Valtakunnan aarteita

Valtion monopoli

Martti Häikiö, Alkon historia. Valtion alkoholiliike kieltolain kumoamisesta Euroopan unionin kilpailupolitiikkaan 1932-2006. Otava 2007, 511 s.

Kunnon yrityshistoria ei ole mikään pelkkä historiikki, jossa vain kirjataan vuosittain firman tehneen sitä ja sitä. Alansa osaava kirjoittaja problematisoi tarvittaessa koko maan ja aikakauden ja katselee yrityksen kehitystä laajasta perspektiivistä.

Martti Häikiö, jonka päänahkoihin yrityshistorian alalla kuuluu muun muassa Nokian moniosainen historia, on osannut tehdä myös Alkon vaiheista suorastaan jännittävän tarinan, jossa aikakausien vaihtuminen, suuret yhteiskunnalliset ja taloudelliset mullistukset sekä aate- ja oppihistoria ovat omilla paikoillaan selittämässä kansallisen instituutiomme vaiheita.

Monopoli kirjan aiheena saattaa kuulostaa suorastaan tylsältäkin. Tavallaan alkoholin tuotanto ja myynti kuulostaa jännittävältä kuin komentotalous kansandemokratiassa –mutta se itse asiassa saattaakin olla aika kiinnostava tutkimuskohde.

Valtion monopolilla on sentään symbolisesti hyvin korkea asema. Koko valtion arvovalta ja mahtikeinot olivat aikoinaan pelissä, kun se keskitti itselleen maanpuolustuksen, poliisitoimen, yleisradiotoiminnan ja alkoholin valmistuksen ja kaupan. Pöytäviinapulloa ei suotta koristanut valtion vaakuna, miekkaa kantava leijona.

Nykyään valtion rooli ei enää ole yhtä hallitseva kuin joskus ennen. Joukkoviestimetkään eivät enää ole valtion monopoli ja kaikenkarvaiset vartiointiliikkeet hoitavat nyt suuren osan siitä, mikä aikoinaan kuului valtion monopolisoiman poliisitoimen piiriin.

Alkoholi ei myöskään enää ole yhtä tiukasti säädeltyä kuin ennen. Vielä 1960-luvulla pullon hankkiminen oli hyvin virallinen, etten sanoisi suorastaan juhlallinen toimitus ja se tapahtui paikallisen Alkon myymälän esimiehen tarkkailun alaisena.

Täysi lasti oli hyvin rajoitettu määrä viinaa ja miedompia juomia ja jos se käytiin epäilyttävän tiuhaan hakemassa, seurasi puhuttelu ja mahdollisesti myynnin lopettaminen joksikin ajaksi.

Häikiön kirjassa on valtava määrä suomalaisten alkoholinkäyttöön liittyvää tietoa. Sitä syntyi muun muassa siksi, että pieni osa myyntivoitosta ohjattiin tutkimukseen ja valistukseen. Tuo voitto sitä paitsi oli aika huikea ja niinpä valtion tuloista kymmenisen prosenttia saatiin usein alkoholista.

Juuri tuo tulojen hankkiminen oli Häikiön mukaan syynä myös kieltolain kumoamiseen. Samasta syystä alkoholin hintaa ei 70-luvun alussa korotettu, vaikka kulutus oli ryöpsähtänyt valtavaksi ja haitat kasvaneet sen mukaisesti. Valtiontaloudella oli omat tarpeensa ja tässä vaiheessa niitä pidettiin tärkeämpinä.

Kaikissa pohjoismaissa alkoholipolitiikalla on omat tunnusomaiset piirteensä. Yleensä se on ollut ja saattaa yhä olla sangen rajoittavaa. Itse asiassa Suomessakin kieltolaki todellisuudessa jatkui maaseudulla vielä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun se kaupungeissa oli kumottu.

Suomalaisten suhtautuminen monopoliin on ollut kahtalaista ja yleensä varsin tunteenomaista. Aikoinaan puhuttiin paljon suomalaisesta viinapäästä, joka ilmeni siinä, että vaikka kokonaiskulutus oli pientä, liittyi juomiseen rankan humalan hakemista ja väkivaltaisuutta.

