Paluumatkalla

 

Luonnollisuus kulttuurissamme

 

Luonnollisuus on nykyään niin itsestään selvästi eräs kulttuurimme korkeimpia arvoja, että vaatii suorastaan ponnisteluja ymmärtää, ettei asia aina ole näin ollut. Itse asiassa aikakautemme kulttuuri on hyvin omituista juuri suhteessaan luontoon, luonnollisuuteen.

Asia periytynee erityisesti valistuksen rinnalla versoneesta luonnon kultista, jonka suuria nimiä oli Jean-Jacques Rousseau. Siihenm liittyi myös luonnonkansojen kultin rakentaminen, joka kaikessa hullunkurisuudessaan tänäkin päivänä on tärkeimpiä uskonnollisia virtauksiamme.

Kulttuuri on tietenkin etymologisesti nimenomaan luonnon vastakohta. Kun maata viljellään eli kultivoidaan, hyökätään siinä samalla voimallisesti sen luonnollista tilaa vastaan. Jokainen rikkaruohoja vastaan taistellut ymmärtää, miten vastahakoisesti luonto luopuu siitä, mitä se on ja tahtoo olla.

Tässä mielessä on helppo ymmärtää surullisenkuuluisan akateemikko Mitšurinin lausahdus, jonka mukaan luonto ei tarjoa ihmiselle mitään ilmaisina armopaloina, siltä on väkisin otettava se, mitä halutaan.

Niin sanottuja luonnonkansoja, jotka muka elivät luonnon ehdoilla, ihannoidaan nykyään suuresti. Kuitenkin se primitiivinen elämä, joka oli heidän kohtalonaan juuri siksi, etteivät he kyenneet taistelemaan paremmin luontoa vastaan, oli inhimillisen kulttuurin näkökulmasta yhtä vastenmielinen kuin se oli tehoton. Vain pienellä määrällä ihmisiä oli mahdollisuus elää edes lapsenlapsia nähdäkseen.

Kaiken maailman paimentolaisten ja viidakkokansojen olisi syytä joka päivä iltarukouksessaan muistaa sitä, mitä kulttuuri ja sen saavutukset ovat heille antaneet. Elämä yhtenä elikkona muiden joukossa oli brutaali, katkera ja lyhyt. Se niitä korvauksista ja velvoituksista.

Mutta kulttuuri kohotti kerran ihmisen eläimestä luomakunnan kruunuksi, tai niin ainakin kuviteltiin. Merkille pantavaa toki on, että nykyään yhä useammin tuo ero halutaan kokonaan kieltää tai hävittää. Epäilemättä kyseessä usein onkin siitä, että nykyihminen avoimesti tunnustaa vaipuneensa muiden luontokappaleiden tasolle eikä muuta enää halua eikä pystykään haluamaan.

Nöyryyttä, mitä syvimmin kulttuurin piriin kuuluvaa käsitettä, pidetään kuitenkin vanhasta muistista kauniina piirteenä, mutta tässä tapauksessa kannattaa muistaa, että siinä samalla asetutaan siihen ryhmään, jonka korkeammalle kehittyneet olennot aina tarvittaessa vievät niin sanotusti saunan taakse. Kaikki puheet ihmisarvosta ovat aivan tyhjän päällä, mikäli tuo eläimellistäminen viedään johdonmukaisesti loppuun asti.

Erinäiset intellektuellin laakereita tavoittelevat henkilöt esiintyvät nykyään usein lehdissä ja netissä korostaen sitä, miten suuresti he arvoistavat luonnollisuutta. Heidän älyllisenä huippusuorituksenaan esitetään, etteivät he ollenkaan edes ymmärrä, miten jossakin luonnollisessa asiassa voisi olla häpeällisyyttä.

Eihän niissä tietysti olekaan. Naturalia non sunt turpia sanoivat jo muinaiset roomalaiset, mutta viittasivat silloin vain elintoimintojen olemassaoloon. Ihmiset eivät olleet mahdollisia ilman ruoansulatusta kaikkine siihen kuuluvine seikkoineen eivätkä liioin ilman suvunjatkamista, mihin on aina vaadittu ja vaaditaan vastakin kahden eri sukupuolen edustajat asianmukaisine elimineen.

Ei sellaisissa asioissa, siis niiden olemassaolossa mitään häpeällistä voi olla, koska ne ovat välttämättömiä ja olemassa ihmisen tahdosta riippumattomatta. Se seikka ei vaikuta ihmisen hyveellisyyteen sitä eikä tätä. Ja hyve on sivistyksen piirissä aina ollut se asia, jonka kannalta ihmistä on arvotettu.

