämä kaikki on, myös tyhmyydet ja häijyydet. Ne ovat aina vain osa tarinaa.