Tämän johdosta monet halusivat mahdollisimman tarkoin kuivata maan ja valvoa juomatilanteita. Yhtä tolkuton kuin valtava säädöskokoelma säätelee yhä alkoholin myyntiä ja nauttimista vaikkapa terassilla, ulkoilmassa.

Olemme tavattoman kaukana siitä perinteestä, joka vallitsee esimerkiksi entisen Neuvostoliiton alueilla tai Balkanilla, jossa suvun matroonat ovat usein kuuluisia pontikankeittäjiä, joista koko suku ylpeilee. Meillä moinen toiminta on saanut hyvin raskaan rikoksen leiman.

Toisaalta liikkeellä on aivan perusteettomia uskomuksia siitä, että siellä jossakin, oikeassa, vapaassa maailmassa alkoholin nauttimiseen ei liity eikä muka voikaan liittyä mitään rajoituksia. Tällaiset aikakaudet ovat kuitenkin poikkeuksellisia. Ennemmin tai myöhemmin rajoituksia tulee.

USA:ssa on minun ikäisenikin taatan turha mennä ostamaan kaupasta tai ravintolasta olutpulloa, ellei passia tai muuta henkilöllisyystodistusta ole mukana. Mikäli sen sitten tyhjentää ulkona, saa sakot, jotka ainakin hiljattain olivat 50 dollaria. Ne voi kuitenkin välttää pistämällä pullon tai purkin paperipussiin, josta nautitun aineen laatu ei näy sivullisille.

Myös esimerkiksi Ranskassa on melkoinen määrä säädöksiä, jotka koskevat alkoholijuomien –myös viinin- anniskelua alaikäisille. Venäjälläkin alkoholia on nykyään turha mennä kaupasta ostamaan myöhään illalla, vaikka kauppa saattaa olla auki ympäri vuorokauden.

Rajoituksia on tietenkin siis myös meillä ja niillä on myös oma tehonsa. Alkoholikaupan vapauttaminen, joka on jatkunut 1960-luvun lopun jälkeen varsin yhdensuuntaisena, on todella lisännyt juomista. Keskioluen vapauttamisen ja viinien suosimisen arveltiin aikoinaan johtavan kevyempään juomatapaan, mutta itse asiassa ne vain tulivat aiemman humalajuomisen lisäksi, eivätkä sitä syrjäyttäneet.

Venäjällä edistyspiirit syyttivät aikoinaan tiukasti valtiota kansan juottamisesta. Syynä selitettiin olevan valtion tarve saada rahaa imperialistiselle politiikalleen ja pitää kansan poliittinen tietoisuus matalana. Myös V.I. Lenin rinnasti uskonnon ja sikunaviinan, eikä sen sijaan Marxin tavoin pitänyt uskontoa oopiumina, jolla on myös aitoja lääkinnällisiä vaikutuksia.

Alkon tehtävä yhteiskunnassa on epäilemättä ollut ristiriitainen. Toisaalta kansaa on kasvatettava hyville tavoille ja vaalittava sen terveyttä. Toisaalta alkoholikauppa on erittäin tärkeä rahanlähde valtiolle ja tuotetta on saatava myös riittävästi kaupaksi.

Aikoinaan vallitsi myös Alkon piirissä valistususko ja 70-luvun äkillinen kulutuksen lisääntyminen tuli suurena yllätyksenä. Sen jälkeen kulutuksen kasvu jatkui lähes meidän päiviimme saakka, eikä sitä todella edes yritetty hillitä hintapolitiikalla ja rajoituksilla, pikemminkin päinvastoin.

Onko alkoholista vapaa tai ainakin mahdollisimman raitis yhteiskunta edes tavoiteltava asia ja miten tavoiteltava se on? Häikiön mielestä jopa kieltolaki toimi aikoinaan, alkuhankaluuksien jälkeen kohtuullisesti ja myös sen kohtalon ratkaisi ennen muuta valtion rahapula.

Koko Eurooppa on toki hyvin märkä maanosa ja sodan jälkeen kasvava hyvinvointi lisäsi kulutusta kaikkialla. Sen jälkeen se on kuitenkin yleensä supistunut.