Kulttuuri kuitenkin jalostaa myös karkean välttämättömyyden sivistyneeksi elämäksi ja lopulta taiteen kohteeksi kaikkine ylevine muotoineen.

Ein Tier frisst, ein Mensch isst, ein zivilisierter Mensch speist, sanottiin ennen saksalaisella kielialueella. Matka sian röhkivästä tankkauksesta kaukalollaan juhlaillallisten eleganssiin on pitkä. Hampurilaisen mättäminen suoraan paperista ilman aterimia ja lautasia on lähempänä fresssen-käsitettä kuin todellista ateriointia.

Luulen, että sivilisaatio on tässäkin asiassa jo ohittanut kulminaatiopisteensä ja olemme palaamassa kaukalolle ja siitä vielä varmaan kauemmaskin. Kulttuurin jälkeiselläkin tilalla näyttää olevan taipumus edetä yhä kauemmas valitsemallaan tiellä. Painovoima on luonnon olennainen piirre ja se vetää omaan suuntaansa.

Häpeällistä ei ole myöskään suvun jatkaminen, joka kuitenkin oli kauan tapana sulkea tarkoin ns. yksityisyyden piiriin, vaikka se liittyikin mitä läheisimmin nimenomaan sukuun ja sen säilymiseen ja edistymiseen eli on siis tietyn joukon kannalta hyvin tärkeä, yksilön kannaltahan se on vain uhraus ja koettelemus.

Kuitenkaan ihmiskunta ei koskaan näytä tunteneen erityistä taipumusta tiettyjen ruumintoimintojen julkiseen esittelyyn. Ulostaminen tapahtui maalaistaloissa usein vielä 1950-luvussa seurallisena toimituksena, jossa useampikin henkilö saattoi rupatella reiällä istuessaan ja lukea papereista vanhoja uutisia.

Joka tapauksessa toimitus, mikäli suinkin mahdollista, sijoitettiin tarkoin neljän seinän sisään. Ns. luonnollisten tarpeiden toimittamista keskellä toria on ymmärtääkseni aina paheksuttu, liittyipä asia ruoansulatuksen tarpeisiin tai suvunjatkamiseen.

Toki Diogenes masturboi keskellä toria, mutta herätti myös pahennusta ja jopa hänen oikeutensa filosofin titteliin haluttiin asettaa kyseenalaiseksi.

Kun nyt joku nuori nero kertoo, että hänestä kaikki luonnollinen missä paikassa tahansa on ihan OK, ei kyse ole sen enemmästä eikä vähemmästä kuin kulttuurista luopumisesta, suuntana paluu puhtaaseen eläimellisyyteen.

Mikä sitten voisi olla luonnotonta ja mahtaako sellainen olla häpeällistä vai ei? Poikkeava seksuaalisuus on tietenkin poikkeavaa, sen mahdollisen häpeällisyyden ratkaisee ympäröivä kulttuuri. Mikäli kyseessä on esimerkiksi perinnöllinen taipumus, on sellaisen suvaitseminen tietenkin sivistyneessä yhteisössä kohtuullista.

Eri asia on sitten, missä määrin sellainen kuuluu julkiselle alueelle ja mitä asia kertoo kulttuurista. Muinaisessa Kreikassa homoseksualismi oli tunnettu ja tunnustettu asia ja jossakin määrin näin oli vielä Roomassakin, vaikka siitä myös usein pilkattiin. Toisin kuin moni luulee, asian hyväksymiseen kuitenkin liittyi varauksia ja tiettyä halveksuntaa jopa Platonillakin.

Sen sijaan pederastia, jollaista nykyään pidettäisiin pedofiliana, oli selvästi paljon suositumpaa. Platon näytti arvostavan erityisesti sen kasvatuksellisia ansioita. Luulen kuitenkin, ettei hän olisi juuri pitänyt pride-kulkueista, mutta olihan tuonakin aikana monenlaista viheltäjää ja kummallisia kulkueita riitti. Ei kaikki suinkaan ollut arvostettua eikä erinomaista edes Ateenassa sen kukoistuskaudella.

Mutta mikä voisi tässä maailmassa olla aidosti luonnotonta, jopa luonnonvastaista? Vanhana kotikemistinä mieleeni tulee ensimmäisenä ruuti.