Sitä paitsi EU-säädökset ovat myös merkinneet alkoholikaupan rajoitusten voimakasta purkua. Kiinnostavaa on, että meillä nimenomaan alkoholikaupassa on ollut kovaa intoa liberalisointiin. Sen sijaan vastaavaa ideologiaa ei voi löytää liikennettä rajoittavien säädösten suunnalta.

Muuan asia, jota Häikiö ei kovinkaan laajasti käsittele, on yleinen arvojen liberalisoituminen ns. kulttuurivallankumouksen aikana eli 1960-luvun lopussa ja 1970-luvun alussa. Kyseessä oli uuden sukupolven esiinmarssi, johon liittyi vanhojen arvojen hylkääminen, hedonismi ja radikalismi arvoina sinänsä. Keskioluen vapauttaminen liittyi saumattomasti tähän ideologiaan, samoin kuin kulttuurielämämme kännikausi. Viinistä tosiaankin haettiin vapautta, kuten erään väitöskirjan nimikin kertoo.

Suomalaisessa yhteiskunnassa arvojen murros oli erittäin jyrkkä. Esimerkiksi naisten alkoholinkulutus, kuten myös tupakointi, lisääntyivät äkillisesti. Naisten alkoholinkäyttö oli aiemmin ollut meillä erittäin pientä ja myös kansainvälisessä vertailussa vähäistä. Nyt alkoholipullon saattoikin yllättäen jo panna pöytään melkeinpä missä kodissa tahansa.

Kyseessä oli muoti, ei ainoastaan radikaali muoti. Alkuperäisessä muodossaan se on jo ohi samaan tapaan kuin Venäjällä 1990-luvulla havaittu tapa mennä aamulla töihin olutta matkalla särpien. Se on jo näky, jota tuskin tapaa enää missään.

Kuten sanottu, alkoholituloilla valtio kustansi myös tutkimusta ja siinä samalla kehittyi merkittävä radikaalishenkinen sosiologien ryhmä. Pelkästään Alkon rahoittamia väitöskirjoja laadittiin vuosina 1980-1991peräti 44 kappaletta ja niiden päälle huomattava määrä graduja ja lisensiaattitöitä.

Häikiön havaintojen mukaan ei kuitenkaan ole näyttöä siitä, että niillä olisi ollut vaikutusta Alkon asemasta tehtyihin päätöksiin. Epäilemättä ne sentään ovat ohjanneet myynti- ja anniskelupolitiikkaa ainakin jossakin määrin.

Mitä kansa oikein eri vaiheissa halusi ja mihin valtio pyrki, on kiinnostava kysymys, samoin kuin se, mitä niiden olisi pitänyt haluta. Alkoholikulttuuri on niin keskeinen osa kansallisen kulttuurin kehitystä, että se ansaitsee sijansa jokaisessa suomalaisuuden syväluotauksessa. Häikiön kirja on muuan mainio lisä tuohon kirjallisuuteen.

Virtaa vastaan

Outoja performansseja

Tapio Puolimatka, Saanko luvan sanoa? Sananvapaus ja vihapuhe. Perussanoma 2020, 194 s.

Nykyään kuulee yhä uudelleen sanaparin ”uusi normaali”. Asiaan tietenkin sisältyy myös uusi epänormaali. Joitakin asioita on pikkuhiljaa tai jopa aivan yhtäkkiä alettu pitää lähtökohtaisesti tavallisina ja tehty niistä normeja, mittapuita muullekin. Siinä samalla vanhoja arvoja ja asenteita on haluttu esittää kartettavina, väärinä ja jopa rikollisina. Niitä on jopa lakattu edes suvaitsemasta ja yritetty suorastaan demonisoida.

Asialla ovat tietenkin alun perin olleet erilaiset ääriliikkeet, mutta niiden sanoma on hämmästyttävän ketterästi omaksuttu myös valtamediassa ja sen tukemana se on saattanut ulottaa vaikutuksensa jopa valtiotasolle, aina oikeuslaitosta myöten.