Ruutia ei löydy mistään luonnossa. On pelkkää ajanhaaskausta kierrellä vaikka koko maailman mannut sitä etsimässä, luonto ei sitä valmista. Se on ihmisen itse tehtävä ja sillä on taipumus muuttaa nopeasti olomuotoaan, kun sellainen sallitaan.

Ruuti, jos mikä on tyypillinen esimerkki siitä, miten kulttuuri on vallannut tilaa luonnolta. Jouset ja lingot –luonnottomia toki sinänsä nekin- ovat hyviä aseita, jos niitä vertaa kynsin ja hampaisiin, mutta kunnon ruutiase on teholtaan niin ylivoimainen, että sitä kannattaa käyttää, vaikka se olisi hidasta.

Ruudin valmistaminen kuitenkin edellyttää tietoja ja taitoja. Ei ole niinkään helppoa esimerkiksi jalostaa hevosten virtsasta salpietaria, joka on ruudin hapettaja ja siis tärkein osa. Eläinveljet eivät ole koskaan oppineet kunnon aseita kehittämään ja ovat muun muassa juuri siksi jääneet alastoman, kaksijalkaisen apinan armoille.

Sehän on laji, joka myös kehitti ajatuksen Jumalasta ja itsestään jumalallisen kipinän saaneena luomakunnan kruununa. Ylpeys voi tuskin mennä sen pitemmälle, olkoonkin, että se verhottiin nöyryyden läpinäkyvään viittaan.

Tämä laji on jo paljon pahaa tehnyt ja katumus ei asiassa auta, voisimme sanoa niille nihilisteille, jotka haikailevat menetettyä luonnollisuutta. Nyt on kai sitten koittanut se aidon nöyryyden kausi ja uutta idoliaan palvova väki osoittaa sille päivittäin kunnioitustaan pyöräilemällä ja syömällä heiniä.

Lisääntymisen lopettaminen on nyt primäärinen velvollisuus, niin luonnoton kuin asia onkin. Se on kuitenkin tärkeä väline palatessa kohti luontoa ja entropiaa, kulttuurin sietämättömyydestä, jota jo Freud aikoinaan pohdiskeli. Omituisia elukoita.

Kirja muusikoista.

 

Keskeneräinen sinfonia?

 

Kjell Westö, Tritonus. Otava 2020, 445 s.

 

Kjell Westön kirjat tulee aina luettua. Hän kirjoittaa normaalia proosaa, josta on helppo löytää niin päätä kuin häntääkin. Sitä paitsi hän tarkastelee asioita minuun verrattuna sopivan sivusta, mikä tekee niistä omalla tavallaan kiinnostavia. Tunnen niissä kuvattua miljöötä yleensä huonosti.

Tällä kertaa liikutaan sellaisissa piireissä, joita tunnen tavallistakin huonommin. Keskushenkilönä on äveriäs kapellimestari, joka rakennuttaa itselleen huvilaa ja muissa osissa nähdään tavallista suomenruotsalaista väkeä, joka kuitenkin on yhdessä merkittävässä suhteessa varsin epätavallista.

Kaikki nimittäin ovat muusikoita ja vielä ammattilaistasolla. Myös ne duunarit, jotka soittavat harrastelijayhtyeessä, tuntevat perin pohjin soittamisen salaisuudet ja vaikeudet ja myös sen amerikkalaisen ohjelmiston, jota esittävät.

Se ei soi minun veneessäni eikä autossani. Autoa minulla ei kyllä olekaan. Joka tapauksessa kirja liikkuu siis itselleni ja mikäli voin päätellä ylivoimaisesti suurimmalle enemmistölle varsin tuntemattomien ongelmien parissa. Kirjoittaja ne ilmeisesti tuntee ja on sitä paitsi haastatellut kirjaa varten suuren joukon alan ammattilaisia.

Täytyy sanoa, että pitkät pohdinnat joidenkin musiikillisten esitysten ansioista ja puutteista ja esitysten ja kappaleiden sanomasta ovat ulkopuoliselle varsin puuduttavia. Ehkä ilman niitäkin olisi tullut toimeen?

Musiikin ohella pääroolissa ovat sentään ihmissuhteet, kuten kunnon romaanissa pitääkin. Seksiä on riittävästi tekemään suhteet uskottaviksi ja ajankohtaisia teemoja löytyy metoosta pandemiaan ja pakolaisista homouteen, tarkemmin sanoen lesbouteen. Natsi-sanakin siellä esiintyy aika usein.

No, näillä nyt ei ketään tänä päivänä hätkäytetä. Normaalit heterosuhteet ovat sentään täällä päällimmäisinä, minkä arvaan tekevän kirjan joissakin piireissä arveluttavaksi ja harmittavaksi, sillä noissa suhteissa ainakin naisväki näyttää saavan kovasti tyydytystä, mikä lienee kovin stereotyyppistä ja ehkä ohjaa ihmisiä ajattelemaan jopa taantumuksellisesti. Hui sentään.

Kirjan varsinaisesti kiinnostava asia on sen suhtautuminen muodikkaisiin ongelmiin. Metoo tulee esille melko ohimennen ja näyttää juuri siltä falskilta huijaukselta, mitä se todellisessa elämässä keskimäärin lieneekin. Reittä pitkin kapuavat tähtöset ovat oikein olan takaa hyödyntäneet sopulitätien hyväuskoisuutta ja valtamedian hampaattomuutta. Kuka voisi muuta odottaa? Ja kostolla ja muulle lurjustelulle tämä hysteria tarjosi mainiot mahdollisuudet.

Kuitenkin vaatii meidän aikanamme ilmeisesti tiettyä rohkeutta esittää asia näin, vaikka sitä ei nyt juuri tässä muodossa sanotakaan. Sen sijaan stereotypiat onnettomista ja hyväksikäytetyistä naisista ovat aina tervetulleita.

Mitä pakolaisiin tulee, pestataan yksi heistä ilman mitään taitoja ja koulutusta pian jonkinlaiseksi apulaislääkäriksi, työlupakin on varmasti saamatta. Aika hurjaa menoa! Ehkä palaamme taas pian välskärien aikaan?

Mutta edistyksellinen asenne pakolaisia kohtaan on järkkymätön ja jopa siinä määrin, että väärä sanakin heitä kuvatessa aiheuttaa päähenkilössä hallitsemattoman raivoreaktion. En oikein tiedä, onko kirjoittaja sitä tarkoittanut, mutta ainakin minusta ongelmatapaus on tässä se, joka menettää jokin sanan takia normaalin ajattelukykynsä eikä se, joka käyttää poliittisesti epäkorrektia kieltä.

Muistan miten 1970-luvulla Tiedonantaja kertoi tietoisten työläisten tuntuneen suuttumusta Pekka Siitoimen fasististen touhujen takia. Luulen, mettä tämä oli hyvin harvinaista, suuri enemmistö nauroi niille makeasti. Luulen, että nykyisetkin natsit ansaitsevat saman kohtelun ja jos ei, niin miksi ei?

Voi kyllä olla niinkin, että nimenomaan nuo hallitsemattomat reaktiot noita ”natseja” kohtaan paljastavat ajastamme jotakin merkittävää. Ne, jotka niitä pelkäävät, pelkäävät jotakin todellista itsessään. Ehkä olisi aika pohtia kunnolla, mikä se oikein tässä vaivaa ja keskustella aikuisen vakavasti asioista ilman melodramaattista ylireagointia.

Tuntuu siltä, että kirjassa on idullaan kaikenlaisia aiheita, jotka sitten eivät toteudukaan. Se kuuluisa Tšehovin pyssy roikkuu seinällä ja jää sitten sinne, onpahan mukana rekvisiittana.

Jos keskeisenä ongelmana kirjassa on se, alkaako kuvitteellisen suuren kapellimestarin tähti sammua, ei se voi olla yleisesti kiinnostava aihe. Myöskään se, onko leveästi elävä päähenkilö ”yksi meistä” ei kiinnostane ketään. Miksi kiinnostaisi? Entä mitä käytännössä tarkoittaisi se, että hän antaisi koko liian/turhan? omaisuutensa pois, kuten muuan henkilö vaatii? Kenelle nimenomaan ja millä seurauksella?

Kirja on ihan viihdyttävä ja luulen, että kirjoittaja on ainakin alun perin halunnut sanoa siinä jotain tärkeää, mutta puhti on loppunut kesken. Vaikka mistäs minä tiedän. Ei kirjan tarvitse olla mikään simppeli moraliteetti ja mieluummin se ei sitä saisikaan olla. Sellaisesta ei kukaan saa mitään.

Nyt jää kuitenkin kirjan luettuaan miettimään sille mahdollisia jatkoja. Pohdiskelut koko klassisen musiikin ja sen huippuunsa hiotun esittämisen arvosta eivät vie pitkälle, ainakaan minua.

Mutta kyllähän tämäkin kirja on täysin luettavaa tekstiä, jonka parissa viihtyy.