Muutos on yllättävän nopeaa. Mediat, jotka ovat omaksuneet kutsumuksekseen tiedonvälityksen sijasta maailman muuttamisen, pyrkivät joka päivä sangen aktiivisesti vyöryttämään yhä uudenaikaisemmaksi ja edistyksellisemmäksi viritettyä asenteellisuuttaan. Uusia normaaleja saavutetaan ja ohitetaan vuodesta toiseen. Kulttuurin muutosta ei enää tarvitse kuvata kymmenvuosittain. Jo toissavuotiset näkemykset saattavat nyt olla kovin vanhanaikaisia, ainakin siis hupakoiden silmissä.

Kulttuurin muutos on tietenkin väistämätön asia, jota on tapahtunut kautta ihmiskunnan historian. Yleensä sen takana ovat yhteisön elinolosuhteiden muuttuminen ja muualta saadut vaikutteet. Osa muutoksesta on pelkkää muotia, osa perustuu syvempään muutokseen. Liian nopea muutos voi irrottaa etujoukon tehokkaasti koko todellisuudesta.

Muutosta voi tarkkailla viestimistä. Kuten tunnettua, vanha media on nyt henkitoreissaan ja näyttää kuumeisesti etsivän uusia keinoja oman itsensä oikeuttamiseksi. Yksi keino on ollut rummuttaa omaa erinomaisuuttaan luotettavuuden kannalta, mutta tuo niin sanottu faktantarkistus on käytännössä osoittautunut niin avuttomaksi yritykseksi verhota radikaali ideologia, ettei sitä ole voinut ottaa vakavasti.

Faktoja ei sitä paitsi ole viitsitty tarkistaa, kun on tarjoutunut tilaisuus keittää kokoon jonkinlaisia mehukkaita sensaatioita. Niin sanottu hihamerkkijuttu oli lajinsa malliesimerkki eikä suinkaan ainoa. Tehokasta katumusta tai edes yleensä katumusta ei ole koskaan kuulunut. Myöskään vastineita ei useinkaan ole suostuttu julkaisemaan edes silloin, kun raportoitu asia on kerrottu aivan väärin.

Tapio Puolimatka kertoo kirjassaan esimerkkejä sekä ulkomaisista että kotimaisista tapauksista, joissa uuteen normaaliin ripustautunut suvaitsemattomuus on ilmennyt rehellisten alansa asiantuntijoiden ahdisteluna ja töistään erottamisina. Jopa itse Roger Scruton onnistuttiin erottamaan, vaikka jouduttiin sitten ottamaan takaisin paikalleen. Asialla ovat aina olleet ääriliikkeet ja niitä mielistelevä lehdistö, jota totuus on kiinnostanut vähemmän kuin maailman muuttaminen.

Suomesta Puolimatka nostaa esille lähinnä kaksi juttua, itseensä ja Päivi Räsäseen kohdistuneet ajojahdit.

Edellinen oli klassinen esimerkki performanssista, jossa joku opiskeleva poliittinen hurmahenki teki tikusta asiaa ja kertoi tunteneensa olonsa peräti turvattomaksi Puolimatkan luennolla. Joskus häntä oli ruvennut oikein itkettämään, vaikkei kantelija mitenkään voinut muistaa, mitä asia oikein koski.

Tässä kannattanee nostaa esille amerikkalaista radical chiciä edustava käsite turvallinen tila, jollaisia on perustettu yliopistoille. Olen itsekin joutunut näkemään sitä julistavia tauluja.

Itse asiassa kyseessä on anti-intellektualismin avoin hyökkäys yliopistoinstituution perinteistä vapautta vastaan. Jälkimmäinen taas on aidon akateemisen työskentelyn välttämätön ehto, joten kyseessä on vähimmillään pilkanteko ja pahimmillaan koko henkisen vapauden perustuksien nakertaminen.

Puolimatka joutui nimenomaan anti-intellektuaalisen poliittisen hyökkäyksen kohteeksi. Kyseinen mielensäpahoittaja oli triggeröitynyt  professorin blogikirjoituksen vuoksi, jossa tämä pohdiskeli muun muassa sitä, oliko pedofilian hyväksyminen ja laillistaminen mahdollisesti tekemässä läntisessä maailmassa nyt tuloaan.