Vanha Äänisen ja Laatokan kyntäjä

 

Lajinsa viimeinen

 

Sakari Auvinen, S/S Mikko. Saimaan viimeinen puurunkoinen tervahöyry. Saimaan purjehdusmuseoyhdistys, Savonlinnan maakuntamuseo 2016,  134 s.

 

1970-luvulla tuli silloin tällöin pistäydyttyä Helsingin Tervasaaressa ravintola Pikinytkyssä, jossa muistelen olleen jo oluttakin tarjolla. Se oli aikoinaan Sulkavalla tehty laiva, jollaisia nykyinen soutupitäjä kerran valmisti kymmenittäin lahdissa ja niemien nokassa. Toiminta kukoisti etenkin ensimmäisen maailmansodan halkohuuman aikana, kun Pietarissa maksettiin polttoaineesta miltei mitä vain. Englantilaista kivihiiltä ei voitu enää tuoda.

Pikinytkystä tuli sittemmin Turun ensimmäinen ravintolalaiva, typerällä nimellä Le Pirate, kunnes se vuonna 1992 poltettiin ja hylky nostettiin palasina Aurajoen pohjasta. Siellä siitä taitaa olla osa vieläkin, Majland-laivan tienoilla.

Se oli sitten sen Sulkavan suuren nousukauden ja talonpoikaisen yritteliäisyyden viheliäinen loppukaneetti. Sen jälkeen on sentään soutuveneitä veistelty, mutta aikamoisia herneenpalkoja ne ovat ja sopivat yleensä vain kilpailuihin, sanoisin. Tarpeellisia toki omassa sarjassaan.

Mutta on noita puisia tervahöytyjä vielä yksi kappale jäljelläkin. Itse asiassa se kyllä on teräskaarinen eli edustaa ns. komposiittirakennetta, mutta joka tapauksessa puurunkoinen. Vauhtia laivalle antaa peräti 79 indikoitua hevosvoimaa kehittävä kone, joka syö halkoja puolisen mottia tunnissa, niiden laadusta riippuen.

Indikoitu hevosvoima vastaa suunnilleen kahta tavallista ja vääntöä koneessa riittää. Itse asiassa saidat isännät varustivat aikoinaan mielellään laivansa jopa alle 20 hevosvoiman koneella, jolloin oli usein pideltävä tuulia esimerkiksi Kronstadtin ja Koiviston välillä. Vaarallinen se aava ja matala osuus saattoi kovalla kelillä toki olla muutenkin, tervahöyryt oli suunniteltu kanavaa ja kapeita reittejä varten eikä avomerelle.

Seilasin viime kesänä mainiota saaristoreittiä (ei siis syväväylää) Sulkavalta Savonlinnaan s/s Mikon kyydissä. Lupsakkaa kuuden solmun menoa se oli halkojen voimalla, upeita maisemia ja kolme norppaakin nähtiin. Oikein oli hintansa väärtti risteily, vaikka mitään erityistä viihdeohjelmaa ei ollutkaan, ei tarvittu.

Laivalla oli myynnissä myös aluksesta kertova kirja, joka on samaan aikaan sekä hieno kuvakirja, että pätevä tutkimus. Siitä seuraavassa enemmän.

Nykyinen Mikko sai valmistuessaan Savonlinnan konepajalta vuonna 1914 nimen Ensi ja sen tilaajat olivat koivistolaisia. Jo seuraavana vuonna laivaa tarvitsi Venäjän valtio ja se seilasi jonkin aikaa Äänisen suunnalla, Kumsan ja Syvärinniskan välillä kuljettaen rautatien rakennustarpeita. Sitä kuuluisaa Muurmannin rataahan oltiin rakentamassa. Siellä oli muuten saamaan aikaan toinenkin koivistolainen laiva, joka tuhoutui tulipalossa ja vei miltei koko miehistön mukanaan.

Rauhan tultua suomalaisten laivojen asiointi Pietarissa (Petrokraatti) kävi harvinaisemmaksi, mutta jatkui aina 30-luvulle saakka. Myös Nevan kautta saatiin sopimuksen mukaan purjehtia, kunnes vainoharhainen neuvostovalta teki siitä mahdotonta. Monta ruislastia toki Suomeen tuotiin vielä 1930-luvullakin. Samaan aikaanhan Ukrainan suunnalla talonpoikia tapettiin nälkään.

Joka tapauksessa Ensi seilasi sangen ahkerasti Laatokalla ja muun muassa toi sieltä Läskelän ja Sortanlahden sahojen tuotteita Uuraaseen, jossa ne siirrettiin valtamerialuksiin.