Koska siihen viittaavat merkit liittyivät myös homoseksualismiin, väitti homo tulleensa loukatuksi ja häväistyksi ja professorin blogia alettiin ruotia akateemisena artikkelina, jossa väitettiin käytetyn muun muassa vanhentuneita lähteitä, aina Kinseytä myöten…

Kysymyksen lähteiden vanhenemisesta ja muusta roskasta, jota blogin päälle vyörytettiin voi jättää omaan arvoonsa. Hälyttävää sen sijaan oli, että yliopiston rehtori reagoi heti voimallisesti kverulantin valitukseen turvattomuudestaan oppimistilanteessa ja lehdet riemuitsivat jo siitä, että professorin työ oli nyt vaakalaudalla.

Asiassa sentään ymmärrettiin ajoissa perääntyä, mutta tapaus osoitti, miten helppo oli saada koko edistykselliseksi leimautuva väki tyhjästä tekaistun syytteen taakse. Todennäköisesti monet olivat jättäneet koko jutun lukematta ja uskoivat ns. laatumediaa. Jopa useat kollegat ja oma ammattiliitto(!) kiiruhtivat osoittamaan edistyksellisyyttään ja tuomitsivat syntipukin. Joku lehti sentään osoitti rohkeutta sanoa, miten asiat oikeastaan olivat.

Tämä juttu ansaitsee jäädä historiaan, on se sen verran räikeä esimerkki siitä uudesta normaalista, jota monet ovat innokkaasti hyväksymässä, tuskin edes ymmärtäen, mitä se oikein tarkoittaa. Jotakin suvaitsevaista ja vihreää siinä kai ollaan näkevinään.

Jos mahdollista, vielä karmivampi esimerkki on Päivi Räsäsen tapaus. Kun hänen raamattua siteeraavista puheenvuoroistaan kanneltiin poliisille, todettiin sieltä yksityiskohtaisesti perustellen, ettei syytekynnys tällaisessa tapauksessa ylity.

Valtakunnansyyttäjä sen sijaan oli toista mieltä ja asia on tälläkin hetkellä jatkokäsittelyä odottamassa. Kun asialla nyt on maan korkein syyttäjäviranomainen, on koko valtion arvovalta jo vaakalaudalla. Ollaanko tässä maassa nyt suvaitsevaisuuden nimissä kieltämässä oman uskontomme pyhien kirjojen siteeraaminen? Parodia ei ole enää mahdollista.

Puolimatkan mielestä kaiken taustalla on uusi kansainvälinen ideologia, jota paremman puutteessa nimitän queer-ideologiaksi. Sillä on omat dogminsa ja pyhät lehmänsä, joita se ehdottomasti kieltää arvostelemasta ja pyrkii käyttämään kaikkia mahdillisia keinoja tähän tarkoitukseen.

Vanhanaikainen ydinperhe on keskeisenä maalitauluna ja kärsivänä osapuolena ovat lapset, joiden oikeus molempiin vanhempiinsa kiistetään.

Keskeisiin dogmeihin kuuluu myös ajatus siitä, että sukupuoli on tahdon asia ja sen voi tarvittaessa vaihtaa. Terveen järjen mukaan tämä ei ole mahdollista ainakaan niin kauan kuin sukupuolielimiä ei ole siirretty.

Sen sijaan, että hyväksyttäisiin yksinkertaisesti sukupuolten sisällä vallitsevat suuret erilaisuudet, uskotaan siiten, että ihminen voi syntyä väärään sukupuoleen, jonka korjaaminen sitten muka onnistuu leikkauksilla ja hormonihoidolla.

Joskus 1950-luvulla muistan erään mainoslauseen väännetyn muotoon ”Telex-tekomunat teidänkin tenaville”. Silloin kyseessä oli vain härskinpuoleinen vitsi. Nyt vitsit ovat vähissä.

Kun tällainen sukupuolielinten tuhoaminen voidaan aloittaa jo 12-vuotiaana, on kyse jo lapsen oikeuksien loukkaamisesta. Lapset tarvitsevat suojeluikää, vaikka asia näyttääkin sotivan erinäisten suvaitsevaisuudellaan ratsastavien seloottien mielipiteitä vastaan.

Puolimatkan puheenvuoro on täysin asiallinen vastine ideologialle, joka yrittää heppoisin perustein haastaa kulttuurimme vanhat perusinstituutiot. Rationaalisesti ajatteleville se on selvää tekstiä, mutta ongelma taitaa olla se, etteivät nuo rationaalisesti ajattelevat suinkaan hakeudukaan minkään queer-ideologian kelkkaan. Jälkimmäiset taas eivät ajattele ensi sijassa aivoillaan.

Alansa uranuurtaja

Juuso Salokoski (toim.), Ilmari Susiluodon suuruuden laskuoppi. Helsinki 2020, 413 s.

Kun maineikas brittiläinen Venäjän tutkija Alec Nove (alkujaan Aleksandr Jakovlevitš Novakovski) arvosteli Ilmari Susiluodon väitöskirjan, hän totesi yllättyneenä, että Suomessa näyttää olevan tasokasta Venäjän tutkimusta ja siitä pitäisi tietää enemmän.

Tosiasiassa elettiin aikaa, jolloin Suomen Venäjän-tutkijat mahtuivat kahteen taksiin ja jopa yhteen, mikäli otettiin hieman isompi. Olen ollut kyydissä ja tiedän asian.

Laadussa ei silti useinkaan ollut valittamista. Ilmari oli tästä hyvä esimerkki. Vaikka hän oli koulutukseltaan valtio-opin tutkija, ei hän arvostanut sen piirissä vallinnutta epähistoriallisten mallien palvontaa, vaan katsoi, että kunnon tutkimus sisältää aina myös historiallisen perspektiivin. Pelkät invarianssit eivät vie pitkälle.

Itse asiassa muistan hyvin nuo ajat, jolloin suomalainen Venäjän-tutkimus eli, kuten siihen aikaan usein sanottiin, sovjetologia eli lapsuuttaan ja varhaista nuoruuttaan. Varsinaista ammattimaista tutkimusta ilmestyi harvakseltaan, vaikka Suomen poikkeuksellisen taitavasti hoidettu poliittinen erityisasema viittasi siihen, että meillä mahtaa olla aivan erityistä alan tietoa.

Käytännön tietoa toki olikin, mutta tutkijoiden määrä oli siis hyvin vähäinen. Nythän asia on muuttunut ja Venäjän tutkijoita on pilvin pimein. Yleensä ne näyttävät polkevan turvallisia läntisten tutkimuslaitosten avaamia reittejä. Hyvä kai niinkin.

Alec Nove, Ilmarin vastaväittäjä muuten kuului niihin tutkijoihin, joiden mielestä kelpo sovjetologin oli, paitsi tietenkin osattava venäjää ja luettava sikäläisiä julkaisuja, myös tunnettava alueen kulttuuria, kirjallisuudesta lähtien. Maassa oli tietenkin myös oleskeltava.

Ideana oli siis Venäjän ymmärtäminen eikä pelkkä behavioralistinen tarkkailu, jollaista sovellettiin esimerkiksi häkkieläimiin, kun ei muutakaan voitu. Oli ymmärrettävä, miten Venäjällä ajateltiin -what makes a Russian tick, kuten sanottiin. Tämähän olisi sangen hedelmällinen asenne tänäkin päivänä.

Ilmari Susiluodon ystäväkirja ilmestyy poikkeuksellisesti itse keskushenkilön kuoleman jälkeen, mutta hyvä niinkin. Genre on tietenkin sen mukainen.

Kuuluin itsekin Ilmarin ystäväpiiriin, mukaan lukien muuan epävirallinen kerho, jossa asioista keskusteltiin mahdollisimman epämuodollisesti ja suoritettiin enemmän ja vähemmän onnistuneita ajatuskokeita. Luulen, että sellaisista on paljon enemmän hyötyäkin, kuin yleisesti kuvitellaan. Eri näkemykset pääsevät silloin vapaasti sinkoilemaan ilman turhan kritiikin kahleita.

Mieleeni on jäänyt erityisesti se, miten suuresti Ilmari arvosti historiaa. Olin aluksi suorastaan hämmästynyt siitä, miten tylysti hän suhtautui omaan oppiaineeseensa eli valtio-oppiin. Nyt ymmärrän asian täysin. Ajasta riippumattomat mallit tuovat inhimillisen käyttäytymisen selittämiseen vain vähän lisäarvoa. Enimmäkseen tulokset ovat triviaaleja.