Vuodet 1921-1925 laiva joka tapauksessa oli Viron lipun alla, kotisatamana Tallinna. Se kuljetti etenkin vaneria ja vanerituotteita pohjoisen Itämeren ja Suomenlahden piirissä ja kävi välillä Saimaallakin.

Itse asiassa 1920-luku oli tervahöyryille vielä hyvää aikaa. Maailmansodan laivamenetykset ja alhaiset palkat suosivat kotimaisella polttoaineella käyviä aluksia. Edes suuri lamakausi ei iskenyt Ensiä kovin pahasti.

1930-luvun alussa seilattiin taas Saimaalla, mutta enemmän meren puolella ja Suomenlahden – Laatokan liikenteessä, lastia saatiin molempiin suuntiin.

Pitkiäkin matkoja tehtiin ja jonkin verran Saimaalta seilattiin jopa Tukholmaan, jossa halkojen hinta oli kolminkertainen Savoon verrattuna. Matkan pituus kuitenkin söi kannattavuuden. Ne ajat, kun Kuopiosta seilattiin suoraan Lyypekkiin, olivat jo kaukana takana päin ja erilaisia olivat laivatkin.

Havereita sattui pari kertaa. Toisen kerran putosi Laatokalla potkuri ja toisen kerran ajettiin Liperissä karille sillä seurauksella, että laiva upposi. Enso Gutzeit osti sen kuitenkin kohtuuhintaan ja liitti vuonna 1937 suureen tervahöyrylaivastoonsa, jossa enimmillään (1921) oli 36 alusta.

Kun Kutsetilla lisäksi oli suuri määrä hinaajia, niputtajia ja muuta laivastoa, oli näkymä aika mahtava, kun köröteltiin Laitaatsillan telakan ohi sen ajan haisevilla busseilla. Ikkunasta saattoi nähdä, miten laivaveistämö toimi. Vielä 1950-luvulla oli telakalla aina useita puurunkoisia laivoja, joita oltiin kunnostamassa uusimalla vedenalaisia osia. Kirveellä niitä laivoja veistettiin.

Tervahöyrykuljetus oli sotien aikana ja vähän sen jälkeen usein ainoa mahdollisuus tietyille puutavaraerille tehtaalle vietäväksi. Myös kallis ulkomainen öljy oli hinnoissaan ja niinpä tervahöyryjen merkitys, tosin koko ajan vähenevänä, jatkui 1960-luvun alkuun saakka.

Hyvin vielä muistankin, miten tuohon aikaan sai Saimaalla nähdä niin aavemaisen hiljaisesti lipuvia tervahöyryjä, valtavia savupilviä nostattavia hinaajia kuin mahtavasti kohisevia Saimaan pikajunia, jotka pysähtyivät matkustajia ottamaan, kun niille laiturilta vilkutettiin. Olipa hienoa heittäytyä uimaan matkustajalaivan aaltoihin. Ja se visselin äänen kuuli jopa kymmenen kilometrin päähän.

Mutta yhtäkkiä huomattiin, että tervahöytyjen taru oli lopussa. Muut kuljetusneuvot kehittyivät tehokkaammiksi ja erityisesti tervahöyryn suuri miehistö –seitsemän henkeä, alkoi käydä kohtuuttoman kalliiksi.

Mikkokin joutui eläkkeelle ja vain joskus se pääsi seilaamaan, joko savolaisen osakunnan porukkaa kyydittämään tai sitten ”huvipurtena” toimimaan TV-komeljanttarien alustana näiden kiertäessä Saimaata. Oli se useamman päivän Sulkavankin rannassa.

Kuten aina, laivan pelastamiseksi vaadittiin tekijämiehiä: entusiasteja ja mesenaatteja. Korjaukset ja ylläpito kävivät kovin kalliiksi, mutta rahat sentään saatiin -ei vähiten Aatos Erkon ansiosta.

Savonlinnan kaupunki osoitti useaan otteeseen nuivuutensa moiselle tarpeettomuudelle, mutta saatiinhan laiva siitä huolimatta toimimaan. Mitäpäs se kaupunki muulla tilpehöörillä tekee, kun on se linna…

Laiva, kuten talo, rappeutuu ellei sitä käytetä. Mikon kohdalla käyttöä on sittemmin löytynyt aika lailla. Tänäkin vuonna risteilyjä on tehty ehtimiseen ja laiva on eläkepäivinään pistäytynyt useammankin kerran myös meren puolella, Viipurissa ja Helsingissä.