Ulkoministeriössä erikoistutkija Susiluoto oli mies paikallaan. Itse asiassa hän oli pitkään toinen maamme kahdesta sovjetologista ja hankki suorat suhteet myös Presidentti Ahtisaareen. Tämä saattoi hiertää kollegoita, mutta hankalimmaksi asiaksi varmaankin muodostui Ilmarin Karjala-harrastus.

Tässä kohden pitäneekin sanoa, että tutkija ylitti asemansa asettamat normaalit rajat julkaistessaan Karjalan palauttamista haikailevia tekstejä, olkoonkin, että luovutetun Karjalan uudelleen ”valtaaminen” olisi ollut täysin rauhanomaista, lähinnä taloudellista toimintaa.

Sama koskee Ilmarin innostusta Komi-yhteistyöhön. Kyseessä tietenkin oli ajatus aivan vapaaehtoisesta ja molemminpuolisesti edullisesta yhteistyöstä, jollainen olisi tärkeää Venäjän alueiden saadessa yhä enemmän itsenäistä toimivaltaa 1990-luvulla.

Putinin Venäjän vetäydyttyä takaisin kuoreensa tällaiset kaavailut tietenkin menettivät merkityksensä ja jo sitä ennen ne asianomaisissa elimissä leimattiin tunkeutumiseksi Venäjän alueelle tarkoituksella päästä käsiksi sen luonnonvaroihin.

On muistettava, että Venäjän suuren alennustilan aikana 1990-luvulla sen hajoaminen näytti jo mahdolliselta. Samaan aikaan esimerkiksi eduskunnan puhemies Riitta Uosukainen päästi ilmoille mielipiteen Karjalan palauttamisesta. Ulkoministeriössä työskennellyt Jukka Seppinen näyttää suorastaan puhuneen Karjalan vähittäisestä irrottamisesta Venäjän vaikutuspiiristä (s. 272).

Tuntuu siltä, että tässä asiassa innostuttiin aivan liikaa ja unohdettiin se tärkeä periaate, että on ymmärrettävä, miltä asia näyttää vastapuolen silmissä.

Mitähän mahdetaankaan lännessä sanoa sellaisesta Venäjän politiikasta, joka pyrkii irrottamaan tämän tai tuon alueen jonkin länsimaan vaikutuspiiristä, vähittäin tai nopeasti?

Myös Ilmarin populaarit julkaisut olivat ulkoministeriön kannalta hankalia ja niinpä hänet sijoitettiinkin Aleksanteri-instituuttiin vierailevaksi tutkijaksi. Tämä lienee ollut molempien osapuolten kannalta onnistunut ratkaisu. Sen tuloksena syntyivät monet hauskat Venäjä-kirjat, jollaisia olisi vaikea kuvitella ulkoministeriössä istuvan virkamiehen julkaisemiksi.

Tietyillä tahoilla Ilmari tietenkin tulkittiin vaaralliseksi russofobiksi ja muuan suomalainen kverulantti työskenteli ahkerasti aiheuttaakseen hänelle hankaluuksia. Suomen kunniaksi on sanottava, ettei niistä sen kummempia seurauksia tullut.

Ilmari oli monipuolisesti lahjakas Venäjän tutkija ja pyrki tosiaan ymmärtämään sitä myös sisältä päin. Hän suhtautui ironisesti läntiseen sovjetologiaan ja edellytti, että suomalaisilla täytyy olla asioista oma näkemyksensä. Läntisten polkujen tallaaminen ei välttämättä tuota juuri meidän kannaltamme relevanttia tietoa.

Saattaa olla, että Karjala-asiassa Ilmarin harkintakyky petti, etenkin ottaen huomioon hänen työnantajansa. Yleisellä tasolla hänen näkemyksensä oli joka tapauksessa erinomainen: Suomen on luotettava omaan järkeensä ja omiin tulkintoihinsa, ei viisautta voi käydä ulkomailta ostamassa.

Tässä muuten saattaisi olla pohtimista myös nykyiselle Aleksanteri-instituutille, joka on haalinut itselleen lähes kaiken maamme Venäjä-tutkimuksen ja panostaa kovasti kansainvälisyyteen.