Itse asiassa sovin jo parikymmentä vuotta sitten, että siinä pidettäisiin Viipurissa Saimaan laivaliikennettä käsittelevä seminaari ja tilasin jo satamaan kuivia koivuhalkoja. Sääoloista johtuen tämä keikka piti peruuttaa,

Joka tapauksessa on mainio juttu, että tuo yli sadan vuoden takaa tervehdyksensä tuova elävä ja korvaamaton kappale erään seudun ja elinkeinon historiaa seilaa yhä. Luulen, että sitä olisi mahdollista vielä nykyistäkin enemmän hyödyntää, mutta se on jo eri keskustelu.

Kiitos ja kumarrus sille porukalle, jonka epäitsekkään työn ansiosta saamme pitää nuorekkaan vanhuksen keskuudessamme!

Toisesta maailmasta

 

Hylkiön muistot

 

Vladimir Nabokov, Puhu, muisti. Gummerus 1989 ( Speak, Memory 1966), 231 s.

 

Hylkiöllä tarkoitetaan usein ihmishylkyä, hyljättävää lurjusta, joka täysin ansaitsee pysyä säädyllisen yhteiskunnan ulkopuolella, sellaista, joka on yhtä arvoton kuin hylätty laiva.

Toki sille on muitakin merkityksiä, myös sellainen, joka lähenee venäjän käsitettä izgoj –hän, jolle ei anneta sijaa, ansaitsipa hän sen tai ei.

Luin Nabokovin Lolitan niin nuorena, etten edes oikein ymmärtänyt, mitä kummallista oli nuoren tytön ja vanhemman miehen suhteessa. Kai ne vanhat sedätkin rakkautta tarvitsivat, ja myös sitä seksiä, josta niin paljon puhuttiin?

Nyt odottelen jännityksellä, miten uusi orwellilainen sukupolvi suhtautuu Nabokoviinsa. Tiettävästi kirjailijan yksityiselämä oli nuhteeton, millä nyt sitä paitsi ei kaiken järjen mukaan pitäisi olla mitään väliä paitsi sellaisessa tapauksessa, jossa se niin sanotusti lisää hänen uskottavuuttaan, kuten jollakin pyhällä Genet’llä. Niinhän?

Joka tapauksessa Nabokov on sangen poikkeuksellinen kirjailija monessa suhteessa. Ensinnäkin hän, kuten myös isänsä, oli todellinen polyglotti, joka kirjoitti yhtä hyvin englanniksi kuin venäjäksi eikä tässä tarkoiteta mitään seminaaripapereita, vaan aitoa kirjallisuutta.

Monien ulkomaisten kotiopettajien kasvattina myös isä Nabokov pystyi sujuvasti kääntämään ranskan, venäjän, englannin, saksan ja italian välillä kielestä toiseen liki natiivin tasoisesti.

Tämä tietenkin edellytti varakasta perhettä, joka tässä tapauksessa oli vieläpä niin sanotusti sikarikas jo isän puolelta ja Vladimirin eno, joka halusi tehdä tästä perijänsä, oli vieläkin rikkaampi.

Kuitenkaan isä Nabokov ei suinkaan ollut mikään taantumuksellinen, vaan suorastaan radikaali intelligentti (ven. intelligent). Venäjällä se tarkoitti leppymätöntä vihollisuutta yksinvaltiutta ja itsekylläistä sääty-yhteiskuntaa kohtaan.

Isä Nabokov kuului kadettipuolueen (KD –perustuslailliset demokraatit) johtoportaaseen ja oli väliaikaisen hallituksen ministerinäkin. Emigraatiossa hänet murhasi muuan äärioikeistolainen fanaatikko.

Vladimirin lapsuus oli kosmopoliittinen lukuisine Euroopan-matkoineen. Kartanoelämään ja pääkaupungin loistoon yhdistyivät pitkät lomat Ranskassa ja Saksassa. Perheessä tietenkin puhuttiin useita kieliä ja yksi niistä oli englanti, joka ei tosin ollut suosituin eikä yleisesti käyttökelpoisin. Sitä Vladimir joka tapauksessa myöhemmin oppi täydellisesti.

Tämän kirjan erityisansiot piilevät epäilemättä sen kielessä, joka loihtii yhä uusia aistimusvoimaisia kuvia menneestä ja jota voi ja varmaan pitääkin verrata runouteen. Molemmissa tapauksissa olennaista on pyrkiä irtautumaan kielen ohjauksesta ja niistä latteuksista, jotka alati vaanivat sen käyttäjää.

Vladimirin hahmossa näyttäisi olevan jotakin autismiin viittaavaa, mikä ilmenee hänen taipumuksessaan unohtua kokonaan vaikutelmansa valtaan ja myös, kuka tiennee, siinä kohtuuttomassa intohimossa, jota hän tunsi perhosia ja niiden keräilyä kohtaan. Kuuluneeko myös innostus shakkiin samaan sarjaan?

Minuun on aina tehnyt vaikutuksen Nabokovin siekailematon tapa kertoa mielipiteensä mahdollisimman suoraan, ilman mitään pehmennyksiä ja varauksia. Ne emigrantit, jotka ruikuttivat bolševikkien heiltä riistämää omaisuutta hän manaa alimpaan kattilaan, psykoanalyysin hän rinnastaa keskiaikaiseen puoskarointiin ja kulttuurin nimessä esiintyvää pöyhkeää pinnallisuutta hän ei voi kylliksi halveksia.

Tällainen suoruus on nykyisinä aikoina kovin virkistävää ja on ollut sitä aina ennenkin. Toki joissakin tapauksissa totuudellisuus muuttuu suoranaiseksi armottomuudeksi, kuten entisen kotiopettajan ominaisuuksia esiteltäessä. Totta kyllä, tuo mademoiselle oli falski olento, eikä asiaa muuksi muuta se, että hän oli myös onneton.

Nämä muistelmat päättyvät jo vuoteen 1940 eikä lukija pääse kurkistamaan siihen, miten Nabokov koki Amerikan. Hänen kuuluisan Gogol-esseensä valossa siltä kuvaukselta jäi joka tapauksessa odottamaan paljon. Vain harvoin on ollut ihmisiä, jotka yhtä syvällisesti tunsivat kahden, toisilleen suhteellisen etäisen kulttuurin ytimiään myöten.

Kirjoittaja oli sangen imponoitu siitä pinnallisuudesta, jota vaikkapa cambridgeläiset asianharrastajat osoittivat puhuessaan Venäjästä. Aivan älyttömästi niputettiin keskenään toisaalta ”edistykselliset” bolševikit ja toisaalta vastavallankumoukselliset tsaristit. Maanpakoon joutuneen intelligentsijan jäsenet joutuivat ilman muuta valkoisten kenraalien ja mustasotnialaisten kassa samaan ryhmään.

Merkittävä on kirjan se kohta, jossa puhutaan siitä, miten emigranteista tuli kuolleen sivilisaation jäänteitä, jotka oli leikattu irti menneestä. Tavallaan heissä oli jotakin epätodellista, he olivat väärässä paikassa, toisessa maailmassa: He jäljittelivät kuollutta sivilisaatiota, Pietarin ja Moskovan kaukaisia, miltei legendaarisia, miltei sumerilaisia kangastuksia ajalta 1900-1916 (mikä jo silloin, kaksi- ja kolmikymmenluvulla, kuulosti samalta kuin 1916-1900 eKr.). Mutta ainakin he olivat kapinallisia, kuten useimmat suuret venäläiset kirjailijat…

On syytä ymmärtää koko tämän asetelman merkitys niin Venäjälle kuin maailmalle. Se totaalinen katkos, jonka bolševikit halusivat menneisyyden, siis oman aikansa Venäjän kanssa, todella leikkasi heidät irti koko sivilisaatiosta vähäksi aikaa. Emigrantit kokivat sen läheisimmin.

Nyt, sadan vuoden kuluttua se kuilu, joka kerran kaivettiin, halutaan luoda umpeen ja jatkaa taas siitä, mikä kerran jäi kesken. Mutta samaan virtaan ei voi astua kahdesti, eikä kulttuuri voi peruuttaa sadan vuoden matkaa.

Kuitenkin sen täytyy yrittää jotakin sellaista. Venäjän onnettomuus oli, että sen kansanjoukot joutuivat sekopäisen fanaatikon lumoihin sen sijaan, että olisivat lähteneet sille tielle, jota Nabokov, Miljukov ja heidän kaltaisensa sille tarjosivat.

Miksi näin kävi, kannattaa pohtia jossakin toisessa yhteydessä. Joka tapauksessa elämme tänäkin päivänä sen kriisin seurauksia, joka repi niin totaalisesti rikki Venäjän vuodesta 1917 lähtien. Siellä yritetään nyt palata sadan vuoden takaiseen henkiseen maailmaan. Toki se hyvinkin saattaa olla jossakin mielessä parempi kuin tämä läntinen eurooppalaisuuden versio. Mutta en puhu nyt siitä.